default_mobilelogo


N A I S I A
E T E L Ä S T Ä
P O H J O I S E E N

KAISU RISSANEN 2013


”ELÄMÄÄ VOI YMMÄRTÄÄ VAIN TAKAPERIN,
MUTTA SITÄ ON ELETTÄVÄ ETUPERIN".
Sören Kirkegaard



KAIKKI ALKAA JOSTAKIN

Säät ovat olleet vaihtelevaisia. Väliin päivä paistaa, väliin sataa tihuttaa, tuulee, myrskyää, salamat räiskyvät ja ukkostaa ja sitten taas koko maisema kylpee auringon suloisessa loisteessa. Pilvillä on hopeareunukset ja koko luomakunta hymyilee! Säät ovat kuin elämä itse. Varmaa on vain, että aurinko pysyy paikallaan, vaikka väliin pilvet yrittävät sen hukuttaa näkyvistä.

Olen juuri seilannut yli myrskyävän meren eteläiseen naapurimaahamme ystävien kanssa. Ensimmäinen aamu on valjennut harmaana. Milloin tahansa voi alkaa sataa. Maa on jo ennestään paljosta sateesta märkä. Syksy värjää vaahteran oksia taikapensselillään. Ystäväni pihamaalla hehkuvat syyskrookukset huomauttamassa, että harmauden keskelläkin värit hehkuvat ja elämä sykkii. Lintu visertää suuren lehmuksen sokkeloissa. Olen varma, että sekin laulaa elämän kauneudesta. Ehkäpä se kuvailee jo kaukaista maata, jonne sen on matkustettava talven viimoja ja kylmyyttä pakoon. Syvällä meissä asustaa Paratiisin kaipuu. Olemme matkalla!

Täältä rapakon takana on hyvä muistella mennyttä kesää ja kaikkia niitä naisia, joita olen kesän aikana saanut kohdata ja haastatella. Pitkä matkamme Lapin perukoille alkoi Enontekiön Palojoensuusta juuri näiden eestiläisten ystävien kanssa.

Ystävieni koti on kuin satumökki metsän laidassa, puron rannalla hiljaisella ja yksinäisellä paikalla. Keväällä täällä on uskomaton konsertti. Satakielet laulavat rakkaudesta sairaana. Mustarastaat ja muut linnut esittävät omia iki-ihania aarioitaan. Puutarha puhkeaa elämään. Kasvit työntävät terälehtiään läpi mustan mullan ja kurkottautuvat valoa kohti. Ihmismielen puutarhaan syntyy uutta ja ihanaa. Valkovuokot, sinivuokot ja muut kevään kukat kurkistelevat piiloistaan ihmetellen valoa ja lämpöä. Niillä ei ole vielä aavistustakaan syksyn harmaudesta, tulevista koetuksista eikä pakkasherran ylivallasta tulevina kuukausina.

Kukapa meistä naisistakaan tietää lapsuudessa ja nuoruudessa mitään tulevista koetuksista, sairauksista ja monista elämän erilaisista vaiheista. Olemme toivoa täynnä! Emme mieti huomista. Osaamme vielä elää tätä hetkeä, juuri nyt sykkivää elämää. Onneksi on niin. Eikä meidän vanhoinakaan tarvitsisi murehtia tulevaa päivää eikä taivastella sitä, mikä on jo mennyttä. Meillä on yhä edelleen vain tämä päivä, tämä hetki! Ruusut hehkuvat yhä syksyn jo väristessä ympärillä, haapojen havinassa kaunis harmonia. Siemenet ovat pudonneet maahan ja jatkavat elämää seuraavana suvena. Elämä jatku.

Elämä on ihmeellistä. Pieni siemen tuottaa suuren puun. Pieni on ihmisenkin alku. Ja mitä kaikkea elämä tuokaan tullessaan?

Elämä on kyllin kova veistämään piikkiset oksat meistä, tasaamaan ylpeilevät latvat - kuuta kurkottavat ja tähtiä tavoittelevat.

Elämä on kyllin hellä voitelemaan haavat, painamaan pehmeiksi känsäiset kätemme ja kesyttämään terävän kielemme – nostamaan maahan painetut!

Elämä on ihana seikkailu, arvokas sen jokainen hetki!

En ole kulkenut kuninkaan linnoissa haastattelemassa kuuluisuuksia, vaan olen halunnut etsiä niitä ARJEN SANKAREITA, joista kirjoja ei ole kirjoitettu. Jokaisen tarina on erilainen. Jokaiselta voimme oppia jotakin. Toisen elämä on ollut tapahtumia täynnä, joku toinen taas on elänyt melko tavallisen elämän kotikonnuillaan. Mutta niin kuin Eino Leino aikoinaan sanoi: ”Olisin oppinut kaiken tarpeellisen kiertämällä ympäri punaisen tupani – sen saman, mitä olen oppinut maailmaa kiertämällä!” Opimme, jos haluamme oppia. Me voimme itse valita!

POHJOISESSA

Miehelleni ja minulle Palojoensuun kylä on tullut tutuksi monella tavalla. Kylä kuuluu Enontekiön kuntaan ja se nököttää Muoniojoki varressa siinä kohtaa, jossa Kilpisjärvelle vievältä ”Revontulitieltä” erkanee tie Hettaan ja Kaukokeinoon Norjan puolelle. Kylässä on asukkaita enää parinsadan paikkeilla ja heistä suurin osa eläkkeellä olevia tänne juurtuneita naisia ja miehiä. Lapsia kylässä on enää yhden käden sormin luettava määrä. Vanha kyläkoulu opettajien asuntoineen on muuttunut kylätaloksi. Talkoilla se kunnostettiin ja talkoilla ylläpidetään niin kauan kun vielä jaksetaan.

Nämä ihmiset ovat saaneet suuren sijan sydämessäni. Haastattelin monia heistä jo kirjaani ”Suomi neidon kainalossa”. Ystävyyden siltoja alettiin jo silloin rakentaa. Tutustuin saamelaiseen Anni Mäkitaloon, joka oli niitä kylätalon aktivisteja hankkeen alkuvaiheessa. Suuri työ tehtiin rahoituksen hankkimisessa ja kaikessa tarpeellisessa. Kylätaloa pidetään pystyssä kymmenen naisen talkootyön varassa. Heistä kaksi Maija Mäkitalo ja Kirsti Enojärvi ovat erikoisen aktiivisia. Työtä riittää muulloinkin kuin kesäaikana, sillä talossa järjestetään kylän yhteisiä juhlia ja erilaisia tapahtumia ja opintopiirejä. Nähtäväksi jää, kuinka kauan voimia ja intoa riittää.

Tämän kevään talossa on pitänyt majaa kevyen liikenteen väylän rakentajat. Naiset nauravat, että tänne on nyt rakennettu heille oma rollaattoriväylä, sillä suurin osa kylän asukkaista on eläkeläisiä.

Kirsti on muuttanut miehensä kanssa Ruotsista takaisin kotikylään ja rakentanut kauniin omakotitalon ja sen ympärille upeat kukkaistutukset. Talot ovat täällä yhtä lähellä toisiaan kuin ihmiset. Lapset ovat lentäneet maailmalle kuka minnekin. Mutta yhtä varmasti kuin muuttolinnut palaavat pohjoisiin erämaihin, niin lapsetkin tulevat lähes joka kesä ja talvi synnyinseuduilleen. He ovat vain POISSA täältä, niin kuin pohjoisessa sanotaan.

Perheet olivat suuria ennen muinoin. Lapsia oli usein vähintään kymmenkunta. Opittiin sosiaalisiksi. Kirstin isä opetti lapsilleen anteliaisuuden siunauksen. Usein hän sanoi: ”Iloista antajaa Jumala rakastaa!” Sen Kirstikin on saanut nähdä ja oppia. Viimeisenä päivänä hän tuo kutomansa sukat Marjun tyttärelle ja lapsenlapselle Kirsikalle lahjaksi. Sukkia on kulkeutunut ympäri Suomea ja Lappia.

Palojoki virtaa vuolaana lähistöllä. Pian se laskee mahtavaan Muonion jokeen, joka saa alkunsa Käsivarren puuttomilta ja nyt vielä lumisilta tuntureilta. Hetken matkaa taivallettuaan se yhtyy Tornionjokeen ja laskee lopulta Perämereen. Se on Suomen pisin joki ja samalla kahden valtakunnan välinen rajajoki – oikea VÄYLÄ, jota ihmiset ovat aikojen saatossa kulkeneet pitkin ja poikin. Joki on tarjonnut kalaa leivän jatkeeksi rantojensa asukeille, kuohuvia koskia niin väkeville joen jalokaloille kuin seikkailijoille. Se on nähnyt sodan ja ihmisten tuskan ja hädän. Evakkojen joukot karjoineen kaikkineen ovat ylittäneet sen paetessaan sodan kauhuja. Monet suuret Lapin joet saavat alkunsa Enontekiöltä.

PIRKKO RANTATALO

Olimme sopineet Pirkon kanssa jo hyvissä ajoin haastattelusta. Pirkko kertoo elämästään monenlaisia asioita.

Pirkko muutti Palojoensuuhun mentyään Paavonsa kanssa naimisiin Rovaniemellä vuonna 1961. Aluksi he asuivat Paavon vanhempien kotitalossa. Ei mennyt montakaan vuotta, kun he alkoivat rakentaa omaa mökkiä muutamien kilometrien päähän kylästä Palojoki varteen. Teemme juttua juuri täällä Pirkon ja Paavon mökillä. On varhainen kevät. Olemme saanet nauttia etelässä jo yhden kevään, runsaan ja rehevän, aurinkoisen kukkivan kevään. Nyt saamme vastaanottaa Lapin kevään ja myöhemmin monia muitakin keväitä siirtyessämme kohti pohjoista Jäämeren rantaan Ruijan kallioisille puuttomille rannoille asti.

Jätämme auton muutaman kilometrin päähän mökistä ja jatkamme jalan pitkospuita pitkin. Paikoin vesi litisee pitkospuiden alla, välillä astelemme kuivia kankaita. Sitten tulemme jokivarteen. Eestiläisten ystävien mukanaan tuoma kääpiökoira Maija vaeltaa omin jaloin tai Kirsikan takin suojissa. Sille on kudottu varta vastan Lapin matkaa ajatellen lämmin villainen pusero. Mitähän kairan vakituiset asukkaat porot, ketut ja muut metsän eläimet tuumisivat sen nähdessään? ”Olisipa hauska tutustua". Koivujen pienet lehdet tutkivat ympäröivää maailma. Joko olisi aika räväyttää ja kasvaa kohisten pohjoisen valossa, joka ei sammu enää yönkään syliin.

Ohitamme Pirkon ja Paavon pojan perheen kauniin mökin. Pian pilkottaa kodikas punainen mökki jokitörmällä. Pihassa nuotion paikka, lähellä lähde, josta saadaan vesi, sisällä huone ja keittiönurkkaus ja sauna. Olemme täynnä hiljaista ihmetystä. Luonto ympärillä on kuin Luojan suuri hiljainen sali ihmeitä pullollaan. Lintunen hiljainen siritys…

Eestiläiset ystävät ovat ensimmäistä kertaa näin kaukana Ultima Thulen mailla. Erämaan rauha on salaperäinen näkymätön vaippa ympärillämme. Kuulemme Lapin lintujen sirinää, haikeaa pohjoisen laulua. Miehet lämmittävät saunaa. Välillä istuskelemme kuivalla kankaalla ja ihmettelemme elämää. Marjun mies Tapsa vetää päiväunet jäkäläkankaalla.

Pirkko kertoo elämästään: ”Mökki valmistui vuonna 1973 juhannukseksi. Silloin vietimme täällä lastemme kanssa oikeaa juhlaa. Tämä on minulle ja Paavolle hyvin rakas paikka, niin monia hyviä muistoja. Paljon olemme täällä olleet. Jotkut ovat kyllä sanoneet, että miksi me tänne korpeen vielä mökin rakensimme, emmekö jo asu tarpeeksi metsässä muutenkin. Täällä on vain niin ihana käydä. Tänne tuloa minä aina odotan ja kaipaan!

Oma kotimme valmistui vuonna 1979. Ennen oman kodin valmistumista tuntui ihanalta tulla tänne omaan rauhaan: oma rauha ja oma paikka! Oman kodin valmistumisenkin jälkeen aina nauroimme, että pitää lähteä tänne omaan saunaan saunomaan, sillä mökki oli jo maksettu, mutta talosta oli vielä velkaa jonkin verran.

Täältä olemme hillat ja muutkin marjat keränneet. Viime kesänä emme enää jaksaneet marjastaa, sillä Paavo oli jo niin huonossa kunnossa syöpäsairautensa johdosta. Paavo marjastuksen hoitelikin. Minä hoidin loput, siivoamisen ja säilömiset.

Kun nyt kirjoitan tätä tarinaa, on Paavo jo nukkunut pois. Se tapahtui ehkä kuukausi vierailumme jälkeen. Näimme vielä Paavon. Hän jaksoi seurustella kanssamme, istua kahvipöydässäkin. Hän oli ihan oma itsensä, rehti ja suora, iloinen ja huumorintajuinen pohjoisen mies. Meillekin jäi ikävä häntä. Tiesimme, että viimeiset ajat olivat yhtä tuskaa. Paavo ei halunnut morfiinia, vaan tyytyi muihin kipulääkkeisiin. ”Oli parempi, että hän sai jo lähteä, vaikka uskoimme ja toivoimme loppuun asti, että parantumista tapahtuisi. Rauhallisesti ja kauniisti Paavo lähti ajasta ikuisuuteen Vapahtajansa luo, rakkaittensa läsnä ollessa. Hyvä muisto hänestä jäi kaikille, jotka Paavon tunsivat,” kertoo Pirkko. Hän sai hieman ennen Paavon lähtöä rukouksessa luovuttaa miehensä Jumalan käsiin. Mies oli saanut kärsiä jo tarpeeksi. Vaimo oli valmis luopumaan rakkaastaan.

Pirkolla ja Paavolla on kaksi lasta – kaksoset. Poika asuu aivan naapurissa, tyttö taas kaukana Klaukkalassa. Pirkko ja Paavo kävivät aikaisemmin etelässä tytärtä katsomassa, mutta eivät ole voineet viime vuosina siellä käydä, sillä Pirkko on hoitanut kotona sairasta äitiään seitsemän vuotta.

Katselen ihastellen Pirkkoa: reipas ja iloinen, auttavainen, suora ja mutkaton ihminen. Yhdessä he ovat Paavon kanssa saaneet äitiä hoitaa. ”Hänelle se ei ollut millään lailla ongelma tai taakka. Oli niin ihanasti mukana siinä asiassa”, kertoo Pirkko. Sitten Pirkko sai uuden tehtävän ja hoiti yhtä ilomielin ja nurkumatta miestään, niin kauan kuin se oli kotona mahdollista. Pojan vaimo on ammatiltaan lähihoitaja ja on viimeiset vaikeat ajat ollut jo ammattinsa puolesta Paavoa hoitamassa. Joskus Pirkon sisarkin osallistui äidin hoitoon.

