default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: LOPEN KARJALAISIA, SIIRI PEKKALA

Keskeltä kirkonkylää löydän seuraavankin haastateltavani, iloisen ja pirteän Siiri Pekkalan. Jo jonkin aikaa hän on asustellut rivitalossa, kaksi viimeistä vuotta leskenä. Vielä on ikävä, vielä on suru rakkaan puolison menettämisestä. Mutta elämän on jatkuttava. Siiri täyttäää päivänsä monenlaisilla asioilla. Olen tavannut häntä niin eläkeläisten kuin seurakunnankin riennoissa, uimahallissa uimassa jne. Vierivä kivi ei näköjään sammaloidu.

Siiri on kotoisin Vuoksenrannalta. Se on pieni Antrean emäpitäjästä erotettu Vuoksen pohjoisrannalla sijainnut kunta. Ero tapahtui vuonna 1934. Vuoksenranta on maantieteellisesti Kannaksen pohjoisosissa puoli välissä Viipuria ja Käkisalmea ja tietenkin se on mahtavan Vuoksen rannalla. Vuoksi onkin vuosisatojen ja tuhansienkin ajan säännellyt asukastensa elämää. Se on virranut ensin Suomenlahteen ja sitten Laatokkaan muodostaen lukemattomia sivujokia ja järvien ketjuja.

Vesien suuntaa on muuteltu ihmisvoiminkin ja järviä kuivattu. Vuoksi on tulvinut yli äyräittensä ja sitten taas vetäytynyt kokoon. Se on elävä virta niinkuin on ihmiselämäkin aina eteenpäin virtaava ja suuntaakin muuttava virta. Sanottiin, että kun Vuoksi tulvii, niin ihmiset näkevät nälkää ja kun se vetäytyy, niin ihmiset lihovat. Kun vuoksi laihtuu, niin lapset lihoo ja kun vuoksi lihoo, niin lapaset laihtuvat. Tulvaniityt olivat tarpeen karjan hoidossa.

Siirin koti oli maalaistalo. Heidän kylänsä nimi oli Sintola ja siitä oli matkaa kirkonkylään noin 10 km. Talvella vain 4 kilometriä, kun päästiin pikku Vuoksen jäätietä pitkin. Ja jäätie oli jäässä joka talvi. Ei ollut semmoisia talvia niinkuin nykyisin, jolloin jäätä ei tunnu järviin enää tulevankaan. Siirin kodin toisella puolen oli tämä ns pikku Vuoksi ja toisella puolen suuri vuoksi. Sen rannalla oli kotiniityksi sanottu tulvaniitty, joka kuitenkin oli kauimmainen talon niityistä. Siellä niitettiin heinää veneestä viikatteella ja tuotiin supilailla (kahden pitkän seipään) avulla muualle kuivumaan.

Talossa oli kuusi lehmää ja nuorta karjaa, lampaita ja muuta pikkukarjaa. Isä oli seppä ja sai näin lisätienestiä suuren perheen elättämiseen. Lapsia oli jo kuusi, kun perhe joutui evakkoon. Myöhemmin yksi hukkui Kurikassa Kyröjokeen. Kaiken kaikkiaan kodissa oli 10 lasta. Siiri muistaa mukavan tunnelman pajassa. Siellä hän olikin usein isää auttamassa, pyörittämässä tahkoa tai puhaltamassa palkeisiin - tulta kohentamassa.

Äiti oli hyvä käsityöihminen. Ihan lapsena sitä opittiin sitten itsekin kutomaan. Aloitettiin patalapusta ja sitten oli vuorossa lapaset ja sukat. Lapasia tarvittiin paljon. Kylässä oli paljon lapsia muutenkin. Leikkitovereista ei ollut pulaa. Normaaleja vanhanajan leikkejä leikittiin.

