default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: LOPEN KARJALAISIA, TAIMI JA TEUVO KUPARINEN

TEUVO

On hämärä joulukuun päivä, kun kävelen naapuritaloon Lopen keskustassa. Siellä melkein ylimmässä kerroksessa valoisassa ja kauniissa asunnossa viettävät eläkepäiviään Taimi ja Teuvo Kuparinen. Koti on yhtä kaunis ja valoisa kuin tämä pariskuntakin. Koti on tarkoin suunniteltu ja kauniisti sisustettu.

Hetken juteltuamme niitä ja näitä, Teuvo alkaa kertoa lapsuudestaan ja etenkin sodan syttymisestä ja siitä, mitä hän siitä muistaa. Annetaanpa Teuvon puhua:

"Olin 9-vuotias, kun talvisota syttyi. Perheessämme oli isä, äiti ja kolme lasta sekä isovanhemmat. Talvella sitten jouduimme lähtemään sodan jo jatkuttua jonkin aikaa. Meille sanottiin, että seuraavana päivänä klo 12 on sitten lähtö! Naisten ja lasten oli lähdettävä silloin. Ensin menimme linja-autolla Viipuriin. Koko ajan oli kova pommitus päällä ja kova pommitus jatkui rautatieasemallakin, niin että junakaan ei päässyt lähtemään. Olimme asemalla piilossa penkkien alla. Onneksi asemaan ei kuitenkaan osunut. Pommitusta kesti koko yön. Naisväki itki kaiken aikaa ja me lapsetkin olimme järkyttyneitä.

Tavaraa meillä ei ollut paljoa. Se saatiin ottaa, mitä kantaa jaksettiin. Koska isä oli sotahommissa, niin kaikki karjakin jäi sinne kotiin. Hevoset oli jo annettu armeijalle. Meillä oli maalaistalo. Karjaa oli ja se jouduttiin jättämään sinne navettaan. Sotilaat olivat kuulema ampuneet ne sinne perääntymisvaiheen aikana. Se oli kova paikka varsinkin vanhemmilleni.

Kun Viipurista sitten lopulta päästiin lähtemään ja tultiin Tienhaaran asemalle, alkoi jälleen kova pommitus. Evakkojunaamme pommitettiin. Me lähdimme kaikki ulos junasta. Mutta onneksi siihenkään junaan ei osuttu. Lopulta tultiin Perniöön Salon lähellä. Siellä kokoonnuttiin seuraintalolle. Sieltä meitä sitten majoitettiin taloihin.

Meille sattui semmoinen autiotalo - kartanon vanha päärakennus. Se oli ollut kylmiltään jo pitkään. Keskellä taloa oli vaatehuone, jossa ei ollut yhtään ikkunaa. Siihen meidät majoitettiin. Päivällä sitä oli lämmitetty ennen tuloamme. Siellä oli vielä niin paljon häkää, että ei siellä voinut olla. ƒiti lähti talon väen puheille. Isäntä oli sodassa. Talossa oli sisko ja palvelusväkeä. Emäntä ymmärsi, että emme voineet asua siellä komerossa ja tyhjensi meille talon yläkerran. Hyvä siellä olikin olla - äiti ja me kolme lasta. Mutta emme olleet kauan siellä. Siirryimme eri kylään. Siellä äiti kävi töissä kutomolla."

Teuvo Kertoo muistavansa nämä asiat paremmin kuin viime viikolla tapahtuneet. Kirkkaana ne ovat mielessä. Moneen kertaan niitä onv armaankin mielessä selattu ja kerrattu. Mutta annetaanpa hänen jatkaa.

"Koulua emme sinä vuonna käyneet. Välirauhan aikana tulimme takaisin Heinjoen Kääntymän kylään, jossa he olivat asuneet. Siellähän ei ollut mitään jäljellä muuta kuin rauniot. Isä oli mennyt sinne jo aikaisemmin ja aloittanut uuden kodin rakentamisen. Hän oli saanut jo vesikaton valmiiksi uudessa kodissamme, kun tulimme. Teuvo muistaa, että naisväki paisteli leipää ja teki ruokaa niissä taloraunioiden uuneissa, jotka vielä olivat ehjinä. Autioina törröttävien savupiippujen ehjät uunit saivat vielä kerran palvella asukkaitaan ennen lopullista unohtamista.