Pirkko muistelee menneitä aikoja: ”Uuden vuoden aikaan vuonna 1976 löysin yhteyden Jumalaan. Elämä muuttui silloin. Paavolle sama asia tapahtui kahdeksan vuotta myöhemmin. Minulla ei ollut mitään kotitaustaa ratkaisulleni. Paavolla oli uskova koti ja uskovat vanhemmat. Yllättäen miekin sain päästä siihen kuitenkin. Joskus miehet seuraavat sivusta vaimon elämää. Onkohan tuo nyt pysyvää ja miten se usko vaikuttaa? Sitten kun huomaavat, että vaimon elämän suunta on oikeasti muuttunut, tulevat perästä, kypsyvät pikkuhiljaa.

Saattoipa Paavo sanoa, että lue sinä vain itsellesi sitä raamattua. Sinähän sinne taivaaseen olet menossa! Sanoin, että olisihan se niin paljon ihanampaa yhdessä kulkea ja yhdessä sinnekin mennä. Tosin taivaassa ei osata edes kaivata niitä, joita siellä ei ole. Eihän se muuten taivas olisikaan! Mutta sitten Paavokin sai uskon lahjan ja saimme jatkaa yhdessä tätä tietä.” Paavo on kotoisin Suonttajärven kylästä. Se on syrjäinen kylä Enontekiöllä, jonne ei vieläkään ole maantietä. Sota-aikana saksalaiset polttivat koko kylän. Ihmiset alkoivat rakentaa Palojoensuuhun uusia koteja itselleen. Vaari sanoi, että kyllä se saksalainen teki niin hyvän teon, kun poltti talomme, että päästiin tänne ihmisten ilmoille asumaan! Kylässä ei asu ketään vakituisesti, muutama loma-asunto siellä on. ”Muurolasta muutin tänne. Olen syntynyt Raahessa. Sieltä menimme ensin Pattijoelle ja sieltä edelleen Saloisiin. Siellä isä ja äiti erosivat vuonna 1946. Olin silloin kuuden vuoden vanha. Lähdimme nuoremman siskoni kanssa äidin matkassa Haukiputaalle. Ensimmäisen luokan kävin Saloisissa, toisen Haukiputaalla ja kolmannen luokan Muurolassa, jonne sitten muutimme. Niin tiheästi me muutimme! Muurolasta lähdin Paavon matkaan tänne. Muurola oli siihen aikaan pikku kylä. Helppo tänne Palojoensuuhun oli tulla. Kun ihminen on rakastunut, on aivan sama, missä sitä on. Siellä on hyvä olla, missä saa olla yhdessä. Hyvä täällä on ollut elää!

Ennen oli Palojoensuussa isoja perheitä. Joka talossa oli lehmiä. Nyt ei ole aikoihin ollut karjaa kenelläkään. Paavon kotiväellä oli muutama porokin. Ostamisessa on poron liha ollut!”

Palojoensuu on siitä erikoinen kylä, että ennen vanhaan saamelaiset tulivat kylään talvilaitumille. Jokaisella saamelaisperheellä oli oma väärtitalo, jossa perhe eli talvisaikaan. Palkaksi suomalaiset saivat porokyytiä ja poronlihaa. Vaikka omatkin perheet olivat isoja, niin tilaa riitti vielä väärtiperheellekin, joka sekin saattoi olla suuri.

Paavo ja myöhemmin myös Pirkko ovat olleet taksimiehiä. Siinä työssä tuli tuntemaan ihmisiä ympäri laajaa pitäjää. Paljon kerrottavaa olisi niistä ajoista, mutta eihän taksimiehen sovi levitellä juttuja asiakkaistaan. Enontekiö on muutenkin asukasmäärältään niin pieni kunta, että ihmiset kyllä tuntevat toisensa. Paavo aloitti taksihommat vuonna 1954 ja teki sitä työtä vuoteen 1971 asti, jolloin lähti Ruotsiin tukkimetsään.

”Paavo pukkasi minulle taksihomman. Olin juuri käynyt autokoulun ja suoritin samalla ammattikortin. Paavo pukkasi sen homman minulle heti välittömästi,” nauraa Pirkko. ”Kaksikymmentä vuotta sitä tein ja tykkäsin kovasti. Kyydit vähenivät ja homma loppui. Sitten vasta huomasin, mitä on vapaus, kun ei enää tarvinnut puhelimen vieressä päivystää. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. Saattoi mennä hyväkin keikka sivu suun, kun sattui olemaan naapurissa käymässä!”

”Olin myös kesätöissä keskuksessa ensin Muurolassa ja sitten joskus lomittamassa Palojoensuussakin. Silloinhan keskukset olivat käsivälitteisiä.” Kaikenlaisia hauskoja muistoja Pirkolla on siltäkin ajalta. Pirkon nauru on herkässä ja jutut hyviä.

Pirkko kertoo miehensä sairastumisesta. ”Vähän on niitä vaikeita päiviä kuitenkin ollut. Voimaa olen saanut kaikkeen ja perusluonteeltanikin taidan olla perusoptimisti! Yritän ajatella asiat parhain päin. Kun on turva tuolla ylhäällä, niin olemme yhdessä sanoneet, että kävi kuinka tahansa, niin se on hyvin kuitenkin. Herra ei anna enempää taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa.”

Pirkko on saanut harjoitusta lähimmäisten auttamiseen jo SPR:n ystäväpalvelussa. Hän on saanut tehdä mielekästä ja mukavaa työtä lähimmäisten parissa. Puolitoista vuotta sitten Paavo alkoi oireilla. Rukoilimme yhdessä, että saisimme yhteistä aikaa sairaudesta huolimatta. Huomasimme sitten, että tähänkin rukoukseemme on vastattu ja vaikeuksista ja kivuista huolimatta meillä on ollut hyvää yhteistä aikaa. Maaliskuussa Paavo pääsi kotiin ja tämän loppuajan olemmekin saaneet olla yhdessä. Vaikka on ollut huonompiakin jaksoja ja raskaampaa aikaa, se on kuitenkin ollut sitä yhteistä aikaa. Minä ainakin olen oikein kiitollinen tästä ajasta, samoin Paavo sanoi olevansa. On suuri siunaus elämässä saada hyvä elämänkumppani. Sekään ei ole itsestään selvä asia. Nykyisin perheet hajoavat helposti ja paljon on rikkinäisyyttä. Onnellinen avioliitto on todella suuri siunaus.

Matkan varrella on toki ollut monenlaista säätä, niin kuin elämässä kuuluu ollakin. Mutta myrskyt ovat aina laantuneet ja sää selkiintynyt. Kun tapasimme, olimme molemmat keuhkotautiparantolassa. Uskalsimme kuitenkin lähteä yhteistä elämää perustamaan. Olin sanonut ennen tutustumistani Paavoon, että en kyllä toisen ”keuhkiksen” kanssa yhteen mene. Mutta juuri niin kävi. Jo heti tavattuani Paavon, sanoin ystävälleni, että menen tuon miehen kanssa vielä naimisiin. Sittenkin menin naimisiin toisen keuhkiksen kanssa. Sekin sana tuli syödyksi!

Saimme vuonna 1962 kaksoset. Lapset olivat pieniä, kun jouduin toisen kerran parantolaan. Se oli raskasta aikaa silloin. Vielä raskaampaa oli, kun tyttökin sairastui neljävuotiaana ja joutui vuodeksi parantolaan. Mutta sieltä hänkin selvisi ja on pysynyt terveenä.

Monella on nykyisin mahdollisuus selvitä syövästä, mutta kuolemattomiksi emme koskaan täällä tule. ”Kun yksi meistä voitti kuoleman, on koko maailma muuttunut sen jälkeen!” Näin totesi Mika Waltari aikoinaan. Kaikilla on mahdollisuus Jeesuksen sovitustyön ja kuoleman kautta saada ikuisen elämän lahja.

”Päivä kerrallaan on vain elettävä. Kukaan meistä ei lopultakaan tiedä, näemmekö enää huomista päivää!” jatkaa Pirkko mietteliäänä. Hän tahtoo sanoa vielä jotain äidistään.

”Äiti asui luonamme seitsemän vuotta. Vasta äidin poismentyä havahduin siihen tosiasiaan, että en ollut muistanut kysyä häneltä sitä tai tätä asiaa. Pitäisi tarttua asioihin silloin, kun se on vielä mahdollista. Tahdon sanoa ihmisille, joilla on vielä äiti elossa, että kysykää nyt, kun he vielä elävät! Aika kuluu nopeasti.”

Pirkko iloitsi siitä, että äidinkin elämä oli muuttunut kokonaan hänen löytäessään Jumalan armon avukseen. Sitä oli ihana nähdä ja vierestä seurata.

Pirkko muistelee yhteisiä retkiä Käsivarren uskomattoman avariin kairoihin jopa 50 kilometrin päähän valtatiestä. Ystävien kanssa retkiä tehtiin. Saatettiin joskus viettää kolmekin viikkoa erämaassa suuren asumattoman luonnon keskellä. ”Tulistelimme, kalastelimme, saunoimme telttasaunassa, nauroimme ja nautimme. Siinä sivussa poimimme sankokaupalla hillaa. Silloin riitti hillaa”. Myyntitulot olivat suuri apu heille ja monille muillekin paikallisille ihmisille. ”Nyt ei enää semmoisia saaliita saadakaan!” huokaa Pirkko haikeana.

Palaamme aurinkoisessa säässä mökiltä ihmisten ilmoille. Jätämme taaksemme suuren erämaan, sen linnut ja kukat, kalat ja kaikki asukit. Uskollisesti erämaa on ruokkinut lapsiaan ja toivomme, että vastakin ruokkii. Kiitämme iloista ja virkeää emäntäämme, kuljemme yhdessä kotiin kaitaa tietä yli vetisten soiden ja läpi korpien. Korppi raakkuu jossain lähistöllä. Ruokaansa vailla sekin on.

Seuraavana päivänä käymme vielä katsomassa Paavoa. Paavo kertoo virolaisille ystävillemme hauskoja tarinoita koirista. Siskon mies Onni Mäkitalo on kouluttanut koiransa niin, että koira kantaa Onnille aina juuri housuihin sopivat jalkineet. Kerran koira sattuikin tuomaan väärät jalkineet ja silloin Onni oli hieman torunut koiraa. Koira loukkaantui niin, että ei pariin viikkoon kantanut minkäänlaisia kenkiä isäntänsä eteen. Jos Onni asettui katsomaan televisiota, niin koira osaa heti tuoda kaukosäätimen Onnin käteen. Koiralla on tunteet. Koira on viisas. Koira voi olla ihmisen paras ystävä. Pirkko rakastaa koiria.

Mutta tunteet on meillä ihmisilläkin. Ymmärrämme kaikki, että Paavon aika on käymässä vähiin. Uskomme ja toivomme, että Pirkko jaksaa nyt ja jaksaa sitten, kun jää yksin.

Paavo Rantatalo kuoli elokuun 9. päivänä 2012 klo 12.20. Pirkko ”tilasi” kauniin sään hautajaispäiväksi. Aamulla satoi vettä ja sää oli surkea. Sadepilvet ovat kuin surevien kyyneleitä! Mutta sitten rävähti taivas auki ja sää oli mitä aurinkoisin. Koko tilaisuus oli kaunis ja puhutteleva. Lapset ja lapsenlapset lauloivat, soittivat ja puhuivat kauniisti isästä ja isoisästä. Suuri joukko ystäviä oli saattamassa tätä rehtiä ja kunnollista miestä. Olin onnellinen, että olin saanut vielä nähdä Paavon ja että olin saanut tutustua heihin molempiin.

Pirkolla on edessään uusi elämän vaihe. Rakas pitkäaikainen elämänkumppani on otettu pois. Se ei ole helppoa. Kun rakas lähtee, tuntuu kuin osa omasta itsestä olisi repäisty pois. Kestää kauan ennen kuin ymmärtää, että toista en enää ole. Jumala on itse luvannut olla leskien turva. Hän on myös Pirkon turva!

VIROSSA

Yöllä on satanut hetken kuin taivaan ovi olisi aukaistu ja kaadettu suuri saavi niskaamme. Tänään ei tarvitse kastella puutarhaa.

Talo on kuin suoraan satukirjasta – harjakattoinen pieni rakennus tiheän ja rehevän puutarhan keskellä. Hieman sumunsekainen sää saa sen tuntumaan haltioiden asuinsijalta. Oranssit, violetit, punaiset, keltaiset ja pinkit kukat loistavat puutarhan keskellä kutsuen luokseen - ihastelemaan, ihmettelemään ja kuuntelemaan kukkien hiljaisia kuiskauksia. Ei itse kuninkaiden kuningas Salomokaan ollut loistossaan kuin ne - näin kauniisti, näin hyvin vaatetettu. Mitä murehdit ihmislapsi: avaudu valolle, kun vielä voit. Anna maailman tuulten sinua taivutella. Juuresi ovat vahvasti maassa. Anna elävien vesien vihmoa sieluasi. Ole vapaa!

Yöllä ovat valkohäntäpeurat hiiviskelleet lähemmäksi ihmisten omenatarhoja.. Ihmisten kasvitarhat vetävät puoleensa supikoiria ja villisikoja. Hiidenmaalla naiset ovat järjestäneet yövartioita. Kaiken yötä he vuorollaan istuvat vartiossa ja kalisuttelevat kattiloiden kansia. Eläimet taas yrittävät parastaan päästäkseen ryöstöretkille ihmisten houkutteleviin puutarhoihin. Kettuja on kaikkialla. Ketut eivät enää pälyile arkana ympärilleen eivätkä hiiviskele nurkissa, vaan aivan avoimesti esittävät upeaa turkkiaan ja tuuheaa häntäänsä. Niitä on ihan liikaa. Kukaan täällä ei tiettävästi ammu kettuja. Haikarat ovat lentäneet tiehensä. Lähellä oleva haikaran pesä on ollut tyhjä lähes koko kesän. Toinen poikasista kuoli nälkään ja toinen lensi kai katsastelemaan uutta kortteeria. Marjun lapsenlapsi Kirsikka näki uuden haikarapariskunnan katsastelevan tyhjäksi jäänyttä pesää ennen lähtöään etelään. Varasivat kaiketi uuden kodin asuntomarkkinoilta itselleen seuraavaksi kevääksi.

Naapurin maanviljelijä liikkuu ruishalmeessaan valtavan suuren leikkuukoneensa kanssa. Kanahaukka vaanii talon lähistöllä. Se tutkailee pieniä koiranpentuja, joita talossa liikkuu tuon tuostakin. Koiria ei jätetä ilman valvontaa ulos.

Ihastelen ympärillä kasvavien lehtipuiden suuren suurta kokoa. Riippakoivut tavoittelevat taivaita, lehmus luo suuren varjon ympärilleen, vaahtera on jo niin vanha, että on ehtinyt nähdä ja kuulla monenmoista kummaa. Mietin pohjoisen tunturikoivuja ja pieniä pyöreälehtisiä vaivaiskoivuja. Kumpia rakastaisin enemmän; niukassa ravinnossa kasvavia sitkeitä pohjoisen puita vai täällä rehevässä kalkkipitoisessa maassa huojuvia suuren suuria jättiläisiä? Vertailu on tarpeetonta! Kaikilla on oma paikkansa tässä Luojan luomakunnassa. Jokainen puu on erilainen ja korvaamaton. Niin on jokainen ihminenkin.

