default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: OLAVI KUPARINEN

Tällä kerta matkustamme hieman pitemmän matkan. Ennen Läyliäistä kääntyy tie vasemmalle ja sitten monien kilometrien jälkeen oikealle. Tulemme erittäin siistin ja kauniin talon pihalle. Puiden katveessa ja punaiseksi maalattujen sivurakennusten kyljessä kurkistelee joulutonttuja, jäniksiä, ankkoja ja kaikenlaista mukavaa koristetta. Jouluvalot välkkyvät puissa. Ystävällinen talon väki ohjaa meidät sisälle taloon.

Olavi Kuparinen asuu täällä yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimo on kaikesta päätellen taitava käsityöihminen. Hän on Hämeen tyttöjä. Aivan lähellä asuu tytär perheineen, lapsenlapset.

Olavi on aikaisemmin haastattelemani Lempi Kuparisen edesmenneen miehen Erkin kaksoisveli. Lempin poika Seppo Kuparinen on oppaanamme mukana.

Olavi on kotoisin Kuparsaaren Kivikon talosta. Kun 80-vuotias Olavi pääsee kertomisen alkuun, niin juttua tulee yhtä kyytiä tunnin verran. Rullatuolissa istuvan miehen muisti ja aivot pelaavat todella hyvin. Mutta annetaanpa hänen itsensä kertoa.

"Olin täyttänyt juuri 12 vuotta, kun jouduimme lähtemään helmi-maaliskuun vaihteessa 1940. Ensimmäisessä vaiheessa menimme Jääsken pitäjään, jossa asui kaukaisempia sukulaisia. Oltiin siellä 2 viikkoa. Isoisä jäi kotiin hoitamaan eläimiä."

"Rintamalinjat olivat aivan lähellä. Siitä läheltä kulki Viipuri-Taipale-Kuparsaari -linja. Viikon päästä isoisäkin joutui lähtemään. Sotilaat olivat jo kylässä. Sattui niin, että kaksi sotilasta oli ollut hakemassa maitoa meiltä ja kun olivat jo poislähdössä, niin venäläinen sotilaslaivue lähestyi. Sotilaat perääntyivät takaisin."

"Pommeja alkoi tippua. Yksi pommi tuli ihan tuvan nurkalle - kivijalan ja seinän väliin. Se teki reiän seinään ja rikkoi ikkunat. Sotilaat ja Juho-vaija olivat piiloutuneet uunin taakse. He säilyivät vahingoittumattomana. Juho-vaijankin oli nyt lähdettävä. Talo meni kylmäksi. Lehmät piti jättää sinne. Ne menivät teuraaksi sotilaille."

"Kun välirauha tuli, piti jääskeläistenkin lähteä. Kuljettiin Lappeenrannan Konnunsuon ohitse Tuohikotin asemalle. Siinä saatiin tavarat lastattua mukaan. Meillä oli silloin kolme hevosta, joista nuorin varsa myytiin siinä asemalla. Junassa tultiin Hämeenlinnaan. Äiti ja Erkki lähtivät henkilöjunalla ja tulivat Humppilan asemalle ja sieltä Forssaan. Hämeenlinnassa purimme lastin ja ajoimme hevosilla Tammelan pitäjään. Väinö Mäenpään talosta saatiin sitten kaksi huonetta. Mäenpään isäntäkin oli vielä sotareissussa. Aikanaan pääsi pois. Vähän toista vuotta siellä meni."

"Me kaksoset käytiin viimeinen luokka kansakoulua siellä. Tultiin sitten 1942 tänne Lopelle. Meille oli erotettu pika-asutuslain nojalla tila. Tulimme ensin Lopen kirkolle. Pääsimme asumaan Uotilan sivurakennukseen Vanhan kirkon alapuolelle. Sitten tulikin toinen sota."

"Lokakuussa lähdimme takaisin Karjalaan. Talo oli siinä kunnossa kuin mihin se silloin jäi pommituksen jäljiltä. Asuttiin naapurissa Korkian talossa noin kaksi viikkoa. Saatiin kunnostettua omaa. Kammarit saatiin ensin kuntoon. Niissä sitten asuimme vuodet 1941 ja 1942. Isä oli sotimassa Itä-Karjalassa Aunuksen puolella. Isä tuli lomalle maaliskuussa. Hän oli kotiuttamisiässä ja luuli, että kotiuttamispaperit tulisivat perässä. Hän ajatteli, että enää ei tarvitsisi lähteäkään sotaan. Mutta hänen piti mennä takaisin."