Siiri ehti käydä kolme luokkaa koulua Sintolassa. Kaksi ensimmäistä luokka käytiin Kämpin talossa, kunnes tuli oma koulu. Hän muistaa lämmöllä myös opettajaansa, joka opetti heille kasvimaan tekoa. Koulun nurkalla heillä oli oma kasvimaa, johon lapset saivat istuttaa sipulia ja porkkanaa ja muuta vihannesta. Monet aikuiset pitivät sitä turhana, mutta lapset tykkäsivät tästä hommasta kovasti. Siiri muistaa vieläkin, kuinka jotkut tytöt istuttivat sipuleita nurin päin. Hän oli jo kotona oppinut, kuinka sipulit istutetaan.

Kylässä toimi vilkas Martta-kerho ja nuorisoseura. Ihmiset kävivät kylässä toistensa luona. Siiri muistaa, kuinka eräässä lähitalossa oli aina iltaisin miehiä koolla kertomassa juttuja keskenään. Hän oli ihan varma siitä, että miehet valehtelevat, sillä niin hurjia juttuja he kertoivat. Mutta elämähän voi olla tarua ihmeellisempää!

Siiri muistaa, kuinka heille ilmestyi aina syksyisin hyvää merisiikaa pöytään.

Myöhemmin aikuisena hän on päätellyt, että rantaniittyä vuokrannut Jalmari ne heille toi. Tuominen oli niin salaperäistä. Aina hän ilmestyi iltahämärissä pajalle ja toi jotain suuressa laatikossa, jonka päällä oli vaate ja vaatteen päällä auranterä ja puukko. Hän toi niitä isälle terotettavaksi. Mutta Siiri on varma, että kankaan alla piilossa oli siikaa. Monet kalastivat ilman lupaa. Lupamaksu oli niin suuri, että monillakaan ei ollut varaa sitä maksaa. Mies maksoi pellon vuokran näin luontaistuotteilla.

Karjalassa oli eräs viehättävä tapa. Taloon tulleet miniät lähtivät joka syksy entiseen kotiinsa Oljamiin. Se oli vapaa viikko, jolloin tyttäret saivat asua kotona ja levätä, auttaa äitiään. Olihan se myös hyvää lepoa arjen rutiineista ja joskus hankalistakin ihmissuhteista uudesa talossa. Siirin äiti ei käynyt oljamissa, sillä hänellä oli yllin kyllin työtä ja lapsia kodissa hoidettavana eikä siellä ollut toista naistakaan, jota olisi tarvinnut " karkuun" lähteä. Isovanhemmat asuivat kyllä samassa talossa, mutta omalla puolellaan.

Ajattelen mielessäni, että eipä olisi hullumpaa, jos tämmöinen tapa tulisi uudelleen voimaan. Inkerin maalla oli myös semmoinen tapa, että kun kylän karja päästettiin keväällä yhteiselle laitumelle, niin naiset kokoontuivat yhteen samaan taloon, sulkivat ovet takanaan ja viettivät siellä yhdessä monta päivää - söivät, ehkä joivatkin ja tanssivat, itkivät itkunsa ja nauroivat naurunsa. Ihmiset ovat kaikkina aikoina löytäneet omat terapiansa ehkä viisammatkin kuin nykyaikana.

Siiri oli 10 vuotias, kun sota syttyi. Siiri muistelee sitä näin:

"Muistan lähtemisen, mutta muistan erikoisesti sen, kun ensimmäiset evakot tulivat jostain rajalta meille. Olin pihalla ulkoiluttamassa pienempiä siskoja. Maassa oli semmoista rännän sekaista lunta noin 10 senttiä. Reessä oli 4 ihmistä. Mutta erikoisesti se jäi mieleen, että siinä oli tapettu sika, jolta oli vain kaula katkaistu. Se kuva jäi lähtemättömästi lapsen mieleen. Vieläkin sen muistan selvästi. Meillä se sika sitten lopullisesti suolistettiin. Evakot söivät meillä ja jatkoivat matkaa. Paikkakunnalla oli linnoitusmiehiä linnoitusta tekemässä. Miehet ruokailivat meillä. Äiti ja isän serkun vaimo, joka oli tullut meille kahden poikansa kanssa evakkoon, huolehtivat muonituksesta.