Pelko uudesta sodasta oli koko ajan läsnä. Kun sota sitten syttyi, niin emme heti lähteneet, vaan asuimme kotona vielä pitkään. Isä joutui tietenkin taas sotahommiin. Muistan ajan, jolloin olimme useamman yön perunakellarissa. Vihollinen yritti pommittaa Viipuria, mutta ei onnistunut. Palatessa pommit pudotettiin meidän kylän päälle. Tuli semmmoinen ajatus, että olisi parempi, kun pääsisi lähtemään. Ja sitten sitä lähdettiinkin. Sodan äänet olivat koko ajan kuuluneet meille. Se oli jatkuvaa jyrinää ja tulen leiskuntaa taivaan rannassa, yli kiitävien lentokoneiden ääniä ja desanttien pelkoa.

Koska kotimme oli aivan tien varressa, niin näimme armeijan väkeä kulkevan ohitsemme koko ajan. Kun ensimmäiset evakot lähtivät tulemaan, niin nekin kulkivat ohitsemme. Silloin tuli mieleen, että ei kauan kestä, kun meidän vuoro tulee. Eikä se kauan kestänytkään. Kesäkuun 16 päivänä 1944 lähdimme. Silloin otettiin karja mukaan. Äiti ja me kolme lasta lähdimme silloin yhdessä muutaman muun perheen kanssa.

Kuljimme Selänpään asemalle saakka. Siellä päästiin junaan. Nyt oli kiire. Vihollinen oli jo valloittamassa Viipuria. Meille sanottiin, että on ylitettävä Saimaan kanava Viipurin pohjoispuolelta. Siinä sillan kohdalla heitimme ylimääräiset tavarat pois ja onnistuimme pääsemään yli.Tämä tapahtui ennen kuin pääsimme junaan. Ihmeellistä oli, että vihollinen ei pommittanut näitä evakkokolonnia. Jotain inhimillisyyttäkin oli siis maailmassa.

Saimaan kanavan jälkeen tulimme siis Selänpään asemalle ja pääsimme junaan. Juna kuljetti meidät Kyrön asemalle. Marttilan seuratalolla taas meistä käytiin huutokauppaa. Suurperheitä ei olisi huolinut kukaan. Orjamarkkinathan ne olivat! Toiset kohtelivat karjalaisia hyvin, toiset huonosti. Pakolaisiahan me olimme. Pakoon oli pakko lähteä.

Pika-asutustoiminta alkoi ja me saimme maatilan Vihdistä. Taas rakennettiin kaikki alusta alkaen. Mitään ei ollut valmiina. Onneksi isä pääsi hengissä rintamalta". Vihdissä Van-järven rannalla Teuvo sitten asustelikin 51 vuotta ennen muuttoaan Lopelle. "Jälkikasvu asui Lopella ja sai houkuteltua meidätkin tänne. Emme ole katuneet. Hyvä täällä on elää." 

Teuvo ei tuntenut Lopen muita karjalaisia entuudestaan. Hänenkin sukunsa on alunperin Antreasta. Se oli muuttanut Heinjoen naapuripitäjään jo 1700-luvulla. Teuvo naureskelee, että joskus sattuu hassuja erehdyksiä, sillä Lopella elelee 3 tai 4 Teuvo Kuparista. Puhelut etenkin tulevat väärään paikkaan.

Teuvo kuuli, että sodan aikana oli suomalaisia sotilaita jäänyt mottiin erääseen niemeen Heinjoella. Sotilaita oli yhteensä 400, joista venäläiset ampuivat 360 ja loput 40 ottivat vangiksi. Teuvo oli asunut Vihdissä jo kauan, kunnes eräs tuttu mies kertoi olleensa sodan aikana Heinjoella ja juuri tuossa motissa. Hänet oli kuljetettu muiden vankien mukana ensin Heinjoen kirkolle ja sieltä Moskovan taakse kauas jollekin vankileirille.