"Isä oli Syvärin takana. Se oli suomaata. Venäläiset olivat päässeet lävitse. Suomalaiset joutuivat vastaiskuun. Kotiutettavia miehiä oli jo asemalla kotiin lähdössä, kun heidät vedettiin takaisin sotaan. Isä kaatui siellä 16.04. Se oli raskas isku koko perheelle."

Vaikea on Olavinkaan tätä asiaa selvittää. Kyyneleet eivät ole kaukana, eikä kaukana kenenkään meidän silmistä, jotka olemme kuuntelemassa.

"Toukokuun puolella isä haudattiin. Elämä jatkui kuitenkin. Meillä oli silloin 5-6 lehmää. Juho-vaijakin sairasteli. Hän oli syntynyt 1878 ja oli yli 60 vuotta vanha. Erkin kanssa oltiin silloin 14-vuotiaita, kun meidän piti ruveta miesten töihin, tehdä peltotyöt ja kaikki. Sillä tavalla sitä mentiin. Asuinrakennusta korjattiin."

"Kivinavetan yläkerrassa oli iso vinttitila. Sinne mahtui paljon rehua - talven eläinten rehut. Kaikki laudat oli sodan aikana viety päädyistä. Sahautimme laudat ja laudoitimme navetan vintin. Sitten alkoikin olla vähän helpompi elää."

"Mutta sitten alkoikin uusi murtuma Kannaksella 1944. Kesäkuun 18 päivä käskettiin lähteä kylästä. Taistelut olivat jo niin lähellä, että kevyttuliaseidenkin äänet kuuluivat hyvin. Oli lähdettävä! Otettiin karja mukaan, yksi hevonen ja sen, mitä hevonen jaksoi vetää. Tärkeimpiä asioita otettiin - viljaa, lihaa ja ruokatavaroita, vaatettakin jonkunverran."

"Ensin olimme Jääskessä. Mentiin Vuoksen yli Jääsken kohdalta ja Imatran oikealta puolelta Ruokolahdelle. Juhannus oltiin siellä. Oli kylmä juhannus. Vettä satoi. Kolkontaipaleen kautta matka jatkui Juvalle ja Joroisten sivuitse eteenpäin."

"Kyselimme tavaravaunua, jos olisi saatu lastattua tavaramme. Vaunua ei ollut saatavissa. Jatkettiin vain eteenpäin Pieksämäelle ja sieltä radan vartta Naarajärvelle, josta lopulta saatiin junanvaunu. Jatkettiin junassa Parkanoon. Parkanossa täytyi purkaa lasti. Meidät lähetettiin Viljakkalan pitäjään."

"Mukana oli silloin vaija, äiti ja Olavi. Erkki oli jäänyt vapaaehtoisena ilmatorjuntajoukkoihin Antreaan. Hän oli sen kesän siellä etupäässä rautatiesillan kupeessa vartioimassa. Sillan yli tuli etupäässä suomalaisia sotakarkureita. Isän äiti, Emma, oli jo aikaisemmin kuljetettu pois, samoin lapset kylästä. Emma oli jo Viljakkalassa samassa talossa, johon mekin menimme. Parkanosta sinne oli niin pitkä matka, että yksi yö piti vielä välillä yöpyä. Saatiin kortteeri kahden perheen talosta Heinijärveltä. Omistajat asuivat itse toisessa päässä taloa."

"Meillä oli kaksi huonetta ja oma rappu. Se oli hyvä asunto. Heinijärven talossa isäntä oli yli 60-vuotias - ei kyennyt liikkumaan. Hänellä ei ollut tätä tuolia, niinkuin minulla nyt, vaan hän makasi sängyssä. Heillä oli useampi poika ja tytär. Pojat olivat vähän minua nuorempia ja kaksi poikaa oli sodassa, josta säilyivät hengissä. Meillä oli siinä hyvä. Olin mukana auttamassa heinän korjuussa ja muissa hommissa. Viljatkin saatiin puitua ennen kuin lähdettiin Lopelle."