Me lähdimme ensin äidin kotiin, joka oli 10 km Äyräpäästä Suomen suuntaan. Menimme ensin sinne. Tuli määräys, että on lopullisesti lähdettävä. Meidän oli määrä mennä Koljolan asemalle. Sinne mentiin pimeän turvissa. Se oli joulukuun alkua. Viikkoa ennen joulua olimme Kurikassa. Härkävaunuun meidät lastattiin.

Muistan, kuinka lumi meni saappaisiin noustessani härkävaunuun. Karja piti jättää. Äidin nuorin sisko jäi karjasta vielä huolehtimaan. Meidän navetta oli pullollaan muualta tulleiden evakkojen karjaa. Se oli yhtä kaaosta! Ne jäi sitten kaikki sinne. Ne laskettiin sitten iralleen. Muutama nainen kylästä lähti niitä ajamaan, mutta nehän hajos mikä minnekin. Ei niistä yksikään tullut perille evakkopaikkaan.

Meillä oli 6 lehmää ja nuorta karjaa. Meidän sukunimi oli Näveri. Minua kiusattiin nimen tähden koulussa. Se merkitsee jotain poraa tai kairaa. Isän isä ja suku oli Antreasta. Äidin äiti oli 7 vuotiaana lapsena lähtenyt 16 vuotiaan veljensä kanssa nälkää pakoon Maaningalta. He olivat ollet eri taloissa töissä, lapsenpiikana ja renkinä, kunnes tulivat Antrealle. Mummo tuli mukaan evakkoon."

"Isä tuli mukana evakkomatkalla. Se tuntui turvalliselta. Isä oli aina ollut meidän turvamme. Julius niminen päivämies lähti hevosen kanssa liikkelle. Hevoselle tehtiin valtava kuorma. Julius tuli Pohjanmaalle saakka hevosella. Isä oli meidän mukana härkävaunussa. Asemilta piti aina hakea puita ja vettä. Vaunussa oli kamina, jossa saattoi keittää vettä. Kuusi perhettä meitä oli siinä vaunussa ja kaksi miestä. Määräys oli annettu, että 5 päivän muona piti ottaa mukaan, mutta äiti otti paljon enemmän. Hänellä oli pyykkikorin kokoinen kannellinen koppa leipää täynnä ja matkalaukku täynnä voita. Voi oli kirnuttu myyntiin. Semmoisissa formuissa niistä tehtiin kilon paketteja. Matkalaukku oli täynnä näitä kilon paketteja.

Teetä ja korviketta keitettiin. Matka kesti viikon Kurikkaan. Se oli vuoksenratalaisten sijoituspaikka silloin. Oltiin siellä vuoden 1942 huhtikuuhun. Muita vuoksenrantalaisia vietiin Teuvalle ja Savoonkin. Isällä oli hyvä työpaikka lähellä taloa, jossa asuimme n 2 km:n päässä asemalta. Talon ppoika omisti tehtaan, jossa valmistettiin sotaan rekiä, rattaita ja rattaanpyöriä. Isä kun oli seppä, niin häntä tarvittiin siellä. Isä oli muutenkin jo yli-ikäinen, niin että hän sai näin palvella seppänä siellä. Hän oli syntynyt vuonna 1899 ja joku keuhkovammakin hänellä oli. Vastaava johtaja oli rintamalla. Muistan, kuinka hän kirjoitti isälle ohjeita sieltä. Kirjeet sensuroitiin. Välillä niissä oli pelkkää mustaa, kun ne tuli sieltä. Sitten hän keksi kirjoittaa niitä minun nimelläni "koululainen Siiri ..." Alkuun niitä ei tarkastettu, mutta sitten sekin keksittiin. Ei saanut mitään mainita näistä hommista.