Niistä asioista mies ei ollut halunnut edes puhua kenellekään. Ne oli parasta unohtaa, sillä niin vaikea se kokemus oli. Mutta saksalaisilla oli ollut vielä huonommin kuin suomalaisilla. Onneksi vieressä oli suuri kolhoosi ja siellä perunamaa, josta miehet varastivat henkensä kaupalla perunaa. Kerran hän oli todella säikähtänyt, kun joku mies oli yllättäen nähnyt heidät. Onneksi tämäkin mies oli samoissa puuhissa. Hän painoi alle 40 kg päästetään pois siltä leiriltä.

Teuvo muistaa myös kuullensa kertomuksen kahdesta lentäjästä - suomalaisesta ja venäläisestä, joilta kummaltakin oli loppuneet ammukset juuri, kun heidän piti ampua toisiaan kohti. Miehet olivat lentokoneen ikkunasta tervehtineet toisiaan ja kaartaneet komeasti omiin ilmansuuntiinsa. Myöhemmin rauhan aikana nämä miehet olivat tavanneet toisensa ja ihmetelleet tätä kohtalon puuttumista peliin. Sitähän niin monet saivat sodassa ihmetellä!

Vihdin Vanjärveltä annettiin 92 tilaa karjalaisille. Sinne muodostuikin oikea karjalainen kylä, joka edelleen puhaltaa yhteen hiileen. Kääntymän maamiesseurakin toimii yhä, samoin hevosseura. Heidän kylänsä olikin oikea hevoskylä. Melkein joka talossa kasvatettiin ravihevosia. Teuvon kotikylä oli 300 savun kokoinen suuri kylä, josta ei lapsia puuttunut. Leikkikavereita oli joka paikassa.

Lapsuus kuluikin ongella ja uistimen vedossa ja muissa leikeissä. Mieleenpainuvia olivat myös ne harvat kerrat, kun pääsi isän mukana Viipuriin. Sinne oli heiltä 25 km ja matka kuljettiin hevosella. Talvella sai usein nousta juoksemaan tielle hevosen rinnalle, että ei kokonaan paleltuisi. Viipurin torilla ihmiset myivät tuotteitaan, halkoja ja luonnon antimia. Viipuri oli hieno kaupunki. Siitä on enää rippeet jäljellä. Sodan arvetkin ovat yhä näkyvissä.

Teuvon koti oli iso maalaistalo, jossa asui todellinen suurperhe, kokonaiset 17 aikuista ja lapset päälle. Kaksi veljestä oli jakanut talon keskenään ja lisäksi talossa asuivat isovanhemmat. Vanhaemäntä hallitsi taloa, kunnes hänen kuoltuaan emännyys annettiin Teuvon äidille. Naiset jakoivat työt keskenään. Toinen hoiti karjan, toinen taloustyöt ja yksi naisista kylvetti miehet saunassa. Turvallista siellä oli lasten elää.

Kun karjalaiset muuttivat Vihtiin, Vihdissä oli 10 000 asukasta. Nyt asukkaita on noin 28 000 ja niistä karjalaiset sukujuuret omaavia 5 000-6 000. Karjalaisten tulo vaikutti ihan kaikkeen kunnassa, jopa poliittisiin mittasuhteisiin.

Teuvo on käynyt katsomassa kotikyläänsä muiden karjalaisten tavoin. Mitään ei ole jäljellä enää. Järven rantaan on noussut venäläisten mökkikylä. Siinä on vieri vieressä pieniä datsoja, joilla on aidat ympärillä ja monilla vihainen koira vahtimassa. Joskus oli haaveena rakentaa omakin mökki sinne, mutta sitä riskiä ei kyllä sitten halunnut ottaa. Milläpä sen valvoisi siellä? Sielun pohjalla on jokin selittämätön kaipuu ja hiljainen haavekin, että joskus Karjala vielä kuuluisi meille. Se on vain hiljainen vaiennettu huokaus.

Muistoja ei kukaan voi onneksi viedä. Muistot kultaavat kaiken ja niin tuo ihana kotiseutu kuvastelee mielessä auvoisena paikkana, jossa on hyvä lapsen olla - käkien kukkuessa kulkea pitkin pientareita uimaan ja kalaan. Tai voisihan sitä vaikka vain maata pihamaalla, pureskella heinää hampaiden välissä ja katsella yllä lipuvia pilvilaivoja ja haaveilla.