N Ä K K Ä L Ä N K Y L Ä S S Ä

Matka jatkuu. Koko elämä on yhtä lähtemistä ja tulemista. On kesäkuun alku ja ulkona on vain 7,5 astetta lämmintä. Sataa tihuttaa ja on kylmää ja koleaa. Näkkälän kylässä ei vielä näe pieniä hiirenkorviakaan tunturikoivuissa. Mutta minun sydämeni puutarhassa paistaa aurinko täydeltä terältä. Kuinka hartaasti olenkaan odottanut tätä tapaamista ja haastattelua!

Asuimme Muoniossa 60 -70-lukujen taitteessa melkein kolme vuotta. Ihastuin tähän seutuun. Enontekiö kuului mieheni työalueeseen. Katselin kartasta usein Näkkälän kylää ja mietin, olisiko joskus maailmassa mahdollista vierailla siellä. Silloin sinne ei ollut vielä maantietäkään. Myöhemmin tutustuin Muonion kirjaston hoitajaan Elli Kangosjärveen, jonka lapsuuden koti on Näkkälässä. Sain rohkeuden ottaa yhteyttä hänen siskoonsa Marjaan ja pyytää lupaa haastatella sekä häntä että heidän äitiään Kristine Näkkäläjärveä. Marjan ja äidin olenkin tavannut jo pari kertaa Hetan Marian päivillä muutamia vuosia sitten. Kaksi vuotta aikaisemmin kävimme jo Näkkälässä, tapasimme Marjan ja vietimme hetken yhdessä hänen kotonaan. Marian päivän kirkkopyhä on jo yli viisisataa vuotta vanha saamelaisten perinne. Se oli aikaisemmin hyvin tärkeä tapahtuma. Lapset pääsivät ripille, parit vihittiin, lapset kastettiin ja sitten pidettiin perinteisiä porokisoja Ounasjärven jäällä kirkonkylän ja kirkon kupeessa. Porokisoja pidetään yhä, yhä pidetään kirkossa palvelusta.

Näin oli Luoja tehnyt valmistelutyötä tähän tapaamiseen jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Nyt olimme kauniissa Lapin kylässä. Marja ohjasi meidät ensin äitinsä taloon. Se seisoo komeassa rinteessä Näkkäläjärven rannalla. Puuttomassa maastossa näkee kauas. Vastassa on ihana ahku, isoäiti harmaine hapsineen. Hänen olemuksensa on lempeä ja iloinen, nuorekas. Kaikki hänet tuntevat ihmettelevät hänen iloista ja nuorekasta olemustaan. Ihan kuin hän ei vanhenisikaan meidän muiden ihmisten tavoin. Hänessä on luontaista karismaa, jotain, jota ei voi vastustaa. Onko se elämän kokemusta, viisautta vai Jumalan kypsyttämää hengen hedelmää vai kaikkien näiden suloinen sekoitus. Uskon, että tämä hurskas nainen tahtoo antaa kaiken kunnian Jumalalle, jolta viime kädessä kaikki hyvä tulee. Mutta nyt asiaan; Kristine alkaa kertoa elämästään.

”Olen asunut tässä kylässä vuodesta 1962 saakka. Mies oli tästä kylästä. Huomenna tulee kuusi vuotta siitä, kun hän kuoli. Äkkiä aika menee. Hän oli poromies ja kaikkea muutakin hän teki, mistä vain elannon sai. Teki poroaitaa, tarkasti raja-aitaa (poroaita Norjan ja Suomen välillä) joka kuukausi ja korjasi sen, mitä piti korjata.

Ennen ei ollut aitaa, kun mie olen tullut tänne. Siitä alkoi riitakin, kun lähdettiin aita tekemään. Valtakunnan rajat sotkevat luontaiselinkeinoja - etenkin poroelinkeinoa. Porotkin menivät ihan sekaisin ja lähtivät itään ja länteen, kun aita tuli vastaan. Melkein kaikki tämänkin kylän porot hävisivät silloin. Iso iskuhan se oli. Nyt on pian liikaakin poroja täällä. Laitumet alkavat mustumaan.” kertoo Kristine katseessaan surun häive.

”Ei ole vielä tarvittu lisäruokintaan siirtyä, mutta osa alempana asuvista kyllä jo ruokkii porojaan.

Poroilla sitä tultiin tänne. Ei ollut maantietäkään talvella. Kesällä oli pysyttävä paikoillaan. Kävelymatka oli pitkä. Ei ollut helppo lähteä mihinkään.

Täällä on pienestä asti opittu tekemään kaikki itse. Meillä oli kotona jo lehmät ja lampaat. Kudoimme itse raanut ja matot, sukat ja kaikki. Teimme villakankaankin itse. Värjäsimme itse lampaanvillan.”

Kristinen lapsuuden koti oli Norjan puolella noin 50 kilometrin päässä täältä.

”Tapana oli siihen aikaan kulkea yli rajojen. Varsinkin juhla-aikaan pääsiäisenä saamelaiset kokoontuivat Kautokeinoon. Oltiin ihan kuin samaa joukkoa. Sitähän se Kautokeino on edelleenkin – saamelaisten kokoontumispaikka. Ennen siellä asuikin pelkästään saamelaisia. Norjassa saamelaisia asuu paljon enemmän kuin Suomessa. Toiset ovat porosaamelaisia, toiset talollisia. Porosaamelaiset asuivat väärtiensä luona kesät. Kun syksy tuli, niin saimme mekin porot, heinät ja jäkälät kotiin.

Poroja lypsettiinkin ennen. Vielä Pöyrisjärvessäkin lypsettiin silloin, kun mie olen tullut tänne Suomen puolella. Se on jutaajien kesäpaikka. Hieno siellä oli oleskella koko kesän. Syksyllä lähtivät sitten jutaamaan kohti talvipaikkoja. Mie en ole siellä ollut kesiä. Kaikki on nyt muuttunut ja tietenkin olen itsekin muuttunut.

En osaa sanoa, kaipaanko vanhoja aikoja. Ennen oli hauska, vaikka töitä olikin enemmän. Ei saanut jouten olla koskaan. Täälläkin piti kantaa vedet järvestä, pyykit pestä talvella sisällä ja kesällä rannassa. Ennen kylästeltiin enemmän. Kävimme toinen toisissamme. Nykyisin ei kyllä enää kylästellä. Omat vain käyvät. Ennen kotona muisteltiin muisteluksia iltaisin. Joskus ne olivat niin pelottavia, että piti lähteä ulos. Minun isäni oli oikein innokas muistelemaan satuja ja tarinoita – Isak Oskal. Kautokeinossa on paljon vielä isän sukua.”

Kristine on iloinen, että lähellä asuvalla Maria tyttärellä on ajokortti. ”Minulla ei ole muuta korttia ollutkaan kuin poroajokortti,” kertoo Kristine ja nauraa makeasti. ”En ole paljon moottoreita ajanut, venemoottoria kyllä. Vesiä pitkin pääsee noin 15 km etelään Näkkäläjärven päähän.

Kalaa oli ennen niin paljon, kuin vain kehtasi ottaa. Nyt tänne tulee kalamiehiä ympäri maailmaa. Kun yksi lähtee, niin toinen tulee. Ei ne kalat kauan kestä tätä menoa. Liian paljon on kalastajia. Ennen kun vedettiin nuottaa, niin silloin eivät kalat loppuneet. Nyt vedetään verkoilla kalat. Verkoilla pääsee joka paikkaan. Nuotta otti vain rannassa. Keskellä olevat kalat jäivät elämään.”

Lapsia Kristinellä on ollut kahdeksan. Siinäkin on ollut suuri työmaa. Vielä hän ehti olla miesten apuna puita nostamassa ja tehdä käsitöitä. Niistä saakin ihan oman lukunsa, sillä valtava on se määrä, mitä hän on käsitöitä elämässään tehnyt.

Lapset ovat lentäneet pesästään, mutta onneksi Marja ja molemmat pojat asuvat samassa kylässä. Elli asuu Muoniossa, Inarissa asuu kaksi lasta ja kaksi Hetassa. Lapsenlapsiakin on jo paljon. Jälkeläisiä on kaiken kaikkiaan jo puolisataa. Viimeinen suurempi juhla oli Kristinen 80 v. juhlat. Ne olivatkin suuret juhlat. Etelään ei ole kukaan lapsista muuttanut.

”Mie kävin koulua Norjan puolella. Sota keskeytti opinnot,” nauraa Kristine iloisesti. Ensin asuin asuntolassa. Koulu oli samassa rakennuksessa Kautokeinossa. Lukea piti norjaksi, mutta puhua sai kyllä saameksi. Raamatun historia ja katekismus olivat kahdella kielellä – toinen sivu saameksi, toinen norjaksi. Opettajat eivät osanneet oikein opettaa norjaa meille. Olisi pitänyt olla päteviä norjan kielen opettajia. Asuntolan hoitaja taas ei osannut yhtään saamea.

Sota-aikana saksalaisia tuli joka paikkaan. Asuntolaankin asettuivat asumaan. Koulu toimi vielä jonkun vuoden taloissa. Asuimme silloin sedän talossa. Koulu oli milloin missäkin ympäri kylää. Saksalaiset hävittivät joka mökin lähtiessään. Pahalta tuntui palata kotiin, kun ei ollut mitään suojaa. Heti alettiin niin kuin harakat pesää tekemään. Eihän se kaksinen ensin ollut. Talven asuimme kodassa. Menimme poromiesten matkassa metsään. Lehmät tapettiin kaikki. Hevosella ajettiin ensin niin kauas kuin pääsi. Sitten jouduttiin nekin lopettamaan. Ei ollut heiniäkään hevoselle.

Lentokoneet lensi usein päämme ylitse, mutta pommituksia ei ollut. Saksalaisille piti antaa poroja. Ainahan ne ottivat kaikki, mitä löysivät! Jauhotkin piti kätkeä piiloon ja mitä vain oli liikaa, piti piilottaa. Mutta siitäkin selvittiin!” muistelee Kristine ja jatkaa: ”Leipäkin on pitänyt itse tehdä. Jauhot ostettiin 10 kg:n säkeissä. Kaikki ostettu tavara piti tuoda kylään keväällä – sokerit, suolat, kahvit ym.

Nyt ei kylässä ole enää karjaakaan. Kristine on kylän vanhin asukas. Kaksi vanhusta joutui juuri Hetan Luppokotiin (vanhainkoti). Mies on jo 103 vuotta vanha ja vaimokin jo 95 vuotta vanha. Mies on heidän sukulaisensa. Saan myöhemmin tietää, että mies on kuollut äskettäin. Hautajaispäivä on 19.10.2012. ”Niin se kai on, että ne jotka ovat vähän huonommasti eläneet ja tehneet ahkerasti töitä, ovat eläneet pitempään. Ei ole ollut herkkuja liikaa. Enin osa on täällä elänyt kalalla ja lihalla. Siikaa on syöty kaikella lailla laitettuna. Kaloja ei täällä ole kuivattu, poron lihaa tietenkin,” naureskelee Kristine.

Asukkaita kylässä on enää 32 ihmistä. Nuorin on 10 vuotta vanha. Lapset käyvät koulua Hetassa. Taksilla heidät sinne viedään. Omaa äidinkieltä arvostetaan nyt paremmin. Ennen asuntoloissa lapset unohtivat saamen kokonaan. Hetassa varsinkin. Koko kunta on nyt virallisesti kaksikielinen, mutta kyllä saamelaiset puhuvat virastoissa ja muuallakin asioidessaan suomea.

”Uskova ihminen on vahvemmassa turvassa. On harmi vain, että nykyisin ei kukaan käy enää täällä seuroja pitämässä. Ennen kävi pappi montakin kertaa vuodessa. Lasten pyhäkouluakin pidettiin. Pidin itsekin pyhäkoulua jonkun aikaa, sen minkä nyt osasin. Meillä oli johonkin aikaan kylän ainoa puhelin. Pappi soitti ja sanoi tulevansa seuroja pitämään. Minä tekaisin pullataikinan, aloin siivoamaan ja panin lapset kiertämään kylää ja kutsumaan ihmisiä seuroihin. Kaikki oli valmista, kun pappi sitten tuli viiden aikaan iltapäivällä. Jotkut kyyditsivät pappia hevosella tai poroilla. Tietä ei silloin vielä ollut. Kesällä kulkivat kävellen. Sitten kun tuli tie Palojärveen, niin matka oli jo lyhempi. Nyt ei kukaan ehdi tänne seuroja pitämään, vaikka kylään on hyvä tiekin jo olemassa. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin. Vapaa-aika ja lomat ovat tulleet ihmisille niin tärkeiksi.”

Kristine on saanut terveyden lahjan. Sairaalassa hän on käynyt vain synnyttämässä. Ennen kyllä synnytettiin kylässä ja hyvin se kävi kotonakin, kun apua sai naapureilta.

Kristine on tehnyt paljon työtä saamelaisen käsityön hyväksi. Hän oli töissä Same Duoddjissa. Yhdistys edistää juuri Saamen käsitöitä. Yhteen aikaan piti kulkea talosta toiseen ja opettaa käsitöiden tekoa. Milloin pyydettiin laittamaan loimet kangaspuihin ja milloin mitäkin. Kristine on ehtinyt käydä monessa paikkaa esittelemässä saamelaisia käsitöitä - Helsingin messuhallissakin kaksi viikkoa, Kaustisilla ja Tampereella.

”Isä teki länkiä. Appiukkoni teki kaikki itse. Mitään puista hän ei koskaan ostanut – kirnut, kiulut ja kaikki semmoiset hän teki itse. Minullekin hän teki puusaavin ja haravan, kun tulin tänne. Koriakin se teki itse. Aina sillä oli puukko kädessä. Poronlänkiä se teki kaupaksi asti.”

Kristine itse on tehnyt raanuja, nutukkaita, säpikkäitä, parkinnut nahkoja. ”Sitä määrä, mitä mie olen tehnyt, se ei mahtuisi minnekään!” nauraa hän iloissaan. Ja iloinen olen minäkin voidessani istua tässä hänen vierellään kirjaamassa ylös kaikkea kuulemaani.

Nahkojen parkitsemiseen ei tarvittu myrkkyjä siihen aikaan - oli vain puhdasta parkkia ja suolaa. Nahan pehmittäminen oli raskasta työtä. ”Peskiä piti neuloa. Yhteen peskiin meni viisi poron nahkaa. Monet peskit olen neulonut. Nyöriä piti myös punoa ja kangasvaatteita tehdä. Tein myös paljon polkukoneella töitä. Tein eväsreppuja, kahvipusseja ja muuta pientä siinä sivussa. Komsiotkin piti itse tehdä kaikki. Yhden tein minäkin. Olen ollut nopea käsistäni. Eräs suomalainen seurasi kerran vierestä työn tekoani ja tuumi, että hän on tässä kattonut sivusta, että tuo on tuossa kuin kone!” nauraa Kristine iloisesti ja on hyvillään vielä vanhanakin kaikesta siitä, mitä on saanut elämässään aikaiseksi. Kysyn, miten hän on kaiken tämän oppinut aikoinaan.