"Oli jo tiedossa, että meille oli erotettu maatila Lopelta. Lähdettiin lokakuussa Lopelle. Saatiin asunto Paloheimon tiilitehtaalta. Oltiin siinä sitten, kunnes vuoden 1946 alkutalvesta päästiin asumaan jo omaan taloon niille maille, jotka olimme saaneet maan luovutuksessa. Sitten rupesi taas elämä kulkemaan. Viljakkalasta taisimme tulla kuorma-autolla Lopelle. Kun ensimmäisellä evakkomatkalla tulimme Lopelle, meillä oli ollut kolme lehmää. Olli ja vaija kuljettivat silloin lehmät ja hevosen Riihimäelle junassa umpivaunuissa, jossa he itsekin sitten elivät yhdessä karjan kanssa."

"Juna risteili ympäri Suomea. Rautateillä oli todellinen ruuhka. Lasti purettiin jonnekin 40-50 kilometrin päähän päämäärästä. Loppu mentiin sitten hevoskyydillä. Kun tulimme toisen kerran, meillä oli kaksi lehmää. Erkkikin oli päässyt jo kotiin ja tuli luoksemme jo sinne Hanhijärvelle Heinijärven taloon."

"Se vuoden 1944 evakkomatka kesti kolme viikkoa. Lehmien kanssa meni 20-30 kilometriä päivässä. Alkumatkasta meidän lehmät erosivat muusta porukasta. Yhdellä lehmällä oli iso kello kaulassa, jonka ääni kuului kauas. Kun sitten kuulimme kaukaa sen kellon äänen, niin arvasimme heti, että lehmät olivat lähteneet omille teilleen. Toimme ne takaisin. Jääskeläiset ehtivät talvisodassakin ottaa karjansa mukaan. Olavi muistaa, kuinka näitä lehmiä oli sitten tien puolessa ihan patsaiksi jäätyneinä. Lehmät olivat laukkoneet korkeisiin kinoksiin, eikä niitä mikään mahti saanut sieltä pois. Sinne ne jäivät, isot lypsävät lehmät!"

"Linnoitustöitä alettiin tehdä Karjalassa jo ennen sodan alkamista mm. Viipuri-Taipale-Kuparsaari -linjaa. Laitsalmen länsipuolelle rakennettiin linjaa, esteitä ym. Kovemmille maille tehtiin kiviesteitä. Suuri kiviä räjäytettin pienemmiksi. Pehmeimmissä paikoissa nostettiin maata esteeksi. Linnoitusmiehiä oli lähes joka talossa. Meilläkin oli kolme miestä - tädin mieskin oli meillä."

"Meiltä oli rakennuslinjaan noin kolme kilometriä. Erkin kanssa vietiin miehiä hevosella työmaalle. Käytiin joskus hakemassakin. Kyllä ne kävelemälläkin kulkivat. Kerran sattui jo sodan alettua niin, kun jäätiin katsomaan töitä, että tulikin venäläinen hävittäjä ja alkoi ajaa aika matalalla ja ampua. Jokainen meni mihin kerkesi piiloon. Oli iso kivi, jonka alla oli kolo. Erkin kanssa menimme sen kiven alle. Mutta kehenkään ei osunut. Mutta metsään osui ja paljon puun oksia tuli alas. Talvisodan aikana ja viimeisinäkin aikoina venäläiset koneet - maataistelukoneiksi niitä sanottiin - lensivät kauhean matalalla aivan puitten latvojen tasalla. Jos näkivät liikettä, niin ampuivat. Me oltiin usein äidin kanssa puitten alla piilossa."

"Vuonna 1944 kun rintama alkoi lähentyä, niin taas koneet ajoivat ihan puitten latvojen tasalla ja ampuivat monta rakennusta tuleen sieltä. Kyllä sieltä oli sitten lähdettävä siviilienkin pois. Kukaan ei olisi halunnut jäädäkään. Kyllä karjalaiset tiesivät sen komennon rajan takana. Ei ne sinne vapaaehtoisesti olisi jääneet."

"Kävin Kuparsaaressa kolme luokkaa kansakoulua ja neljännen luokan kävimme Tammelassa. Sota-aikana oli vapaaehtoinen jatkokoulu Kuparsaaressakin. Ei me sitä käyty. Oli niin paljon töitäkin kotona."

"Lapsena juostiin paljon ongella. Päivät meni siinä. Saatiin muutama särki ja ahven. Erkki sai Laitsalmella kerran 1,5 kilon lahnan mato-ongella. Se oli jo arvokas saalis."