Isä oli toimeksisaapa mies. Kai se haki jostain näitä mustanpörssin juttujakin. Äiti oli taas käsistään hyvä. Hän ompeli vanhoista vaatteista uutta. Ei meillä ollut koskaan nälkä tai kylmä.

Lakanarullat mukana käytiin koulussa. Kun pommikoneet tuli, niin sitten lakana äkkiä niskaan ja ojaan! Pommikoneet tiesi jotenkin, että siellä oli kaksikin puolustusvoimille työtätekevää tehdasta. Aika usein ne siellä kierteli, mutta ei onneksi kohdalle tullut koskaan. Talossa, jossa myös asuttiin, oli semmonen vellikello ja puhelin. Siihen aina soitettiin asemalta ja sitten äkkiä vellikelloa soittamaan. Koko kylä tiesi, että nyt piti mennä kellareihin ja kuka minnekin.

Talon väki asui samassa talossa. Meillä oli ns. pikku tupa. Siinä oli oma hella. Isäntäväki muutti privaattipuolelle. Siellä oli 82 vuotias vanha isäntä ja 4 vanhaa poikaa, emännöitsijä ja karjakko. Pojat olivat kaikki rintamalla. Sitten oli vielä pari kolme nuorta poikaa talon töissä.

Meihin suhtauduttiin kylällä erittäin hyvin. Ei ollut minkäänlaista vaikeutta. Eräskin kyläläinen järjesti kankaita äidille. Kevätjuhlaan saatiin kuin saatiinkin uusi mekko. Ystäviä saatiin myös paljon. Yksi heistä on yhä ystäväni. Hänen vieressään istuin 3 luokkaa - Anna-Liisa Alanko. Hän oli toisen tehtaan johtajan tytär.

Huhtikuun 23. päivä vuonna 1942 me sitten tulimme takaisin kotikylään. Melkein kaikki oli jäljellä kodissamme, paitsi uuni. Pommi oli pudonnut katon läpi uunin kohdalla. Uuni täytyi muurata ja välikatto korjata. Karjaa tuotiin 3 lehmää ja hevonen mukanamme. Isä kävi sitten hakemassa vielä yhden lehmän ja 3 lammasta meille. Siitä alettiin! Mutta sitten taas 19. kesäkuuta 1944 tuli uusi lähtö."

Olihan se lapsellekin jännittävää aikaa, sillä sota tuntui ja näkyi. Siiri oli paimenessa parin lapsen kanssa. Lehmätkin tiesivät juosta pakoon pajukkoon, kun kuulivat pommikoneen äänen. Kerran oli niin kova pommitus, että tulimme kotiin paimenesta jo puolilta päivin. Silloin jo arvattiin, että kohta on taas lähdettävä. Pelottava oli sekin, että sotilaat ampuivat koneista kivääreillä kaikkea liikkuvaa.

Naapurin poika oli rintamalla Vuosalmella, missä oli pahat taistelut. Ei sitä meinannut tunteakaan, kun tuli sieltä. Oli niin laiha ja partainen. Se sanoi, että varustautukaa nyt vaan lähtöön ensi tilassa. Lähtö tulikin seuraavana päivänä. Taistelut olivat jo ihan lähellä. Nyt oli vaikeat paikat. Nostomiehiäkin otettiin armeijaan. Isä meni IS:ään, ilmatorjuntaan tai johonkin sellaiseen. Se oli 30 km kotona. Isä pääsi sieltä sitten pois vai karkasikohan se?