”Aloin jo lapsena. Äiti ja täti opettivat. Mie niitä kattoin ja tehin perässä. Meillä oli kotona varsinkin talvella aina paljon ihmisiä. Kuusi omaa lasta, kaksi sukulaislasta, yksi vammainen isän sisaren tyttö. Mutta pirttikin oli iso kahdeksan metriä kanttiinsa. Joka nurkassa oli joku asumassa. Isän sisko oli mennyt poromiehen kanssa naimisiin ja tuli talveksi lapsineen asumaan meille. Joka nurkalle mahtui joku perhe. Lihaa keitettiin 50 litran padassa ja pata oli aina täynnä lihaa!” nauraa Kristine muistellessaan isoa lihapataa ja lapsuuttaan. ”Jokainen toi omat eväänsä. Elämä oli oikein mukavaa. Hyväksyimme kaikki toinen toisemme.

Kautokeinon tie kulki meidän talon kautta ja juuri siksikin meillä kävi aina paljon ihmisiä. Ne tulivat yöksikin. Levittivät raanunsa lattialle ja kävivät nukkumaan. Ovet eivät olleet lukossa koskaan. Ne tulivat usein yöllä ja jatkoivat aamulla matkaa. Kotimme oli kuin majatalo. Nälkää ei ole koskaan nähty. Perunoita kasvoi paljon. Lehmistä saatiin maito ja voi, juustot. Nykyisin ihmiset valittavat kaikesta. Ennen oltiin kaikesta kiitollisia. Kotielämä oli mukavaa. Pyhänä ei kyllä töitä tehty. Ruukattiin lukea postillaa ja laulaa – joka pyhä. Joskus se luku kesti niin kauan, että lapsia rupesi jo nukuttamaan.

Ulkona leikimme paljon. Meillä oli oikea ”leikkitalo”, jonne me laitettiin pöytä ja kaikkea mukavaa. Pienen tallinkin rakensimme siihen ja kasasimme haarukalle heiniä sinne. Lapsuus oli somaa. Joskus sai käydä mummolassa Siepissä 4-5 kilometrin päässä. Kesällä kävelimme, talvella menimme hevosella.

Marjoja oli – hillaa paljon! Isä vei nelikoita Kautokeinoon myyntiin. Nyt hillaa on vähemmän. Puolukat kasvoivat melkein pihamaalla. Talomme oli joen rannassa. Variksen marjoja pisteltiin suoraan suuhun keväälläkin, kun pälvi tuli. Niitä söimme paljon. Keräsimme myös vesilintujen munia. Kevätlinnunpyynti oli silloin tavallista. Muistan, että lintuja tuli niin paljon, että jokainen sai oman lintunsa. Kun isä lähti metsään riekkoja pyydystämään, tuli hän takaisin iso takka riekkoja mukanaan. Niitä myytiin. Ne olivat hyvää kauppatavaraa.” Nyt minä vuorostani naureskelen, että pelkkää herrojen herkkua on ollut koko ruokatalous siihen aikaan!

”Talvella oli susia ja joku poro pääsi hengestään. Ei niitä tarvinnut pelätä, eivät ne ihmistä syö. Siihen aikaan kun kaksi saamelaista tuli yhteen, niin oli ensimmäinen kysymys: ” Onko rauha?” Rauha tarkoitti susirauhaa. Aina niitä nähtiin – 4-5 sutta yhdessä. Sitten Enontekiöllä asuva tunnettu eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko otti järjestääkseen susijahdin lentokoneista käsin. Silloin niitä tapettiin ja pelättiin, mutta pitkään aikaan ei susia enää nähty. Moottorikelkka-aika tuntui ensin hienolta. Päästiinhän yhtäkkiä menemään niin nopeasti. Alkuun kelkat olivat huonoja ja särkyivät matkalle. Nykyisin ne ovat hyviä, liiankin hyviä. Saastuttavat luontoa, jos niitä on liikaa. Ennen ei ollut autojakaan juuri kenelläkään. Karasjoella yksi vanha iso poromies oli ostanut auton – ison kuorma-auton ja olipa oikein kuskinkin palkannut. Nyt on pelit ja vehkeet ja kännykät taskussa jokaisella joka hetki.

Jos täällä joku sairastui ennen vanhaan, piti lähteä Hettaan laukkomaan apua hakemaan. Synnytykset hoidettiin omassa kylässä. Anoppini autteli niissä hommissa. Joskus kerkesi kätilökin avuksi. Monet naiset ovat ennen kuolleet ensimmäisen lapsensa kanssa.” Kristine valittelee, että käsityön tekijöitä on enää vähän. Taitajia kyllä olisi, mutta taitajilla ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa. Hän sai paljon tilauksia ja työtä riitti. Nyt ei enää käytetä perinteisiä saamen vaatteitakaan niin usein kuin ennen, vaikka ne vaatteet olisivat parhaita juuri näihin pohjoisiin erämaihin.

”Mikä se on saamelainen ja saamenkieli? Ennen saatettiin henkikirjoihin panna suomalainen, vaikka ihminen ei osannut edes puhua suomea. Se oli kovaa aikaa. Saamelainen ei ollut vallan silmissä yhtään mitään. Aina on ollut joku määräilemässä. Jossain on pitänyt vaihtaa sukunimikin norjalaiseksi. Jos saamelainen sai maatilan, niin piti panna maatilan nimi myös sukunimeksi. Sisaren tyttärestä os. Guttorm tuli siellä Nystad. Kautokeinossa ei ollut niin ankaraa.” Mietimme yhdessä Suomen saamelaisia. Riippui aivan opettajista, virkamiehistä ja asuntolan pitäjistä, miten saamelaisiin suhtauduttiin. Jo Samuli Paulaharju aikoinaan totesi, että Suomen ja Saamen pahnat ovat aikojen saatossa sotkeutuneet keskenään. Sodankylässä Ruotsin valtio antoi moniksi vuosiksi verohelpotuksia uudisraivaajille, poikia ei tarvinnut lähettää armeijaan. Monet saamelaiset tytöt menivät suomalaisten poikien kanssa naimisiin ja saamelaisetkin hommasivat uudistiloja. Monenlaisia asioita on tapahtunut näillä kairoilla. Ruijaan nälkää pakoon lähteneet suomalaisnuorukaiset rakastuivat saamelaisneitokaisiin. Kun he sitten asettuivat asumaan saamelaiskyliin ja saivat päällensä vaimojensa tekemiä saamen vaatteita, ei kukaan enää erottanut heitä saamelaisista.

Kristine väsyy, suuta kuivaa jo. Ihmeen paljon asiaa hän jaksoikin kertoa. Kiitän häntä syvää nöyryyttä tuntien. Olisi voinut käydä toisinkin. Jatkan Marian kuulemista. Tytär on ollut kaiken aikaa mukana ja kuunnellut hänkin mielenkiinnolla äitinsä kertomuksia. Saamelaisvanhukset ovat eläviä historian kirjoja. Heidän mukanaan menee paljon arvokasta tietoa hautaan. Siksi on tärkeää tallentaa tietoa nyt, kun he vielä elävät ja jaksavat kertoa.

Kristine on saanut suuren lahjan – iloisen luonteen, ahkerat kädet ja jalat, ihanan ja valoisan lapsuuden, josta on voinut voimaa ammentaa. Kaikkinainen tasapaino huokuu hänestä. Tietenkin on purkuilmoja, myrskysäitä ja muita pieniä elämän kolhuja, mutta mitään suurempaa surua ei hänen elämässään ole ollut. Hän on osannut ottaa kaiken Jumalan kädestä. Herra antaa ja Herraa ottaa – kiitetty olkoon Herran nimi.

Me suljemme oven perässämme. Toivotamme Jumalan siunausta taloon. Kristine jää kutomaan kaunista sinikirjavaa sukkaa. Ympärillä huokuu rauha. Kylä elää omaa verkkaista elämäänsä. Poromiehet alkavat kerääntyä erotukseen kesäpaikalle. Linnut ovat palanneet ja aivan pian koivuihin puhkeaa pienet lehdet. Lapin yötön kesä tulee taas kerran virvoittamaan pohjoisen ihmistä ja elämää. Isän käsiin kaikki jää.

M A R J A

”En ole kaivannut mihinkään täältä kylästä enkä halua lähteä täältä mihinkään. Toivon, että voisin elää loppuun asti Näkkälän kylässä ja lähteä täältä sille pitemmälle matkalle!” sanoo äitinsä tapaan iloinen ja ahkera saamelaisnainen.

Marjan mies on Muotkajärven kylästä ja on ammatiltaan poromies.

”Täällä olemme tavanneet. Mies suostui tulemaan Näkkälän kylään rakentamaan porotilaa. Siitä se lähti meidän elämämme. Siihen aikaan alettiin rakentaa näitä porotiloja ja niin päätimme mekin tehdä.

Juuri nyt odotamme merkityshommaa. Silloin lähden minäkin Pöyrisjärvelle mukaan. Olen melkein aina ollut siellä. Juuri nyt minulla on kolme päivää viikossa töitä Hetassa. Pöyrisjärvellä asumme yleensä kaksi tai kolme viikkoa. Kuljemme sinne etupäässä mönkijällä, joskus ajan polkupyörällä, kun vielä kuntoa on. Sinne on noin 20 km matka. Ei se ole matka eikä mikään!” nauraa Marja iloisesti.

”Mieheni on jo yli 60 vuotta vanha ja niinpä porohommatkin ovat siirtymässä pojalle. Antilla on todettu syöpä. Meillä on kolme poikaa, joista yksi kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa. Monet nuoret ovat joutuneet onnettomuuksiin ja monet menehtyvät. Se on surullista.”

Äidin suru on aina valtava, kun kyseessä on oman lapsensa menettäminen. Siitä ei voi oikein edes puhua! Niin monet saamelaisäidit surevat onnettomuuksissa kuolleita rakkaitaan. Erämaa on arvaamaton. Ilmastokin muuttuu ja vaihtelee niin, että siihen ei voi enää luottaa niin kuin ennen on voinut. Jäät sulavat eri aikoina kuin ennen.

”Minulla on usko Jumalaan ja pidän siitä kiinni. Luotan, että kaikella on tarkoitus elämässä ja päivämme ovat lasketut. Se on surussakin suurin lohtu. Iloinen saan olla lapsenlapsistani. Minulla on viisi lastenlasta, joista kaksi on poikaa ja kolme tyttöä. Yksi tyttäristä asuu Norjassa lähellä Skibottenissa, mutta onneksi käy aika usein Näkkälässä.

Marja viihtyy hyvin työssään Sami Duoddjissa eli saamelaisten käsityöneuvonta-asemalla. Se on hyvä työpaikka. Siellä kudotaan kangaspuilla, myydään, neuvotaan ja opetetaan kaikenlaista. Maria on opettanut myös kouluissa lapsille käsitöitä ja pitänyt monenmoisia kursseja nuorille ja lapsille.

”Olen saanut edistää ja viedä eteenpäin omaa kulttuuria! Siitä saan olla onnellinen!” Olen samaa mieltä Marjan kanssa ja pidän häntä yhtenä Arjen sankareista. On hienoa ja kunnioitettavaa saada olla mukana tässä työssä. Olen tavannut Marjan muutamia vuosia aikaisemmin Marian päivä juhlilla myymässä Saami Duodjin teltassa käsitöitä. Ostin häneltä silloin huovutetut lapaset, joissa oli saamelaisten lippu sekä saamelaisen virsilaulu cd:n. Tänä vuonna pojan häät pidettiin Marian päivänä Hetassa. Seurakuntatalolla oli ruoat ja hienot juhlat. Marja oli oikein tyytyväinen häihin. Ne olivat äidin mielen mukaiset - eivät liian isot, mutta sopivat.

Marja rukoilee ja uskoo Jumalaan. ”Kannan rukouksissa omia lapsiani ja lapsenlapsia ja muidenkin omaisten elämää Herran eteen. Koska olen itse saanut suuren avun ja turvan Jumalasta, niin toivoisin toistenkin löytävän näin hyvän asian. On ihanaa elää, kun uskoo Jumalaan. Ei tarvitse murehtia turhista. Mieli on iloinen ja tyytyväinen. Marja toivoo kovasti, että täälläkin nuoret löytäisivät Jumalan. Voivathan he hiljaisuudessa omassa mielessään uskoakin. Ketään ei voi tuomita. Yksin Jumala tuntee ihmissydämet ja jokaisen uskon. ”Mie toivon, että kirkko täyttyisi ihan ääriään myöten ihmisistä ja tulisi vielä oikea herätys!”

”Voi, kun mie muistan yhen ahkun, joka liikutuksissa hyppeli tuolla Hetassa. Mukava oli sitä katsella. Pyhä Henki toimi. Minusta on oikein, että ihminen voi näyttää niin ilonsa ja riemunsa!”

Sitten puhumme perunoista: ”Mie aina ihmettelen tuota pottua – sen kylvöä, kun se pannan tuonne maahan ja sitten syksyllä onkin semmoinen sato korjattavana. Sitä mie aina ihmettelen! Jospa Jumalan sanan siemenkin saisi aikaan yhtä suuren ihmeen! Täällä kesä on kylmä, mutta kuitenkin se pottu kasvaa. Mullakin on pikku pottumaa järven rannassa. Pyydän Herralta siunausta sille (kertoo Maria nauraen). Ihmettä se vaan on! Ja niin nopeasti se kasvaa Lapin yöttömässä yössä!”

Ihailen Marjan halua pysyä omassa kylässä ja omassa kulttuurissa. Hän tuntuu viihtyvän elämässään. Pojan kuoleman yli on jo päästy. Elämä jatkuu. On turvallista elää, kun tietää, että Herra johdattaa joka päivä, varjelee ja suojelee. Mitään ei tapahdu Hänen tietämättään. Puu tekee pahkan kylkeensä. Sanomme sitä sairaudeksi, mutta juuri tuosta pahkasta saa terveellisiä aineita, lääkettä sairauksiin. Näin kärsimyskin saa aikaan hyvää meissä. Pystymme lohduttamaan ja auttamaan toisia kärsiviä.

On aika lähteä, hyvästellä pihamaalla koirat, katsella vielä kerran kaunista kylää, sen rannoille ripustettuja uutun pesiä, sen elävästä elämästä kertovaa muotoa. Marja kaivaa aarrearkuistaan solmimiaan ystävännauhoja. Ne on tehty Lapin ihmeellisestä tuoksuvasta heinästä. Sitä ei kasvakaan joka paikassa. Nauhan voi vielä hetkeksi sateeseen ja taas se tuoksuu entiseen malliin. Toivon, että Jumala itse kastelee Pyhällä Hengellään meidän yhteytemme ja ystävyytemme, niin että siitä saisi kasvaa hyvää hedelmää. On haikeaa jättää tämä äiti ja tytär. Tule, Jumalan lempeä tuuli ja hyväile hiljaa näiden naisten poskia! He ovat sinun puutarhasi kauniita kukkia – erämaahan istutettu. On ihanaa tietää, että he saavat elää vahvalla armon kalliolla Jumalan suuressa ja rakastavassa sylissä. Toivon, että heidän rukouksiinsa vastataan ja Jumala antaa herätyksen ajan näille seuduille. Suuri anteeksiantamuksen aalto voisi pyyhkäistä yli kaikkien kiveliöiden ja pimeyden kurujen, syvimpiä sielun sopukoita myöten.