TAIMI

Taimi on istunut Teuvon vierellä koko haastattelun ajan ja kutonut. Hän ja käsityö kuuluvat auttamattomasti yhteen. Tai sitten Taimin taitavista käsistä syntyy herkullisia leivonnaisia. Jouten ei olla, vaikka eläkkeellä ollaankin. Makuuhuoneessa odottaa pitsin nypläystyyny aina valmiina, kun vain emännällä aikaa on.

Hän jatkaa siitä mihin Teuvo lopettaa.

Taimi on kotoisin samasta pitäjästä, mutta eri kylästä. Hänen kylänsä nimi oli Ristseppälä ja se oli n 25 kilometrin päässä Teuvon kodista. Silloin he eivät toisiaan toki tunteneet. Taimi on omaa sukua Mustonen. Hänen molemmat vanhempansa olivat leskiä, jotka olivat menneet keskenään naimisiin ja saaneet yhdessäkin vielä 5 lasta. Oli siis "miun lapset, siun lapset ja meiän yhteiset ja yhteensä lapsia oli 12. Siihen joukkoon mahtui 7 veljeksen sarjakin". Taimi kuuluu niihin yhteisiin. Kun sota syttyi, Taimi oli 5-vuotias. Isän pojat olivat kaikki armeijassa.

Hän ei paljon muista tapahtumista, mutta sen kyllä hyvin muistaa, että he olivat nukkumassa, kun heidät ajettiin ylös. Mutta annetaanpa Taimin itsensä kertoa sillä hänelle luontevalla murteella, jota hän yhä edelleen puhuu:

"Sitt ajettiin yllääl ja sit piti lähtee. Paljon en siitä lähtemisestäkkään muista, mutta miul jäi jotekii mieleen se sänky, missä myö nukuttiin. Siinä oli kai semmoisia metallissii nuppii. Mie muistan kun valo palo ja loisti niissä nupeissa. Meitä oli kolme tyttöä ja äiti laitto meille kolme hametta päällekkäin. Äiti otti tietenkin evästä meil mukkaan. Ei sitä saant mittään niin paljo ottakaan.

Äiti vissiin ajatteli, että männööpähän 3 hametta näin mukana. Niistä kaks ol äitin kutomaa. Sammanlaista ol meil kaikil. Yhtä hametta en muista. Kysyin kerran siskolta, mutta en muista sitä vieläkään. Toinen oli kansallispuku, toinen oli kuottu sininen, jossa oli punainen kiiltolankaloimi, sininen puuvillalanka. Se oli ylöspolennaista, sano äiti. Alapuoli oli punanen ja yläpÂuoli sininen. Se oli liivihame, jossa oli punaset koristeet kaula-aukossa.

Pimiä ol. En muista, mihin menimme. Järkyttävvää se oli. Sen muistan, että tultiin Perniöön sammaan paikkaan kuin Teuvo ja hänen vanhempansa.

Meillä oli maalaistalo, lehmiä, sikoja, lampaita, kaikkea mahdollista. Lähinaapureita muistan vielä. Se oli aika iso kylä. Vanhin sisko Mirjami oli naapurin samanikäsen tytön kanssa lehmii ajamassa. Kärriin köytettiin joku lehmä ja toiset tuli perässä. Kun oikein väsytti, niin Mirjami oli nukkunut kävellessään. Ojjaan kaatuessaan oli herännyt.

Kengät rupesiit painamaan ja sitt hyö kävelliit sukkasillaan ja viimesillään sukatkin kulu, että ei olt kuin paljaat jalat. Sukat olliit kinttuloita lämmittäneet. Sitt hyö tulliit sinne, missä myökin oltiin. Mirjami oli 14-15 vuotias silloin. En tiiä, mihin ne lehmät joutui. Sen muistan, kun tytöt tulliit ovesta ja itkiit nii kauhiast! Jotenkin olivat eksyneet omaisist niihen lehmiin kans. Mutta kuinka tyytyväisiä hyö sitt olliit!