"Siika nousi Vuoksea ylös Laatokasta. Sen kalastaminen oli luvanvaraista. Ilman lupaakin sitä kalastettiin. Joskus käytiin jonkinlaista kalasotaakin. Kalapoliisi paukutteli pyssyllä ilmaan, mutta kalastajat pääsivät useimmiten karkuun. Virran puolella saatiin syksyllä isoa merisiikaa. Se saattoi olla kolmekiloistakin. Eihän järvisiika kasva niin isoksi. Se oli himottua kalaa. Sitä sai pyytää vain määrätyn ajan ja maksaakin piti luvasta."

"Ei ihmisillä oikein ollut rahaa lupaa lunastamaan. Ne kalamiehet ei malttaneet olla pois, vaan menivät laskemaan verkkojaan. Naapurin miehetkin jäivät kiinni siinä hommassa. Siitä tuli sakot. Jos ei maksanut sakkoja, niin joutui linnaan sakkoja suorittamaan. Oli siellä eräs isä ja poika - kovia kalamiehiä. Kylän poliisi Jussi Siltanen - tunnettu moukarinheittäjä - meni sitten jouluaattona hakemaan sakkorahoja talosta. Vanhan isännän toinen poika otti sakkorahat ja pani pöytään ja lupasi maksaa sakkorahat, ettei heidän tarvitsisi lähteä linnaan. Juhana-isäntäpä kaappasikin rahat ja sanoi, ettei hän tämän parempaa palkkaa mistään saa ja läksi linnaan. Miehet menivät junassa ja ottivat konttiin evästä mukaan. Siian he pakkasivat niin, että pyrstö näkyi kontin ulkopuolella. Siitäpä ihmiset Viipurissa näkivät, minkä vuoksi nämä miehet linnaan menivät. Poika selvisi 1-2 viikolla, mutta vanha isäntä joutui olemaan pitempään. Häntä ei laskettu vesi ja leipä dieetille. Saivat olla valtion leivissä."

"Elämä oli mukavaa ja mielekästä Kuparsaaressa. Joka talossa kalastettiin. Kala korvasi lihan. Suolakalaa syötiin jatkuvasti. Muutama oli puoliammattilainen ja kävi myymässäkin kalaa. Sunin veljeksillä oli kauppa ja kuorma-auto. Ensoon vietiin paljon kalaa. Siellä oli paljon asukkaita. Sumppuun ensin kerättiin päivän saaliit. Auton lavalla oli sekä kalat, myyjät että kalastajat, kun sitä lähdettiin matkaan. Siikaa pyydettiin verkoilla, rysillä haukea ja lahnaa. Siika oli myyntikalaa, keväisin haukikin."

"Juho vaijan kanssa olin usein soutumiehenä. Isä ei ollut oikein kalamies, mutta kävi talvella pilkillä. Mökölammessa käytiin. Vuoksesta oli sinne matkaa 200 metriä. Kalat sinne nousivat Vuoksesta. Sieltä sai verkon kanssa heti paistikalat. Vedettiin verkko heinikosta heinikkoon ja alettiin airojen kanssa polskia kaloja verkkoon."

"Hevosilla kuljettiin. 1930-luvun lopulla oli linja-auto Kuparsaaresta Viipuriin ja Antrean kirkolle. Se lähti ihan kylän periltä, jossa olin kortteeria. Sillä pääsi käymään Viipurissa kyllä. Ainakin kolme laivaa kulki sotaan asti. Laivojen nimiä olivat ainakin Koivisto ja Suvanto. Kirkossa käytiin laivalla. Se sopi hyvin kuparsaarelaisille, sillä laiva ajoi Antreassa lähelle kirkkoa. Maanteitse oli kirkonkylälle noin 20 kilometriä, laivalla vähän yli 10 kilometriä."

"Talvella ajettiin hevosilla jäätä pitkin kirkolle. Etupäässä hevosilla käytiin Viipurissakin. Ensimmäiset henkilöautot oli Jussi ja Matti Kempillä, Sunin veljeksillä ja konstaapeli Siltasella. Muilla ei vielä ollut henkilöautoa. Laivalautureita oli muistaakseni viisi: kalkkitehdas, jossa laiva kääntyi ja enin osa ihmisistä nousi laivaan, Kuparsaaren lahdessa (se oli noin kolme kilometriä pitkä lahti, joka lähti Käkiniemen selältä), Seivässaaren lauturi, Salonpään niemessä yksi laituri entisen postin rannassa ja vielä oli Leppälän talon rannassa yksi laituri."