Ajamme kapeaa tietä ja ihastelemme avaa Lapin maisemaa. Jossain lähempänä päätietä naukuu kovaääninen haukka. Aivan kuin se pilkkaisi meitä ihmisiä, jotka jaksamme kiusata toinen toisiamme. Kuitenkin olemme saman Jumalan lapsia kaikki niin eläimet kuin ihmiset. Jumala ei erottele meitä ihon värin eikä kielen mukaan. Kaikille meille on sama Jeesuksen meille järjestämä ovi avoinna hyvään elämään ja iankaikkiseen iloon. Taivaassa kadutkin ovat kultaa, kaupungin portit ihania jalokiviä. Kuitenkin - me hullut - riitelemme ja jopa tapamme toinen toisiamme pienestä palasta kultaa - rahaa ja tavaraa. Ahneus valtaa alaa. Erämaat ovat vaarassa tuhoutua. Autot ja kaikenlaiset moottorit jylläävät arkaa luontoa alleen. Kaikki on kaupan. Mieli suree tätä kaikkea. Kuitenkin Jumalan avulla me osaamme myös iloita ja kiittää kaikesta hyvästä. Vielä elää vanhurskaita (armosta pelastettuja) ihmisiä Suomessa ja Lapin syrjäisissä kylissä. Jumala on lähellä jokaista ihmistä, joka Häneltä apua pyytää.

Jumala on kaiken positiivisen suurin lähde. Hän lähetti Poikansa rakentamaan siltoja erilaisten ja erikielisten ihmisten välille. Suurimman sillan Hän rakensi Kuoleman virran ylitse! Hän toi mukanaan Tulevaisuuden ja Toivon. Kenenkään ei tarvitsisi vaipua toivottomuuteen eikä menettää uskoaan elämään. Rakkaus on ikuista, rauha tulee olemaan loputon, sielunvihollinen sidotaan ja heitetään tuliseen järveen. Nyt se vielä ärhentelee ja lietsoo katkeruutta ja vihaa ihmisten välille, kateuden siemeniä ja ahneuden karvaita ohdakkeita. Jeesuksen käsky on, että me kunnioittaisimme ja rakastaisimme toinen toistamme. Kun sitten kerran olemme koolla Taivaan kodissa Jumalan valtaistuimen edessä, siellä on oleva ihmisiä KAIKISTA KIELISTÄ ja KAIKISTA KANSOISTA. Opimme kunnioittamaan toinen toistamme - auttamaan ja lohduttamaan. Ihana toivo ja ihana tulevaisuus!

VIROSSA

Syyskuu kääntyy jo lopuilleen. Taivas on vuoroin harmaa, joskus sininen. Tänä aamuna nousi usva läheistä niittyä suutelemaan. Supikoirat ovat ahmineet yöllä omenoita. Ihmiset kiirehtivät kuka töihin, kuka satoa korjaamaan.

Eilen sain olla Marjun kanssa hänen työpaikallaan sosiaalihuollon keskuksessa. Käynnistimme ”voimauttavan” valokuvausprojektin. Puimme ”asiakkaille” heidän haluamiaan kauniita pukuja ja menimme puutarhaan valokuvaamaan. Parhaista kuvista teemme kirjan. Oi, sitä iloa ja naurua! Pyörätuolissa istuvasta taiteellisesta ja lahjakkaasta Romanista tuli uljas ritari, joka ohjaa ratsuaan yli arojen ja laakeiden maiden. Pian keskuksessa parveili hovien ylhäisiä neitoja, Tsaari itse, kuninkaallista väkeä – prinssejä ja prinsessoja. Valotus oli paras mahdollinen – hopeanharmaa taivas! Taustalla vanhan ortodoksikirkon valkeaksi kalkitut seinät ja kauniit kaari-ikkunat, mahtavat puut ja puutarhan kukat, halkopinot, ladon harmaat seinät. Kuvat onnistuivat hyvin. Siitä kiitos Jumalalle! Olin tuonut mukanani Suomesta mm kurdinaisen asun, mutta suurin osa vaatteista löytyi keskuksen omista komeroista. Marju tarvitsee niitä näytelmiin, joita ohjaa ja kirjoittaa. Koruja kaulaan ja huulipunaa. Näin sain minäkin tutustua ystäväni ystäviin. Jokaisesta heistä saisi koskettavan kirjan!

Marju rakastaa työtään ja näitä ihmisiä. Se on tärkeää. Hänen suomalaisella miehellään Tapsalla on hyvä ja laaja sydän. Hän auttaa, minkä voi elämän kolhimia ihmisiä. Nyt puutarhassa häärii alkoholistimies. Mies opiskeli aikoinaan arkkitehdiksi, kunnes viina vei miehen. Nyt hän asuu surkeaakin surkeammassa talossa. Näin monet muutkin elävät täällä, jopa ne vanhukset, joilla ei ole lapsia maksamaan kallista hoitoa. Laki edellyttää, että lapset pitävät huolta vanhemmistaan. Vanhuksen hoito hoitokodissa maksaa kuitenkin enemmän kuin monen kuukausipalkka on. Se on todellisuutta joka paikkakunnalla. Kuinka moni nainen tässäkin maassa kärsii viinan kirouksesta? Kuinka moni suomalainen äiti ja vaimo, isoäiti saa kärsiä samasta kirouksesta. Niin moni elämä valuu hukkaan ja sammuu ennen aikojaan!

Mutta me saatamme tuntea olevamme oikeita prinsessoja ja prinssejä matkalla halki synkän metsän, kuoleman varjon laakson kohti Kuninkaan Pojan häitä, suuria juhlia, jonne kutsutaan nekin, joita täällä maan päällä halveksitaan. Ne juhlat eivät kelpaa ehkä tämän maan mahtaville. Niissä juhlissa puetaan päällemme uusi ja ihana juhlavaate, päähämme kruunu. Kaikki kyyneleet pyyhitään pois! Kukaan ei enää sairasta. Rammat hyppivät kuin nuoret peurat. Sokeat näkevät ja kuurot kuulevat. Jokainen kunnioittaa ja rakastaa toista ihmistä. Se on TAIVAS!

M A T K A   J A T K U U

Jatkamme matkaa Palojoensuusta kohti Nuorgamia. Tapaamme vielä vanhan väärtimme saamelaisen Annin. Käymme Annin kotikylässä Kultimassa. Anni oli iloinen ja reipas. Kultiman mutkaisella hiekkatiellä muistuu hänen mieleensä entinen työ postin jakajana. Poroilla silloin kuljettiin! Annin poro oli varsinainen tapaus. Se härnäsi Annia monin tempauksin. Joskus se pysähtyi kesken matkaa niin äkisti, että Anni humpsahti hankeen pulkkineen ja posteineen. Mutta aina se jäi paikoilleen, käänsi päätään Annin suuntaan ja tutkaili, kuinka kaveri sieltä hangesta selviää. Hauska kaveri se oli, vaikka näitä temppuja tekikin. Nyt hän kertoo menneistä ajoista lapsenlapsilleen. Eivät nämä kelkoilla ja mönkijöillä liikkuvat nuoret enää tahdo uskoa kaikkea sitä, mistä Anni heille kertoo. Mutta ei Anni (Mäkitalo) entisiä aikoja haikaile. Niissä on oma hohtonsa, mutta hyvä nyt on elää lämpimissä asunnoissa. Poika jatkaa poromiehen hommia. Hän asuu saamelaisen vaimonsa Maaritin (os Magga) kanssa ihan naapurissa. Yksi lapsenlapsi kuoli kaikkien suureksi suruksi ennen kouluikää vaikeaan sairauteen. Hän ei pystynyt syömään läheskään kaikkia ruokalajeja. Ehdimme nähdä hänet silloin, kun ensimmäisen kerran tapasimme Annin haastatellessani häntä kirjaani ”Suomi neidon kainalossa”. Mutta elämä jatkuu. Surulla on oma aikansa ihmisten elämässä. Maarit teki omin käsin komsion pois menneen lapsensa muistoksi. Se oli hänen surutyötään. Hän sai mielessään tuudittaa rakkaan lapsensa Tuonilmaisiin. Muistot säilyvät. Ikuisen elämän toivo kirkastaa taivaanrannan.

Nyt on Maaritin ja Antin tytär voittanut lasten joikukilpailun. Osallistujia oli ollut 450 lasta. Se oli siis hieno voitto! Joiku on ikivanha saamelaisten perinnelaulutapa. Sävelkuluissa kaikuu pohjoisen luonto kaikessa haikeudessaan, tunturien tuulet sekä suurten että pienten virtojen loputon laulu. Niissä kerrotaan Lapin ihmisistä ja heidän elämästään. Ystäväni kertoi olleensa suuressa rukoustapahtumassa, jossa eräs nuori pappi oli joikannut Jumalalle. Kaikki olivat liikuttuneet syvästi. Ystäväni täyttyi semmoisella Pyhän Hengen voimalla, että ei ollut vielä koskaan elämässään kokenut semmoista. Ja miksi emme voisi joikata eli laulaa Jumalalle? Juuri niin meidän tulisikin tehdä – kiittää sitä, jonka käsissä on elämä ja kuolema!

Antti jatkaa Annin työtä ja jakaa postia vuorostaan. Maarit valmistautuu käsityönäyttelyyn etelässä kahdeksan muun Lapin naisen kanssa. Hänellä on oma käsityöverstas kotipihalla. Maarit kirjoittaa runoja ja opettaa Hetan lukiossa - monitaitoinen nainen, ahkera ja innostuva. Anni käy lähes päivittäin poikansa kodissa syömässä ja seurustelemassa. Nyt on Maaritilla ja Antilla kiire. On ehdittävä kihlajaisiin Vuontisjärvelle. Elämä jatkuu. Ihmiset rakastuvat ja menevät yhteen. Uusia lapsia syntyy.

Kultiman kylässä elelee Annin väärti ja sukulainen Ilmari yksin talossaan, vieressä Annin veli omassa talossaan. Asukkaita ei ole enää montakaan. Kesäasukas ajaa pihaan autollaan ja jatkaa veneellä kesäasunnolleen. Kiva, kun on jokunen ”muuttolintukin” maisemissa. Pian Ilmari huomaa, että me kaikki olemme uskovia ihmisiä ja ilahtuu kovin. Johan tässä voisi vaikka panna seurat pystyyn! Menemme kuitenkin pihalle ihastelemaan seitsemää komeaa hirvasporoa. Yksi on aivan valkoinen, sarvien karva vaaleanpunaista. Uljaana ne seisovat kylän keskellä kuin kaivaten entisiä aikoja. Paljon ne osaisivat kertoa, jos me osaisimme kuunnella. Joskus tämäkin kylä on ollut täynnä elämää ja ihmisiä.

Ennen mentiin kesäkylään Sauvokseen 30 kilometrin päähän. Anni on käynyt siellä edellisenä kesänä yhdessä siskonsa kanssa. ”Nepä olivat onnen päiviä ne! Siellä oli ennen vanhaan seitsemän taloa, joista yksi kuului rajavartiostolle. Ihana paikka se oli! Lypsimme porojakin siellä. Sitten lepuutettiin poroja ja annettiin vasojen imeä. Kuivattiin maitoa juustoiksi. Kerran velipoika katosi. Löysin sisareni kanssa hänet kuorsaamasta juuston pala suussa kuivauspaikan alta. Herkut olivat pojalle maistuneet! Eivät kertoneet äidille mitään, vaan pyysivät äitiä tarkistamaan, mitä ihmeellistä ääntä sieltä juuston kuivauspaikasta kuului.” Vieläkin muisto naurattaa Annia.

Vielä vietämme yhteisen hetken nuotiolla ampumaradan kodassa, paistamme makkaraa, keitämme kahvit. Ympärillä on kuulas pohjoisen kevätilma. Hiljaisuuden tuulet kasvojamme hyväilemässä. Sanat käyvät vähiin. Tuuli on tyhjentänyt menneet pölyt sieluistamme ja pian on maa roudasta vapaa. Pian alkava vahva viileä sade riisuu talven viimeistä viittaa ja antaa kesän tulla, puhjeta kukkaan.

Jätämme Annin ja ajamme Kautokeinoon. Pari päivää aikaisemmin olemme vierailleet Hopeapajassa ja Kautokeinon kauniissa kirkossa. Kirkko tekee vahvoine Lapin väreineen suuren vaikutuksen. Siellä on Saamen kansa sankoin joukoin palvellut Herraa ja tavannut toisiaan. Hautasmaalla näen Oskal nimen monessakin hautakivessa – Kristine Näkkäläjärven sukua oletettavasti. Marjun tytär Ann ihastuu hopeapajaan. Hänen isänsä valmistui aikoinaan hopeasepäksi ja sama luomisen vimma ja halu on tyttärelläkin. Islannissa asuessaan hän on rakastunut Pohjoisen avariin maisemiin. Ihana oli kokemus kylpeä kuumassa lähteessä ja katsella taivaalla roihuavia revontulia. Näille ”raukoille rajoille” Jumala on antanut upeat taivaan valot!

Nyt pysähdymme Kautokeinon museon pihamaalle ja ihastelemme Saamenmaan muinaisia asumuksia. Tummahirsiset rakennukset seisovat rivissä aikaa uhmaten kuiskien salaisuuksiaan niille, jotka tahtovat kuulla ja kuunnella. Museo ovet ovat vielä kiinni. On aikainen aamu.

Näen kuitenkin kahden nuoren naisen menevän taloon. Seuraan heitä ja pääsen ihastelemaan heidän kokoamaansa näyttelyä isänsä ja äitinsä Enno ja Elisabeth Brokken taiteesta ja elämäntyöstä Kautokeinossa. He ovat koonneet myös kirjan vanhempiensa kirjeistä ja kuvista. Sen nimi on GREETINGS FROM KAUTOKEINO letters and pictures from 1951-1955. Vanhemmat tulivat aikoinaan Hollannista Kautokeinoon, ihastuivat ja asettuivat asumaan paikallisten ihmisten tavalla. He asuivat matalassa majassa, pukeutuivat saamen asuihin, auttoivat kaikessa, missä pystyivät. Isä korjasi kirkon urut, hautausmaan ristit ja teki uusiakin. Äiti opetti lapsille piirustusta ja soittotaitoa. Ei hän itse pyytänyt lapsia, mutta lapset tulivat heille usein kylään ja itse pyysivät häntä opettamaan. Kaiken aikaa he kuvasivat niin kameran kuin pensselin avulla ihmisten elämää. He palasivat lopulta kotimaahansa polkupyörällä ajaen - Lapin koira istui tarakalla koko pitkän matkan. Äiti palasi leskeksi jäätyään vielä vanhana katsomaan rakastamaansa maata ja kansaa. Toinen tyttäristä asuu Altassa, toinen Hollannissa. Kunnioitin heidän haluaan vaalia vanhempiensa muistoa! Kirjeet kertovat paljon Lapin ihmisten elämästä ja elämän iloista ja suruista, luonnon mahtavuudesta.