Ihmisiä oli paljon. Koulullakaan ei ollut tilaa edes pitkälleen päästä. Ruokaa saatiin. Muistan, kun matkallakin eräällä junapysäkillä saatiin kerran kauravelliä. Ai kun se oli hyvvää! Semmosessa pienes kannus se tuli. Nälkä oli meil kaikil.

Koululta myö mentiin Ervastolle vuosia asumattomana olleeseen talloon. Meitä oli 3-4 perhettä siinä. Siin ol tupa ja yksi kammari. Ei paljon kävelemään mahtunt. Sielhän myö pitkin lattiaa nukuttiin vaan. Se jäi sitten mieleen.

Ensimmäisenä päivänä tuotiin talosta ruokaa. Se oli veripalttuu. Ei myö oltu ikänään semmost syöty. Itkettiin, että ei myö tämmöstä syyä! Siitä se elämä sitten alkoi.

Kun myö mäntiin Karjalaan takaisin vuoden 42 keväällä, äiti oli ommellut meil kaikil tytöille hammeet. Ellillä ja Mirjamilla oli tummansiniset vekkarit ja valkoinen pusero. Mie sanoin, että mie en taho mustaa hametta. ƒiti kävi sit ostamassa punavalkoruudullista kangasta ja siitä tehtiin miulle hame. On vielä valokuvakin tallessa, jossa olemme koulun päätösjuhlassa ne hameet päällä.

Kun mäntiin takas sinne Karjalaan, nii meillä oli lehmät mukana. ƒiti oli onnistunut hommaamaan meidän lehmät sinne Perniöön. Lehmätkin kulki pitkin Suomea edes takaisin niinkuin evakotkin. Kun me mentiin kotiin, niin yksi lehmä osasi kääntyä juuri oikeassa kohtaa kotipihalle. Vaikka ei ollut rakennuksista tietoakaan! Se löysi kotiin! Se oli ihmeellistä ja liikutti meitä kovasti.

Taimin kaikki veljet selvisivät hengissä sodasta. Kun sitten jouduttiin lähtemään toisen kerran, niin tultiin Koski TL:ään. Se oli ennen juhannusta. Oli kauhian kylmä juhannus. Isossa autiotalossa huoneetkin olivat jotenkin niin kylmät. Miun toinen sisko oli niin kovas kuumees. Myö oltiin yläkerrassa. Sairas sisko läks keskel yötä kävelemmään ja houri. Äiti heräs siihen.

Oltiin aika pitkään siel Röynäl. Sit muutettiin Vihtiin muien heinjokisten kanssa. Mutta isä ei hyväksynyt sitä paikkaa, jota hänelle tarjottiin. Hän sanoi, että ei ala viljelemmään niin huonoa paikkaa. Hää lähti etsimään jonkun toisen miehen kanssa uutta paikkaa. Hän ostikin sitten Kuusjoelta vapaaehtoisella kaupalla oman tilan. Muutimme Vihdin Kuusjoelle vuonna 1948.

Taimi tuli Vihtiin töihin vuonna 1954 kirkonkylään Vihdin kankureille.

"Siellä myö sit tavattiin Teuvon kanssa tansseissa. Teuvo tunsi kyllä Taimin vanhemmat siskot ja tiesi, että he olivat Heinjoelta. 53 vuotta on yhdessä eletty ja elämä on mennyt mukavasti. Lapsia on kaksi ja lapsenlapsia kuusi. Vanhin tytär asuu Lopen Sajaniemessä ja toinen Riihimäellä.

Ihmettelen, kuinka hyvin Taimin murre on säilynyt. Taimi toteaa, että kun on kaksi karjalaista yhdessä, murrekin säilyy. Olihan Vihdissä lisäksi koko kylä täynnä karjalaisia. Nuoremmat eivät murretta enää juurikaan puhu.

Taimi toteaa, että kallein perintö äidiltä on ollut hyvä käsityötaito. Äiti opasti kädestä pitäen käsitöiden tekoon ja ruoan laittoon.

Hyvää satoa on se siemen ainakin kantanut Taimin elämässä.