"Saariin kuljetettiin karjaa kesäksi - nuoria hevosia, lampaat ainakin. Meilläkin oli yhdessä saaressa metsää ja peltoa. Sinne oli soutumatkaa (rantaan ensin yksi km) noin kolme kilometriä. Se oli nimeltään Heison saari. Siellä oli viljelysmaata hehtaari, luonnonniittyä. Maa oli oikein hyvää kasvamaan. Maat olivat Vuoksen alusmaita, tulvaniittyjä. Ei se tarvinnut mitään lantaa, ilman sitäkin kasvoivat liikaa. Timoteiheinäkin oli niin korkeata, että vaikea oli sitä leikata. Ennen sotia talojen maat olivat ihan hajallaan. Meilläkin oli neljässä paikassa maata. Yksi paikka jäi pois, kun kylään tuli vuonna 1935 kyläjako ja maita yhdisteltiin. Vuoksen rantamaat olivat hyviä kasvamaan, eikä siihen aikaan ollutkaan muuta lantaa kuin karjanlanta. Väkirehuja ei lehmille annettu. Maito ei ollut niin tärkeätä vielä silloin. Ihan viimeisinä vuosina alkoi maitoa mennä jo Viipuriin. Kotona kirnuttiin voiksi ja hapatettiin kermaksi. Voi vietiin myyntiin Viipuriin. Muutama talo kuljetti maitoakin Viipuriin."

Olli kertoo käyneensä kotiseudulla 6-7 kertaa. Kerran lähtivät sinne heinäkuun 19. päivä velimiehen ja Sepon kanssa. Ottivat mukaan sadevarusteet, mutta kun Viipurissa oli tosi helle, niin jättivät varusteet sinne. He ottivat auton Viipurista ja neuvoivat kuljettajalle tien. Silloin he ajoivat Heinjoen kautta.

He joutuivat kävelemään 5-6 kilometriä. Perillä tuli kauhea rankkasade. Puun alla koittivat olla suojassa, mutta kaikki paikathan siinä kastuivat, saappaat, sukat, kaikki. Vaatteita kuivateltiin kalliolla ja vettä puristeltiin sukista. Se matka jäi ainakin mieleen. Mitään ei ole rakennuksista jäljellä, kivinavetan seinää vain. Entistä peltoakaan ei Olli tahtonut löytää, sillä paikalle oli kasvanut jo sankka metsä. Mutta kotiseuduksi sen tunsi kuitenkin.

Olli muistelee vielä muutamia matkojaan, joita on saanut tehdä sotaveteraanien kanssa. Silloin kierrettiin kaikki merkittävät taistelupaikat Kannaksella ja käytiin jopa Kronstatissa. Venäläiset olivat tehneet sinne mahdottoman pitkän tien meren poikki. Mietin mielessäni, että valitettavasti ovat tehneet, sillä etupäässä juuri tuon tien takia vesi seisoo Suomenlahden pohjukassa ja saastuu saastumistaan. Kun kävimme mieheni ja lastemme kanssa lomailemassa 1980-luvulla Terijoella, niin hiekkaranta oli vielä puhdas ja leveä ja vesi kirkasta. Nyt ranta on supistunut supistumistaan ja vesi niin likaista, että ei siinä tee edes mieli uida.

Mutta Ollin kodissa herkullinen kahvipöytä jo odottaa. Elämä jatkuu täällä Lopella, jossa Ollinkin lapset ja lapsenlapset asustavat. Karjalan muistoista ja kaipuusta on Ollin kynästä syntynyt monta runoa. Laitan niistä pari tähänkin kirjaseen. Osa on julkaistu Eläkeliiton Kantahämeen joulujulkaisuissa.

Antrean poika

Vielä se vesi virtailee siellä Vuoksen karikoissa,
sieltä se lähti Antrean poikakin maailman markkinoille.

Poika heilinsä kanssa, kun matkaan lähti,
niin vastaan tuli Imatrankoski.
Imatrankosken pauhatessa poika heilille kihlat osti.