Ajamme läpi laajan ja avaran ja karun kauniin Ruijan maan Karasjoelle Suomen puolella. Lähdemme jatkamaan Tenojoki vartta kohti Utsjokea ja Nuorgamia. Ihmettelimme sitä, että emme vielä koskaan ole ajaneet tätä uskomattoman upeaa tietä. Kuinka se on mahdollistakaan? Mieheni oli kyllä kulkenut veneellä juuri täällä Tenojoki-varressa nuorena miehenä, kun hän oli tuuraamassa Ivalon nimismies Alapeteriä ja teki niin sanottuja kruununtilakatselmuksia. Veneellä silloin kuljettiin talosta taloon ja neuvottiin ihmisiä lunastamaan itselleen tilat, joilla he asuivat. Moni jätti sen kuitenkin tekemättä. Utsjoelta ajamme sillan yli Norjaan ja kierrämme samaa komeaa Tenon vartta Tanaan. Pysähdymme Alakönkään kohdalla, kiipeämme korkeimmalle rantakalliolle ja etsimme katseillamme ystäviemme Pentti ja Inger Länsmanin kotitaloa. Siellähän se seisoo korkealla jokitörmällä entisillä sijoillaan. Tiedämme Pentin nyt joutopäivinään katselevan sieltä mielellään kiikarilla kalamiesten touhuja. He saavat asua aivan mahtavalla näköalapaikalla. Vaimo Inger ahkeroitsee tilan yrityksessä taikoen lohesta ja omien porojen lihasta herkullisia tuotteita ihmisten ruokapöytiin. On kuivalihaa, savuporoa ja ties mitä.

Pentti kertoo meille myöhemmin illalla poromiehen elämästä. Pojat jatkavat poromiehinä laiduntaen suurta tokkaansa syksystä seuraavaan kevääseen. Kesällä sääsket kokoavat porot ja vievät tunturien tuuliin. Silloin saa hieman huokaista, rakentaa omaa taloa ja elämää tai vaikkapa kalastella. Paliskunnan miehet korjaavat valtavan pitkää poroaitaa. Pentti kertoo, kuinka silläkin on väliä, milloin aidat suljetaan. Vasat tulevat joka päivä tiettyyn aikaan imemään emojaan. Aitaa ei kannata sulkea ennen tätä tärkeää tapahtumaa, muuten vasat eksyvät emoistaan. Paarmat hajottavat porotokan loppukesästä. Silloin saattavat porot eksyä toisistaan. Mönkijällä ei kannattaisi ajaa ennen elokuun 10 päivää. Sen jälkeen luonto kestää paremmin mönkijän jälkiä. Pentti kertoo mittarimadon syöneen koivun ja mustikan lehdet. Koivujen lehdet tuovat luontoon sammalta. Lehtien puute tuo jäkälät takaisin, joten poromiehen kannalta mittarimatojen työ ei niin huono olekaan. Täällä on siirrytty merkitsemään vasat vasta syksyn erotuksissa. Silloin työtä riittää kolmeksi viikoksi. Se on kovaa ja raskasta työtä.

Kun tulemme perille, saamme kuulla, että juuri hetki sitten Tenojoella on astunut voimaan vuorokauden mittainen rauhoitusaika. Kukaan ei saa nyt kalastaa. Sitten alkaa paikallisten ihmisten vuoro eli ajoverkoilla tapahtuva kulkutus. Tunturijärvissä puhaltavat muutoksen tuulet. Niihin on istutettu siikaa ja siika tuppaa voittamaan raudun. Paikoin rautu pääsee voitolle. Elon taistelua käydään niin kirkkaissa tunturijärvissä kuin suuressa ja mahtavassa Tenossa, joka nyt tuntuu olevan korkeammalla kuin aikoihin. Joka ilta Pentti ja Inger käyvät pyytämässä ovat verkkonsa tietystä omasta paikastaan. Poikkeuksen tekee vain tämä rauhoitettu päivä tai joku muu pätevä este elämässä. Naiset osallistuvat kaikkeen Saamenmaalla. Naiset ovat vahvoja ja itsenäisiä.

Asetumme asumaan Länsmanien mökkiin Pajuniemeen. Tytär Maret Inga Länsman on tullut läheiseksi. Hän on valmistunut opettajaksi ja opettaa Norjan puolella Tanan saamenkielisessä koulussa. Saimme vierailla siellä muutama vuosi sitten. Lämmitämme saunaa mökin pihassa ja kutsumme ystävämme kylään. Maretilla on mukanaan aivan ihastuttava nuori neito etelästä. Hän on opetellut Maretin kanssa muinaisen suomalaisen saunalaulun, jonka tahtovat nyt laulaa meille.

Terve teille, terve lämmin,
terve henkäys kiukainen.
Terve teille, terve lämmin,
terve henkäys kiukainen
kipeneistä kiukahaisen,
ikivanhan Väinämöisen.
Terve löyly, terve lämmin
kipehille voitehiksi,
pahoille parantehiksi.

Maret tahtoo kertoa mietteitään:

Maret oli työmatkalla Tana Brosta kotia kohti ja pysähtyi mummolaan. Häntä harmitti ihmisten valitus. Ihmiset tuntuvat purnaavan pienistäkin ylimääräisistä työtehtävistä. Negatiivinen asenne tahtoo tarttua ja tehdä omankin mielen mustaksi.

”Kerroin mummolle siitä. Mummi oli niin hämmästynyt. Hän kertoi sitten tavasta, jolla ennen töitä tehtiin.

Oltiin totuttu siihen, ettei työtä pidä pelätä. Sitä tehtiin, mitä pyydettiin tekemään, vaikka ei saatu äyriäkään (Norjan puolella). Kaikkea täytyi tehdä. Meille sanottiin, että Jumala siunaa ja maksaa palkan työstämme. Se, mikä oli tekemättä, se piti tehdä. Sillä, joka työtä tekee, on tarpeeksi leipääkin.

Saamelaisvanhukset ovat aina olleet oman kansansa kirjasto. Tarinat ja tavat kulkevat heidän mukanaan sukupolvelta toiselle. Kirjatietoa on hyvin vähän olemassa. Ehkä ei ihan kaikkea ihan kaikille kerrottu, niitä tärkeitä asioita. Suvussa on ollut ainakin yksi ihminen, joka on tiennyt kaiken tarpeellisen. Semmoisella on kerrottu, jolla on erityisen hyvä muisti ja joka on ollut itse kiinnostunut tietämään.

Se, joka tiesi paljon, saattoi toisten mielestä olla vähän kummallinen. Hän tietää enemmän kuin he. Näin minulle on kerrottu!” sanoo Maret Inga.

Mummi tietää paljon myös suomalaisia sananlaskuja. Hän ei enää muista tätä päivää (ikä 93 vuotta) eikä sitä, kuka kävi häntä eilen tapaamassa, mutta hänellä on aina joku sanonta joka asiaan, sananparsi tai muu viisaus.

Mummin äiti oli tullut Suomesta nälkää pakoon. Sodan aikana he joutivat lähtemään evakkoon Kalajoelle. Harvat osasivat suomea. Yksi sanoi ”hyppäävänsä Kalajokeen”, kun tarkoitti, että oli matkalla linja-autolla Kalajoelle. Joku ”lantalainen” eli suomalainen oli tokaissut siihen, että ” Hyppää perkele!”. Ihmiset eivät osanneet puhua kirjakieltä. Syntyi monenlaista väärinkäsitystä.

Mummin suomalainen ukki oli tullut veljensä kanssa nälkävuosina Berlevågiin. Siellä nämä kaksi veljestä hukkuivat. Mummi osasi taustansa tähden aika hyvin suomea. Evakossa mummi oli usein näkyvillä auttamassa muita, tulkkaamassa. Kysyin mummilta, että miksi vain yksi kuudesta sisaruksesta on opettanut lapsilleen saamen kieltä. Mistä se johtui? Aika oli silloin vaikeaa. Saamen kieltä ei arvostettu. Maaretin ihmetellessä mumminsa järkevyyttä hänen opettaessaan ja puhuessaan saamea lapsilleen, mummi vastasi, että olisihan se ollut suuri HÄPEÄ hylätä oma äidinkieli. Eikä kielen oppiminen aikuisena ole niin helppoa enää.

Kun kysyin mummilta millainen se evakkomatka oikein oli, hän vastasi sen olleen nuorille hyvä ja tarpeellinen. Oikeastaan se oli opintomatka! Oli tarpeellista oppia kaikki se, mitä heille siellä opetettiin. Mummi oli vanhin sisaruksista. Hän ompeli evakossa. Hän oli töissä siellä. Suomen kielen oppiminen oli myös tärkeää.

Maret jatkaa: ” Joskus olen tavannut ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet tekemään työtä. Jos he sitten joutuvat jotain tekemän, se ei olekaan heille mieleen. Se minua ärsyttää. Vaikka oppilaani ovat vasta 8 – 9 v syksyllä, niin huomaan pian, ketkä lapsista eivät ole tottuneet tekemään töitä. Otan asian esille vanhempain illassa ja sanon, että tälle lapselle olisi hyväksi, jos hän tekisi jotain hommia kotona, että hän oppisi ottamaan vastuuta asioista. Luokallekin on parempi, että lapset osallistuvat eivätkä juoksentele ympäriinsä koulussa. Ei ole lasten vika, jos vanhemmat eivät ole opettaneet lapsiaan. Keväällä näen suuren eron lasten käytöksessä. Olen uskaltanut sanoa ja vanhemmat uskaltavat antaa lasten osallistua kotona milloin mihinkin asiaan. Luulen, että maailmassa eivät kaikki asiat menekään koko ajan vain eteenpäin. Entäpä jos kaikki onkin pian niin kallista, että on opittava itse tekemään monenlaisia asioita?”

”Koulu on liiaksi erillinen saari. Ehkä pitäisi pyytää enemmän vanhempia ja vanhuksia mukaan koulun elämään. Vanhuksia pitäisi pyytää kertomaan entisestä elämästä. Mutta kun kaikesta pitäisi saada maksu! Ei kouluilla ole rahaa kaikkeen. Minä perään talkoohenkeä, yhteistyötä!”

”Meidän kulttuurissa kerrotaan vielä monenlaisia tarinoita vedenhaltijoista (vesihiisi) ja muista olennoista. Kerron minäkin niitä koululapsille. En sano niitä saduiksi. Joskus lapset kysyvät, ovatko ne totta. Vastaan silloin, että en voi olla ihan varma, mitä ne ovat. On tärkeää siirtää perinteitä ja tarinoita omasta kulttuuristamme lapsille. Mutta ei kannata mennä yksin järven tai joen rantaan. Niitä voi ehkä ollakin olemassa. Kannattaa mennä vain aikuisten mukana rantaan. Siihen lapset tyytyvät. Isot valtakulttuurit hajottavat pienemmän kulttuurit alleen. Se on harmi sekin. Tarkoitus ei ole pelotella lapsia. Joskus lapset itse alkavat puhua kummituksista. Niistä en puhu mitään, sillä niitä ei kuulu olla koulussa.

Jotkut ihmiset valittavat, että Nuorgamissa ei ole mitään tekemistä. Se ei ole kyllä totta. Se on ihan itsestä kiinni, siitä omasta aktiivisuudesta. Pitää etsiä semmoisia paikkoja, jossa on tekemistä. Me kokoonnuimme yhteen noin kolme vuotta sitten. Suunniteltiin, mitä voitaisiin tehdä kylämme eteen. Ja jo rupesi tulemaan ideoita! Koko ajan on hommia. Kun on mukana näissä projekteissa, niin pääsee vaikuttamaankin. Jos kylä haluaa olla elinvoimainen ja kehittyä, niin kaikkien olisi tultava kotinurkista.

Monet sanovat, että eivät enää tunne ihmisiä. Tutut ovat muuttaneet pois ja uusia on tullut tilalle. Mutta siinähän sitä tutustuisi uusiinkin yhteisissä projekteissa. Yhdessä voimme saavuttaa tavoitteita ja tehdä itsellemme viihtyisä ja mielenkiintoinen kulttuuriympäristö. Työpaikalla olen oppinut, että kun on annettu vastuuta, niin ei enää voi piiloutua. Täytyy olla mukana vastuuta kantamassa. Ei voi valittaa, jos ei itse tee mitään. Pitäisi lopettaa turha valittaminen, jos ei ole edes itse yrittänyt. ”Maailman parantaminen” alkaa aina omasta itsestä!

Saamme seurata Maretin kanssa yhtä kyläprojektia. Päivällä on eräs nuorimies käynyt kaatamassa moottorisahalla paksumpia puita maantien varresta. Meidän tehtävä on kerätä puut pinoon ja nostaa ne tien varteen odottamaan kuljetusta. Näin saadaan maisema – tuo upea Tenojoen maisema – avarammaksi turistienkin ihastella. Olemme mielellämme mukana ja huomaamme pian tuloksetkin. Työ on jatkunut jo jonkun aikaa ja jatkuu edelleen. Talkoolaisia tarvitaan lisää. Länsmanit lupaavat tarjota syötävää kesäkahvilassaan, joka on lähellä tien varressa ja jokitörmällä. Maretin kaveri on siellä kesätöissä ja nyt mukanamme talkoissa. Hän on opetellut saamea ja saamenkulttuuria ja tietää nuoresta iästään huolimatta paljon asioista. Hän kuuntelee meitäkin, hän on kiinnostunut ja vilpittömän innostunut kaikesta. Olemme kovin iloisia, että näemme matkoillamme tämmöisiä aktiivisia ja innostuneita nuoria. Heidän pitää saada kokeilla siipiään, yrittää ja keksiä uusia projekteja. Vanhempina meillä on velvollisuus tukea heitä hyvissä hankkeissa.

Nykyaika korostaa yksilöllisyyttä ja ihmisten tarvetta toteuttaa itseään. Ihmiselämään kuuluu kuitenkin myös semmoinen asia kuin VELVOLLISUUDET. Meillä on vastuu läheisistämme. Olemme väistämättä yhteisön jäseniä. Meidän tekemisemme vaikuttavat koko yhteisöön. Emme ole erillisiä saarekkeita emme perheyhteisössä emmekä kyläyhteisössä tai työyhteisössä. Emme niin vain voi karata toteuttamaan itseämme, vaikka kuinka mieli tekisi. Hyvä on rukoilla Jumalaa ja pyytää Häntä suuressa viisaudessaan johdattamaan elämäämme. Jumala ohjaa niin, että elämämme on siunaukseksi myös muille. Hänen pyhä Sanansa pyytää meitä toimimaan oman paikkakuntamme parhaaksi. Se pyytää meitä myös siunaamaan kaikkia ihmisiä, rukoilemaan heidän puolestaan.

Tätä kirjoittaessani Maret laittaa surullisen tekstiviestin- kaksi tunnettua utsjokelaista on kuollut lento-onnettomuudessa - toinen hyvä poromiesystävä. Tapaus ravistuttaa ja järkyttää koko kylää. Niin nopeasti voi ihmiselämä katketa! Monet kysyvät MIKSI? Kirkko täyttyy surevista ihmisistä. En minäkään osaa vastata tuohon kysymykseen. Tiedän vain, että siellä, missä suru ja murhe on suurinta, on myös Jumalan suuri ja rakastava syli avoinna. Hän on lohdutuksen Jumala. Meidän jokaisen elämä päättyy joskus. Se ainakin on varmaa. Muuta en tiedä.