Joo, isä oli lähtenyt lankomiehensä kanssa, kun siellä ei ollut mitään tekemistä. Turhautuivat siellä ja oli kova huoli kotiväestäkin. Isän tultua alettiin tehdä kuormia ja sitten lähdettiinkin. Mutta kun olimme kulkeneet jonkin matkaa, niin isä ja Väinö-setä pidätettiin. Siinä me oltiin koko perhe sitten. Oli joku nuori luutnantti, virkaintoinen, mutta onneksi paikalle tuli vanhempi ja isompi pomo ja ihmetteli ääneen, että lapsia on vielä sotatoimialueella. Me siellä leikittiin ilmatorjuntatykkien ympärillä (ja Siiri nauraa hersyvästi tälle muistolle).

Upseeri kirjoitti miehille paperin, että heidän on vietävä perheet turvaan ja tehtävän suoritettuaan palattava joukko-osastoon. Kuorma-autoon meidät sitten lastattiin. Siellä oli jo vanhuksia sisällä - viimeisiä evakkoja. Isä lähti hevosella. Meidät vietiin Putikon asemalle lähelle Punkaharjua. Siellä me oltiin aika kauan - lähes viikon. Odottelimme junaa. Eräs opettaja auttoi lopulta meitä ja hommasi meidät tavarajunaan rautaromujen sekaan ja niin päästiin siitä paikasta eteenpäin juhannusviikolla.

Siellä meitä oli aika paljon sakkia - lapsia ja vanhoja pappoja. Oli oikein kylmää ja sateista. Se oli avovaunu. Konduktöörit hakivat meidät sitten omaan vaunuunsa lämmittelemään. Siellä me oltiin ihan vieri vieressä kuin sillit suolassa. Pitkäkseen ei kukaan sopinut. Siinä oltiin loppu matka ja päästiin lopulta Ähtäriin. Meidät vietiin seurakuntatalolle kahdeksi vuorokaudeksi yhteismajoitukseen ja siitä sitten kuorma-autoilla vielä eteenpäin Lehtosen taloon järven rannalle. Pihassa oli pieni mummon mökki - tupa ja kammari, jossa sitten asuttiin, kunnes päästiin omaan elämään."

Siiri muistelee vielä sitä kuorma-auto matkaa, kun lähdettiin uudelleen evakkoon vuonna 1944. Joskus auto teki aikamoisia hyppäyksiä ja silloin aina tiedettiin, että se ajoi tiellä kuolleiden eläinten yli. Se oli aika kauheaakin matkan tekoa. Lapsille sekä pelottavaa että jännittävääkin.

"Isä ja pari muuta miestä lähti sitten haeskelemaan omaa tilaa. Isä kävi pitkin ja poikin maata, kunnes tuli vuoksenrantalaisten sijoistuskuntaan Sysmään. Sieltä miehet löysivät maata Virtain kartanosta. Omistaja möi mielellään heille maata vapaaehtoisella kaupalla. Olisihan hän joutunut kuitenkin pakkoluovuttamaan maitansa myöhemmin.

Sinne sitten rakennettiin. Vuoden 1946 toukokuussa muutimme sinne koko perhe. Heti alkoi maanviljelys. Omasta metsästä kaadettiin hirret. Olihan meillä 4 omaa lehmääkin. Näin päästiin alkuun. Koti oli kauniilla paikalla järven rannalla. Siellä se on vieläkin. Yksi sisaristani elää yhä sillä. Sielläkin miulla on yksi koti (nauraa Siiri hyvillään).

Olihan siellä mukava. Vanhemmat ikävöivät Karjalaan, mutta me nuoret sopeuduimme hyvin uuteen paikkakuntaan. Vuoksenrantalaisia sijoitettiin Hartolaan, Joutsaan, Asikkalaan ja Sysmään. Sysmässäkin toimi vielä Vuoksenrannan Martat ja nuorisoseura. Oli omat tanhu- ja näytelmäryhmät. Oma nuorisokuorokin toimi aluksi kirkossa."