He yhdessä kävellen kulkivat kolkontaipaleta kohti.
Silloin oli kylmä juhannus, vaan heitä lämmitti armaan poski.

Pieksämäeltä he junaan pääsi ja siitä tuli hyvä mieli.
Vaikka he olivat Pieksämellä, ei heitä siellä piesty.

Poika evakkojunalla heilinsä kanssa kulki Parkanon asemalle.
Siellä ne ammuivat Antrean lehmätkin tyhjällä laitumella.

Parkanosta pakolaiset matkaa jatkoi osoitettuihin osoitteisiin.
Eihän ne tienneet minkälainen vastaanotto oli heillä.

nimimerkki Olli

KUPARSAARELLE

1. Oi Kuparsaari, oot helmi Vuoksen.
Koivuissas käen kukunta soi,
asujas ei koskaan sinne
ikävöimäst laata voi.
Unohtumaton olet Kuparsaari.

2. Oi Kuparsaari, niin monen sukupolven
oot lapsesta nähnyt varttuvan.
ja myöskin heidän
kuokkaan, auraan tarttuvan
ja tähkäpäiset pellot kultaisina hohtavan.

3. Oi Kuparsaari, kuinka paljon
asukkailles annoitkaan.
Annoit leivän, annoit kalat,
annoit marjat makeimmat.
Luonnon kauniin rikkahan.

4. Oi Kuparsaari, synyinsaari,
sinut tykein, pommein ryöstivät.
Poikas moni puolestasi
henkensäkin antoi.
Niin kallis olet Kuparsaari.

5. Oi Kuparsaari, saako koskaan
rantojas sukus asua,
pienemmän kun oikeutta
suurempi ei tunnusta.
Oi milloin saan taas Kuparsaari
polkujas astella.

6. Oot asujitta
nyt vanha kotisaari.
Ei tupia tutuilla paikoillaan,
ei pihoillasi eikä saroillasi
astele tuttua hoitajaa.
Vain Luoja niitä nyt hoitaa saa.

KUPARSAARESSA

Kuparsaaressa poikasena
suksill mäkiä laskettii,
kallioitten putoukset
kaikkihan ne hypättii.

Vuoksen rannoilla kesäisin
kun ahvenia ongittiin,
niin iltasella ne variksensaappaat
sääriämme pakotti.

Kuparsaaren riihistä
se riuskan jyske kuului,
riihessähän se rukiinenkin
ennen vanhaan puitiin.

Kotikylässä ennen usein
naapureissa kyläiltiin,
Pyyhtiinmäen Kurkelassakin
monet hauskat haasteltii.

Kuparsaaren kalamiehet
ne Vuoksesta siikaa nosti,
niitä Enson ja Viipurin rouvat
heiltä kilpaa osti.

Kotisaaressa käki kukkui
ja kiurut kilvan lauloi,
nuoret soutain solmivat
niitä rakkauden pauloi.

Muistatha sie

Muistatha sie ko siel Karjalatuvas
pääsiäisen kiikuttii.
Kiikku iha lakkee nous,
orskii se notkui niin.

Muistatha sie ko Vuokse
rannoil ahvenii ongittii.
Välil uimaan polskahettii,
kesä oli lämmin niin.

Muistatha sie kesäaamun
lehmii hakkaa ajettii.
Se rapakii ol tiel ko villaa,
lehmii hännäs ko riiputtii.

Muistatha sie ko marjas juostes,
varvas kivvee napsahti.
Voi mahoton sen vielkii muistaa,
kui makiast se pakotti.

Muistatha sie ne Vuoksen laivat,
ne kirkkookii meit kyytisiit.
Laivastha ne limonaait ja
namusetkii ostettii.

Muistatha sie

ELÄMÄNTOVERILLE

Kuljemme kahden
yhteistä matkaa
takanamme taival jo pitkäkin on.

Olemme paisteessa päivänkin
kulkea saaneet
synkkä syksykin
yhdessä jaksettu on.

Raskaskin tiemme
joskus on ollut
yksin kulkea tuskin
sitä jaksanut ois.

Oomme yhdessä purttamme
ohjata saaneet ohi tyrskyjen
tyveen ja satamaan päin.

Hämärtyy jo ilta
jalkani eivät enää kanna
sinä vierelläin vielä
mua eteenpäin viet.