Nuorgam on kansainvälinen paikka. Lähes kaikki puhuvat kolmea kieltä – suomea, saamea ja norjaa. Kauppa käy vilkkaana. Norjalaiset käyvät ostoksilla Nuorgamissa. Kauppias on laajentanut kauppaansa ja saanut kilpailijan kadun toisella puolen. Täältä on helppo puikahtaa EU:n ulkopuolelle Norjaan. Muutaman kilometrin päässä asuu vanha ystävämme Ritva Turunen. Hän kuuluu ” Vanhoihin harppuihin” eli naisten raamattupiiriin Utsjoella. Piiri kokoontuu milloin kenenkin kotona. He laulavat myös yhdessä ja vierailevat paikoissa, jonne pyydetään. Minä olen saanut kunnian olla ETÄHARPPU! Se onkin hienoin arvonimi, jonka olen koskaan saanut. Mieheni on saanut arvonimen Ajava rovasti!

Ritva tuli diakoniksi Utsjoelle, ihastui saamelaiseen mieheen ja asettui miehen kotitaloon Norjan Polmakiin. Tuli avioero ja monta muutakin kiperää vaihetta, mutta yhä edelleen Ritva asustaa taloa naapurinaan poikansa ja pojan perhe. Kaikki tuntuu menevän hyvin Jumalan viisaassa johdatuksessa. Nyt Ritva valmistelee suuria häitä. Oslossa asuva poika vihitään norjalaisen tytön kanssa. Kuulen myöhemmin, että Ritvan ja monen muunkin rukouksiin vastattiin ja häät onnistuivat erinomaisesti. Sääkin oli ollut kaunis ja lämmin.

Kotona Polmakissa on jo yksi häävieras tytär Hanna-Rita Uumeosta Ruotsista. Hänellä on kaksi aivan ihanaa pientä tyttöä mukanaan ja kolmas lapsi vatsassa odottamassa vuoroaan. Ihastumme tyttöihin ja pidämme heti ensi hetkestä lähtien myös tyttöjen viehättävästä äidistä. Kyselen, kuinka hän on tavannut ruotsalaisen miehensä?

”Olin raamattukoulussa Tromsassa. Teimme aktiomatkoja Uumeoon. Näin tapasin mieheni.” Hanna-Rita kertoo nauraen olevansa oikea sekametelisoppa. Hänessä virtaa suomalaista, saamelaista, norjalaista, saksalaista ja karjalaista verta. Ammatiltaan hän on sosionomi-taiteilija. Hänen saamelaiset serkkunsa ja kaikki tädit ja sedät ovat yhtä ja samaa suurta perhettä – puheliasta ja mukavaa väkeä. Norja oli heillä kotikielenä, äiti puhui suomea. Uumeossa asuu sekä suomalaisia että saamelaisia. Ehkäpä hän vielä opettelee Uumeon etelä-saamenkielenkin, jos näkee tarpeelliseksi. Hanna-Rita tuli uskoon 17 vuotta vanhana ja lähti sen jälkeen raamattukouluun Tromsaan.

Perheelle usko on tärkeä asia; rukous, sananluku ja seurakunnan elämään osallistuminen. Katselen ihailleen Hanna- Ritan levollista olemusta, hänen kauniita kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Kaikesta näkee, että hänen sydämessään on syvä rauha. Nuoreksi äidiksi hän on harvinaisen kypsynyt ja tuntuu ymmärtävän, että elämään kuuluu myös kärsimystä ja vainoa. Nekin on otettava rauhallisesti vastaan.

Norjankin puolella puhutaan kulkutuksesta. Suomen puolella on sääntöjä muutettu. Ennen oli kaikilla perillisillä oikeus kulkutukseen. Nyt perillisiä on jo niin paljon, ettei lupaa voida myöntää samaan aikaan kaikille perillisille, vaan se annetaan vuorotellen jokaiselle. Norja on vaatinut, että Suomen puolella kulkutuksessa voi olla vain yksi venekunta taloa kohti. Norjan puolella vaaditaan kulkutusoikeuteen melkoinen määrä niitettyä heinää. Näin taataan, että kalastusoikeus kulkee talollisten suvuissa.

Ritva nauraa turistien intoa kalastaa. Joskus jopa auto jää käyntiin, kun on niin kiire hypätä kalastamaan. Kerran sattui hauska tapaus. Pässi näki kuvansa kalaturistin kiiltävän Mersun kyljessä ja alkoi puskea sitä sillä seurauksella, että autoon tuli vaurioita. Mersun omistaja nosti käräjäjutun, mutta hävisi sen. Norjassa oli voimassa laki, joka salli eläinten laiduntavan vapaasti, missä tahtoivat. Ihmisten itsensä piti varjella omaisuuttaan.

Ritvan pojan perheellä on kylän ainoa navetta. He saavat kylästä riittävästi heinää tarpeisiinsa. Ritvakin on ollut navettahommissa mukana vuosia. Mutta nyt jätämme mahtavan Tenon äyräillä seisovan kylän. Suunnittelemme pientä retkeä suvun kesäpaikkaan Pulmak-järven eteläpäähän Norjan puolella. Toinen pää järvestä kuuluu Suomeen ja toinen Norjaan. Jossain on veteen piirretty viiva! Sää on edelleen kylmää ja koleaa.

Seuraavana päivänä retkemme alkaessa sää vaihtuukin yllättäen suorastaan helteiseksi. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja maailma hymyilee! On ensimmäinen oikea kesäpäivä. Ajamme Ritvan luo Norjaan, otamme pienet tytöt mukaamme. Pian olemmekin perillä. Käännymme kylän loputtua jokivartta oikealle, jätämme auton tien päähän ja kävelemme vetistä polkua kesäpaikkaan. Pian kuuluu komeaa äänekästä käklätystä. Pari riekkoa lehahtaa lentoon aivan silmiemme edessä. Rentukat työntävät keltaisia kukkiaan valoa kohti vetisten purojen rannoilla. On kevään ja lemmen aika ja sen näkee ja kuulee luonnossa. Tytöt ovat innoissaan. He ovat ensimmäistä kertaa suvun kesätalossa. Sieltähän se jo pilkottaa pienen pieni matala maja kuin lapsille tehty leikkimökki. Tänne tultiin entisaikaan elokuussa heinän tekoon ja muulloinkin, milloin siltä tuntui.

Ritva rakastaa tätä paikkaa. Nyt hän on ottanut tehtäväkseen siivota kunnolla koko mökin. Sen hän tekee suomalaisen ja karjalaisen koko innolla. Eikä menee aikakaan, kun mökki kiiltää puhtauttaan. Me teemme pihalle nuotion, paistamme makkaraa ja seikkailemme tyttöjen kanssa ympäröivässä tunturikoivikossa. Alhaalla virtaa kirkas pieni puro. Sinne Heimo lähtee hakemaan puhdasta vettä tyttöjen kanssa. Ilmassa on suuren seikkailun tuntu. Pienen jokilaakson rentukat loistavat kuin kirkkaat tähdet taivaalla tai tyttöjen loistavat silmät täällä seikkailujen maassa. Kaukana ovat kaikki maailman roistot ja heidän vehkeilynsä. Täällä me olemme itsekin kuin lapset leikkimässä ja nauttimassa kaikesta kauniista, jonka Luojamme on luonut. Tytöt puhuvat vain ruotsia, mutta me pärjäämme hyvin heidän kanssaan. Saamme olla hetken oikeassa satumaailmassa. Tuntuu kuin vaivaiskoivujen oksilta voisi poimia mainioita kertomuksia muinaisista ajoista. Tänne on tultu kesäksi hoitamaan karjaa ja kalastamaan, kertomaan tarinoita ja lukemaan luonnon ihmeellistä kirjaa. Sama puro on virrannut rotkon pohjalla ja tuonut puhdasta vettä, sama aurinko paistanut ja nauranut pienille tytöille ja pojille. Samat riekot käklättäneet omia lurituksiaan .

Ritva on kotoisin Pohjois-Karjalasta. Perheeseen kuului kymmenen ihmistä. Ritvan äiti kuoli, kun hän oli 7 vuotta vanha. Kymmenen vanhana hän oli jo täysi työntekijä maatalon töissä. Uusi äiti oli ihan hyvä ihminen. Iso sisko oli aluksi äidin sijainen. Itse tehtiin kaikki siihen aikaan – makkarat ja saippuatkin.”Tuli anatomia tutuksi niissä hommissa ja se helpotti diakonissan opinnoissa!” nauraa Ritva makeasti. Hän on iloinen, nauravainen ja energinen ihminen. En ehdi edes ajatella, kun hän on jo tehnyt tusinan erilaista hommaa. Uskomaton tapaus!

Kerran he yrittivät siskonsa kanssa totuttaa lehmät tänne kesäkodin ympäristöön. Mutta aina lehmät palasivat kotiin Polmakiin. Päättivät sitten jäädä lehmien kanssa yöksi mökille. Lehmät kävivätkin kiltisti makuulle illalla mökin ympärille, mutta aamulla oli vain kolme lehmää jäljellä ja pian nekin häipyivät ja palasivat kotiin! Ritva nauraa taas rämäkästi muistelulleen.

Retkipäivämme onnistui täydellisesti. Kun lopulta palaamme kylään, näemme lapsia kesämekoissaan hyppivän kylän raitilla. Eilen meillä oli vielä kaikilla toppatakit ja lapaset käsissään. Tänään on kesä ja silloin kun on kesä, niin pitää etsiä kiireesti kesämekko ja lähteä ulos laukkomaan. Niin se on ollut maailman sivu!

Jätämme Ritvan valmistelemaan tulevaa hääjuhlaa. Hanna-Ritan laskettu aika lähestyy. Hän palaa kotiin Ruotsiin. Kun häät ovat ohi, alkaa taas ”normaali” elämä ja Ritvan kohdalla se tarkoittaa laajoja kierroksia Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Norjaan. Juuri nyt hän on kesämökillään Kolin kupeessa nauttimassa toisenlaisesta luonnosta ja samalla lepäämässä. Saamelaisessa yhteisössä ollaan aina tekemisissä toinen toistensa kanssa. Välillä ihminen kaipaa omaa rauhaa. Oma sukukin on lähellä. Ritva on sydämeltään yhtä laaja ja avara kuin ne kierrokset, joita hän on tottunut tekemään. Siihen avaruuteen mahtuvat monenlaiset ihmiset ja monenlainen elämä. Kaikki tämä tekee elämästä rikkaan ja elämisen arvoisen.

Me tutustumme vielä Polmakin museoon ja käymme katsomassa Hanna-Ritaa ja tyttöjä. Olemme käyneet museossa talvisaikaan. Silloin oli monta tupaa kiinni. Nyt kaikki on auki ja avoinna turistien tulla. Museossa on vanha suomalaisten talo, joka säästyi saksalaisten hävitykseltä. Venevajassa on suuri ”koulubussi” eli iso vene, jolla Hanna-Ritan isoisä kuljetti oppilaita Tenon yli kouluun. Koulussa oli sekä norjalainen että saamelainen luokka. Hän kävi norjalaista luokkaa. Isoisä jatkoi työtä vanhaksi asti, kunnes kunnan isät ajattelivat, että mies on liian vanha siihen hommaan. Se pikkuisen loukkasi vanhaa ja kokenutta miestä. Hanna-Ritan isä jatkoi kuljetushommaa. Kelirikkoaikaan mentiin bussilla 50 km:n lenkki. Sitten koulu lakkasikin toimimasta.

Hanna-Rita kertoo, että usko ei ole enää suosittua Ruotsissa. Seurakuntien omistamia kiinteistöjä myydään. ”Joskus sitä tuntee olevansa muukalainen tämän maailman keskellä. Mutta niinhän Jeesustakin vainottiin ja pilkattiin eikä meillä ole sen parempaa tulevaisuutta. Joku on sanonut, että mitä enemmän vainoa, sen suurempi herätyskin on tulossa! Pääasia on elää Jumalan turvallisella kämmenellä, olivatpa ajat mitkä tahansa.”

Jeesus antoi meille esikuvan kärsimyksestä. Jos me kärsimme Jumalan tähden, kärsimys on ARMOA. Tällä vuosituhannella kristittyjä vainotaan enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Monet saavat kokea marttyyrikuoleman. Kuinka on mahdollista, että ihmiset kuolevat mieluummin kuin luopuvat uskostaan. Se on juuri kärsimyksen IHME! Kymmeniä miljoonia ihmisiä on kuollut väkivaltaisesti ainoastaan sen tähden, että ovat uskoneet Herraan Jeesukseen. ”He voivat ottaa ruumiimme, mutta sieluamme ja henkeämme he eivät saa!” Ihminen on sittenkin vapaa – vapaa päättämään kohtalostaan. Jeesus saattoi sanoa: ” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät ymmärrä, mitä tekevät!” Meidän on paljon helpompi ymmärtää pahuutta ja kärsimystä, jos ymmärrämme ihmisten tietämättömyyden olevan syynä asioihin. Meillä ei ole taistelu toisia ihmisiä vastaan, vaan vääriä asenteita ja pimeyden henkivaltoja vastaan. Jumala rakastaa sitäkin syntistä ihmistä, joka ei vielä tunne häntä!

P Y K E I J A S S A

Jo vuosi aikaisemmin olemme vierailleet Pykeijassa muutaman tunnin ajan. Ihastuimme paikkaan ja päätimme tulla seuraavana kesänä uudestaan. Haluni oli löytää haastateltavia Pykeijasta. Puhuin asiasta kaikkien Pykeijan asukkaiden ja ystävien tunteman Elsan kanssa. Hän lupasi auttaa meitä ja järjestää hyvän majapaikan meille. Nuorgamissa Ritva oli puhunut minulle Kaijasta. Kaija oli Suomesta muuttanut kristitty ihminen. Saamelaisen ystävämme Reginan naapuri Ari puhui eräästä toisesta naisesta, jota voisin haastatella. Meitä oli siis evästetty matkaan Nuorgamissa ja siksi lähdimme luottavaisina matkaan.

Päivä oli mitä parhain. Olimme hankkineet kirpputorilta lisää vaatetta jäämeren tuiskuihin. Mutta jäämeri yllättikin meidät ja otti vastaan rasvatyynenä, taivaansinisenä, upeana, lempeänä ja houkuttelevana. Oli jälleen kesäpäivä. Varangenvuono kylpi auringossa. Lampaat laidunsivat vihreillä rantaniityillä, laivat kelluivat satamissa ja ihastelivat kauniita peilikuviaan tyynessä vedessä. Sain upeita valokuvia.