Siiri muistelee vielä kirkossa käyntejä lapsuuden maisemissa. Kirkossa käytiin ahkeraan. Pyörällä sinne päästiin ja välillä hevosella, mutta hevosen kyytin heitä ei mahtunut kuin puolet perheestä. Vuoksenrannalla toimi myös aktiivisesti metodistiseurakunta ja heillä oli oma iso kivikirkkokin. Isänisä (vaija) oli jo päättänyt liittyä sinne aikanaan, valjastanut hevosenkin, kun oli lopulta tuuminut, että vanha saa riittää ja niin se jäi tekemättä. Vuoksenrannan kirkko on yhä pystyssä. Siiri on käynyt kolme kerta kotiseudulla sodan jälkeen.

Kerran pidettiin muistojumalanpalvelus ja paljastettiin sankaripatsas samalla kertaa. Kaikki haudat oli hävitetty. Kirkko oli toiminut lampolana ja autokorjaamona. Risti on hävinnyt tornista, eikä kukaan enää tunnu muistavan, millainen risti siinä on ollut. Haudoistakaan ei ole mitään jäljellä. Siiri muistaa, että kirkon seinästä askelia laskemalle olivat joten kuten löytäneet paikan, johon vaija oli haudattu. Surullista siellä on käydä. Mitään ei ole kotikylästä jäljellä. Venäläiset olivat tehneet sinne pieniä kasvimaita ja aidanneet ne piikkilanka-aidoilla. Siiri ihmettelee vieläkin korkeita ja lujia aitoja. Näki, että joku yöpyi siellä kesäisin teltoissa ja erään vanhan navetan vintillä. Ehkä läheisen kolhoosin väki viljeli siellä omia kasvejaan.

Mutta mennyt on mennyttä ja nyt eletään tätä aikaa ja tätä hetkeä. Aikanaan Siiri löysi oivallisen miehen Oiva Pekkalan. Ensimmäisen kerran he tapasivat Hartolan maatalousnäyttelyssä. Monien mutkien ja empimisten jälkeen he vihdoin lyöttäytyivät yhteen ja menivät naimisiin. Vuonna 1952 Siiri muutti sitten Lopelle Vojakkalan kylään taloon, jota Oiva oli jo alkanut rakentaa. Kaksi huonetta oli jo valmiina, muita huoneita kunnostettiin sitten yhteisen elämän alettua.

Yli 55 vuotta sitten ehdittiin yhdessä elää ja viljellä maata. Oiva oli todellakin nimensä mukaan oivallinen mies. Ikävä on vieläkin. Tuntui hänen kuolinhetkelläkin kuin osa itsestä olisi repäisty irti. Mutta on muistot ja kaikki menneen ajan rikkaudetkin sydämessä, muistoissa kulta-aarteina.

Aika ei käy pitkäksi Siirillä. Kodista on saatu hyvä perintö, käsityötaito on yksi kalleimmista lahjoista. Siiri kutoo peittoja Intiaan, myyjäisiin ja milloin mihinkin. On monenlaista rientoa. Elämä ei ole tylsää, eikä yksitoikkoista, vaan edelleen rikasta ja mielekästä. Heillä on yksi poika ja yksi tytär ja tyttärellä kaksi poikaa. Yhteys lapsiin on hyvä. Vojakkalassa asuessakin Siiri oli aktiivinen yhdistysihminen.

Siiri muistelee ensimmäistä esiintymistään 4-vuotiaana. Hän lauloi Marttojen kevätjuhlassa laulun "Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan. Mutta suuri ja voimakas on Isäni taivaan, Isäni taivaan." Kuinka häntä jännittikään silloin, Muutkin jo pelkäsivät, että hame menee rikki, kun Siiri sitä niin hartaasti kierrätteli käsissään. Mutta selvittiinhän siitäkin ja monesta muusta tilanteesta senkin jälkeen. On olemassa suuri ja voimakas Isä taivaassa, joka ei unohda lastaan - ei missään elämän vaiheessa.