Saan Taimilta kirjan, joka kertoo hänen veljestään Pekka Mustosesta. Ilahdun kovasti, sillä tiedän kyllä hyvin tämän miehen- Karjalan pioneerin hengellisellä kentällä. Olemme kulkeneet Venäjän Karjalassa aivan samoissa hommissa ja suunnilleen samoihin aikoihin. Olemme vieneet humanitääristä apua ja Jumalan sanaa Karjalaan vuosikaudet. Pekka tosin paljon suuremmissa puitteissa kuin meidän porukkamme. Sodan jälkeen Pekalla oli ollut sydämessä vihaa "ryssiä" kohtaan niinkuin monilla muillakin karjalaisilla. Selvähän se!

Mutta kun hän tuli uskoon ja Jeesus alkoi muuttaa hänen sydäntään, niin tuli päivä, jolloin Herra pyysi häntä lähtemään evankeliumin työhön juuri sinne, mitä hän aikaisemmin oli niin vihannut - Rakkauden ja Rauhan sanansaattajaksi! Hän tunsi olevansa valmis. Omin voimin ei olisi siihen pystynyt, mutta Jumala antoi voiman ja sen tarpeellisen rakkauden. Kirjan nimi on "Evakkopojan juoksu" ja sen on kirjoittanut Toivo Pohjolainen.

Hauskaa on kirjaa lukea ja muistella omaa niin monessa suhteessa samanlaista elämän vaihetta. Kuinka paljon näitä paljon kärsineitä ihmisiä lopulta oppikaan rakastamaan! Monia ihania ihmisiä ja kokemuksia ei tule koskaan unohtamaan. Mutta voidakseen tehdä tätä työtä, ei sydämessä saa olla vihaa eikä katkeruutta.

Eiväthän tämän päivän ihmiset ole syyllisiä siihen, mitä silloin tapahtui, eivätkä silloinkaan sotilaat voineet kieltäytyä tehtävistään. Mentävä oli ja sodittava - molemmin puolin. Tänään (päivänä, jolloin kirjoitan tätä juttua) kävin kylässä erään uskovan ystäväni luona. Hän kertoi tilaisuudesta, jossa oli ollut vierailija Venäjältä. Se oli niitä alkuaikoja, kun ensimmäisiä kertoja päästiin kulkemaan rajan yli puolin ja toisin.

Mies oli pyytänyt tilaisuudessa Suomelta anteeksi, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen silloin sodan aikana. Hyvä on pyytää anteeksi ja antaa anteeksi puolin ja toisin. Puhtaalta pöydältä on hyvä aloittaa ja rakentaa uutta ja kestävää. Jumalan valtakunnan rakennukset kohoavat vain lujalle rakkauden kalliolle.

Viimeisillä matkoillaan Pekka kävi katsomassa menetettyä kotikyläänsä. Paljon muistoja ja kyyneleitäkin tulvi mieleen. Muistipa hän selvästi nekin välirauhan aikaiset paimenessa olot. Kuinka hän olikaan pelännyt. He olivat löytäneet yhdestä ladosta venäläisen sotilaan ruokailuvälineet ja sekös pelotti. Desantteja voisi olla missä vain. Mutta kai sekin oli sitä Jumalan koulutusta tuleviin paimenen tehtäviin. Rohkeutta ja urhoollisuutta siinäkin hommassa tarvittiin. On hyvä muistaa, että meillä on semmoinen Hyvä Paimen, joka rakastaa koko ihmiskuntaa - kaikkia kansoja ja jokaista ihmistä. Ilosanoma kuuluu kaikille.

Kirjan sivuilta luen, kuinka Pekka kävelee viimeiseksi Viipurin puistoissa ja kuulee, kuinka puiston lehmukset kuiskivat leppeässä iltatuulessa: "Kiitos kun tulitte - kiitos kuin toitte - kansallemme ilosanoman!"

Näihin mietteisiin on hyvä lopettaa ja kiittää Teuvoa ja Taimia kaikesta. He ovat esimerkillinen, iloinen ja auttavainen pariskunta. Elämä on antanut paljon hyvää, vaikka kotiseutu menetettiinkin. Ehkä pakolaisuus on tuonut mukanaan uskon tulevaan yhteisen kotimaahan. Kukapa tietää.