Ajoimme ensin Eckeröyn tunnetulle lintuniemelle. Kylä ympärillä oli kuin suoraan kauneimmasta postikortista. Helppo polku nousi vuorelle, jonka toisella reunalla pikkukajavat ja lokit pitivät kovaa mekkalaa. Minä korkeanpaikankammoinen uskalsin hädin tuskin kurkottautua nähdäkseni edes vilahduksen tuosta eloisasta lintujen maailmasta. Minä päätin ihastella tunturien juuri puhjennutta kukkaloistoa. Mikä suuri ihme – koivuissa ei ole vielä kunnon lehtiä, mutta tunturi kukkii! Tosin kiireisempi ei ehkä huomaa sitä, sillä kukat ovat pieniä ja hentoisia. On oltava sen verran aikaa, että kumartuu niitä katsomaan ja ihmettelemään. Keltaiset Lapin vuokot ovat päättäneet suojautua jäämeren tuulilta ja myrskyiltä ja vetäneet vartensa niin lyhkäisiksi kuin mahdollista ja kukkien terälehtensä niin vaatimattomiksi kuin mahdollista. Niin kaikki muutkin tunturikukat ovat lyhyessä varressa ja kooltaan pieniä. Mutta suurena mattona ne näkyvät ja ihastuttavat.

Monien mutkien ja kymmenien valokuvien jälkeen olemme lopulta Pykeijassa Elsan majatalossa. Emäntä itse on jossain. Oikeastaan hän on jo luopunut tämän majatalon pidosta ja varannut nyt nimiimme yhden huoneen. Asetumme taloksi, teemme pienen kierroksen kylässä ja käymme nukkumaan.

Aamulla lähdemme etsimään uutta osoitetta. Elsa Ingilä-Haldorsen esittelee meille joitain paikkoja, mutta mikään ei tunnu onnistuvan. Rukoilen hiljaa mielessäni, että tämä tuntematon Kaija löytyisi ja ottaisi meidät vastaan. Lopulta menemme koputtelemaan Kaijan ovelle. Kaija ei ole kotona, mutta ovi on auki ja sisällä tuoksuu pullalle. Ehkäpä hän tulee pian. Jäämme odottamaan. Se kannattaa, sillä pian on Kaija kotona ja ottaa meidät vastaan avosylin. Kannamme tavaramme toiseen kerrokseen ja ihmettelemme ihanaa paikkaa. Näköalakin on upea – merelle, Pykeijan kylälle! Kaija tuntuu heti meidän ihmiseltämme! Arvelumme osuu oikeaan. Häntä parempaa emäntää ja sielunkumppania olisin tuskin muualta voinut löytää. Selitän haaveeni saada haastatella häntä. Muutaman päivän päästä meillä on aikaa haastatteluun.

K A I J A   B Ä K Ö

Kaija on kotoisin Paltamosta ja omaa sukua Tervonen. Hän muutti Pykeijaan vuonna 1984 eli jo 27 v sitten. Se oli syksyä.

”Kyllä minä tunnen olevani pykeijalainen. Tämä on pisin aika, minkä olen samassa paikassa asunut. Meillä kotona oli neljä lasta – kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Nuorin veljeni on kuollut. Siskoni Paula tuli ensin pohjoiseen. Liekö siskon muutto vaikuttanut, että minäkin lähdin pohjoista kohti. Tulin ensin Inariin ja hyppäsin sieltä sitten pätkän verran pohjoisemmaksi.

Mieheni ukki tuli 18 vuotiaana poikana tänne Pykeijaan Sodankylästä ja hänen sukunimensä oli Pääkkö. Norjassa se on muuttunut Bäköksi.

Vuosi 1994 on surun vuosi. Silloin mieheni ja lastemme isä hukkui. Tyttö oli 6 v ja poika 9 v vanha silloin, kun isä hukkui. Pojan lapsuus loppui siihen, vaikka en tietoisesti vaatinut häneltä vastuuta. Mutta hän itse käsitti sen, että on talossa ainut mies. Molemmille lapsilleni isä oli hyvin tärkeä. Kyllähän se oli kova paikka. Mieheni oli erikoisen lapsirakas. Hän oli vanhempi naimisiin mennessään ja ehkä siksi lapset olivat hänelle niin rakkaita. Hänellä oli tapana sanoa ihan joka päivä, kuinka paljon hän meistä piti. Monesti hän sanoi, ettei kerkiä sanoa tarpeeksi usein: ” Minä rakastan teitä!” Nyt tuntuu, että tuo ääretön rakkaus kantoi meitä yli mustimpien aikojen ja surun vuosien. Siitä saimme voimaa!

Kalastus alkoi 15.5. sinäkin vuonna. Olivat saaneet edellisenä iltana veljensä kanssa nuotan mereen ja olivat sitä seuraavana aamuna kokemassa, kun kova tuulenpuuska kaatoi veneen kohtalokkain seurauksin. Molemmat miehet hukkuivat.” Se oli Kaijan elämän suuri käännekohta, käsittämättömän suuri suru.

”Mutta oman surutyöni tein vasta monen vuoden päästä, kun lapset saattoi jättää jo yksin. Lähdin kävelemään ja itkin itkuni. Jos sitä ennen lapset näkivät kyyneleitä silmissäni, heille tuli kova hätä. Niin se vain on niin kuin Sanassa sanotaan: Niin on voimasi kuin on päiväsi. Jostakin ne voimat tulivat. Tiesinkin, että oli suuri joukko ihmisiä, jotka panivat käsiä ristiin puolestamme. Tieto mieheni valtavan suuresta rakkaudesta kantoi minua ja lapsiani. Ajan kanssa hyvät ja rakkaat muistot tulevat. Nyt pystymme lastenkin kanssa nauramaan hauskoille muistoille, joita on paljon. Molemmat lapset tiesivät, että isä rakasti heitä äärettömästi!”

Kaija oli tavannut miehensä ensimmäisen kerran Inarin kirkkokuoron vieraillessa Pykeijassa. Miehestä oli tuntunut, että Kaija hymyili hänelle, vaikka tosiasiassa hän hymyili omalle rikkinäiselle kengälleen. Kaijaa naurattaa se tapaus vieläkin! Pykeijalaiset vierailivat sitten Inarissa. Bjarne ilahtui kovasti nähdessään Kaijan Inarissa. Koko Pykeijan kylälle oli sitten suuri yllätys, että tämä kaikkien rakastama ”vanhapoika” toi Suomesta vaimon ja sai lapsiakin. Kaija kertoo, että hänen oli oikeastaan helppo muuttaa Ruijaan.

”Olin ollut turistimatkalla Ruijan rannikolla ja ihastellut maisemia. Sanoin silloin; Minä sitä voisin milloin tahansa muuttaa asumaan johonkin vuonon loukkoon. Niin sitten kävikin. Ykskaks se olikin totta! Sanoin Bjarnelle, että minun on helpompi tulla virkkuukoukkuineni tänne kuin sinun verkkoinesi Inariin.” Kaija oli silloin Inarin kristillisessä opistossa englanninkielen ja ruotsin opettajana.”

Kaija ihastelee rohkeita miehiä, jotka aikoinaan lähtivät Suomesta tänne karuihin oloihin ja opettelivat kalastamisen jalon taidon. ”Pitkien taipaleiden takaa tulleet miehet ovat oppineet kalastamaan. Taitavia miehiä he ovat olleet, löytäneet kalapaikat, rakentaneet veneensä ja talonsa, pyyntivälineensä. Se on hyvästi tehty!”

”Pykeijalaisista suuri osa on tullut Sodankylästä, mieheni ukin kotiseudulta. Suomalaiset tulevat yhä mielellään Pykeijaan kalastamaan. Ennen majoituttiin yksittäisiin taloihin, nyt enemmän matkailuyrittäjien hoteisiin. Pykeijalaiset etsivät myös sukujaan Suomen puolelta, eivät tosin läheskään kaikki. Sukulaiset ovat etupäässä pikkuserkkuja.

Sää on vaihteleva. Myrskytuulet kovia. Niihin on vaikea tottua, samoin alkutalven liukkaisiin keleihin varsinkin, jos täytyy lähteä autoilemaan. Liukkaimpina aikoina 20 km matka voi venähtää tunneiksi. Meren rantaa kulkevalla kapealla ja mutkaisella tiellä on jyrkkiä vastamäkiä. Peilijäällä ei paljon hurjastella! Talven tuiskuissa tie menee taas nopeasti tukkoon.”

Kaija on opettaja ammatiltaan. Pykeijaan muuttaessaan hän ajatteli, että se ammatti saa nyt jäädä, mutta jo kolmen vuoden päästä hän sai työtä paikallisesta koulussa suomen kielen opettajana. Sitä työtä on riittänyt viime vuoteen asti. Hän jäi eläkkeelle, mutta jo kohta pyysivät häntä taas opettamaan. On pula opettajista. Kalastajan vaimona hän on saanut tehdä myös kalan myynti hommia. Milloin mies sattui olemaan kalassa, jäivät kauppahommat Kaijalle. ”Monet kaupat on tehty ja kahvia juotu päälle. Onpa vieras saanut yösijankin tarpeen tullen.”

”Nuoret eivät enää puhu suomea, mutta vanhempi väki puhuu vielä päivittäin keskenään suomea. Koulussa on yksi opettaja tullut Venäjältä. Pykeijassa on yhdeksän eri kansallisuutta. Kylän 200 asukkaasta se on paljon. Kuningasraputehdas työllistää ja sitten on myös poronlihaa jalostava tehdas, jossa on myös ulkomaalaisia työntekijöitä. Naisille on työtä koulussa ja lastentarhassa, vanhainkodissa ja kaupoissa.”

Kaija poimii marjoja. Pykeijassa on hillaa, mustikkaa ja puolukkaa. Edellisenä kesänä oli kova sopulivuosi. Sopulit söivät mustikan varret, joten mustikoita ei tänä kesänä tule.

”En ensin ymmärtänyt katsoa niin alas, sillä puolukat ovat hyvin lyhyessä varressa. Pitää katsoa, kumartua ja kynsiä marjat irti sieltä. Puolukoiden kasvutapa eroaa Suomen metsä- ja kangasmaista. Nälkää ei ole tarvinnut nähdä.

Suomalaiset ovat olleet edelläkävijöitä maataloudessa täällä. Peltoja raivattiin. Joka talossa oli karjaa omiksi tarpeiksi. Pottumaa laitettiin ja vieläkin laitetaan. Tässäkin talossa, jossa mieheni vanhemmat aikoinaan asuivat, oli varmaan kaksi lehmää, vasikoita ja lampaita. Pääkön talo on kylän vanhimpia. Se on rakennettu vuonna 1911.

Sota-aikana tänne tuli sotaa pakoon avioliitossa olevat tytöt lapsineen Kirkkoniemestä. Saksalaisilla oli tukikohta läheisellä saarella. Suhteet olivat hyvät pykeijalaisiin. Yhteistyötä tehtiin. Päällikkö teki kalastajien kanssa sopimuksen sodan loppuvaiheessa. Jos kalastajat kyyditsevät saksalaiset Varangin vuonon päähän, niin siitä hyvästä Pykeija jätetään polttamatta”.

Kun Kaija muutti Pykeijaan, omaa kirkkoa ei vielä ollut.

”Mutta kirkkoyhdistys oli hyvin toimelias. Keräsimme varoja kirkon rakentamiseen. Toukokuussa vuonna 1988 vietettiin uuden kirkon vihkiäisiä. Se oli suuri ja iloinen päivä kylän historiassa. Täällä oli paljon laestadiolaisia. Ihmiset lukivat ahkerasti postilloja. Muitakin suomenkielisiä kirjoja oli lähes joka talossa. Näin säilyi myös suomenkielen lukutaito.

Huumori kukoistaa täällä ja tunnelma on hyvä. Ollaanhan me kuin yksi iso perhe: Naapuriapua aina saa. Jos ei liikaa välitä pienen kylän sosiaalisesta seurannasta, niin hyvä on elellä. Ja mitä se haittaa, jos naapuri vähän tarkemmin seuraakin. Millainen matto nyt on tuvassa? Sehän on sama juttu jokaisella, koskee kaikkia kyläläisiä. Puhdas omatunto on paras pielus.”

Kaija itse on yksi huumorintajuisimmista ihmisistä, joita olen koskaan kohdannut. Saan tämän kahdeksan päivän vierailumme ajan nauraa enemmän kuin vuosiin. Oikeaa nauruterapiaa! On lähes mahdotonta kuvata sanoin Kaijan olemusta ja rikasta kielenkäyttöä, huumoria, joka putkahtaa esiin joka tilanteessa ollaanpa sitten ruokapöydässä tai muissa hommissa. Aivan ihmeellisen ihanaa!

Kaija kertoo eräästä miehestä ajalta, kun hän muutti kylään. Kaija viskasi suuren paimentolaismaton ulos tuulettumaan. Mies oli heti juossut naapuriin: ” Nyt minä en ymmärrä, mikä siellä on – joku valkoinen joka on kuin jokin karvainen. Mikähän se lie…” Kaija nauraa makeasti vieläkin ja selittää, että ainahan ne asiat kysymällä selviävät! Mutta joskus naapurin päivystys on pelastanut ihmishenkiä. Naapuri on löytynyt tajuttomana lattialta ja apu on saatu ajoissa.

Kerran kovassa tuulessa Kaija juoksi karvalakkinsa perässä pitkät matkat. Huomasi, että monesta talosta seurattiin kiikarilla tapahtumaa. Lopulta hän sai nitistettyä karvalakin talon nurkkaa vasten. Kaikki täällä pitää sitoa tiukasti narulla kiinni. Köyttä kuluu paljon. Kaijan pihamaton päällä on painona suuria kiviä. Joskus veneitä murskautuu aallonmurtajia vasten.

Kaijan lapset ovat kaksikielisiä. Pykeija on selvästi osa Norjaa. Kun täällä kauan asuu, niin Suomen asiat kiinnostavat aina vain vähemmän. Kaija pitää yhteyttä Ivalon Keväjärvellä asuvaan siskoonsa tiiviisti. He soittelevat viikoittain toisilleen ja käyvät toistensa luona. Pykeijasta ei ole pitkäkään matka Suomen puolelle Sevettiin, jossa sisaren perheellä on kesämökki. Siellä vietetään myös yhteistä aikaa. Pari kertaa vuodessa Kaija käy kotiseudullaan Paltamossa. Juuri nyt Paltamossa on julkaistu kotiseutukirja, johon Kaijakin on kirjoittanut. Kaija kertoo meillekin usein hauskoja tarinoita lapsuudestaan Kainuussa. Minäkin olen elänyt parhaimman lapsuuteni Kainuussa ja sekin asia yhdistää meitä.

Kaijan lempiharrastus on virkkaus. Sen näkee hänen kodistaan, jossa lähes kaikki verhot ja liinat ja keinutuolimatot ja jopa lampunvarjostimet on virkattu. Ihastelen ja valokuvaan Kaijan hienoja käsitöitä. Pellavaisia lankoja vain ei saa Pykeijasta, vaan ne hän hankkii Suomesta. Nyt hän virkkaa tilauksesta suurta ikkunaverhoa. Jos laskisi yhteen kaikki ne tunnit, mitä virkkaukseen mene, työ ei kyllä kannattaisi. Mutta Kaijan tapauksessa onkin kyse mieluisasta harrastuksesta. Hän kutoo kauniita kirjavia sukkia hyväntekeväisyyteen. Minäkin sain niitä kassillisen mukaani. Nyt ne ovat kulkeutuneet Viroon tarvitseville. Kaija leipoo seurakunnan tilaisuuksiin silloin, kun pyydetään. On hän pyhäkouluakin pitänyt.

Kaijan poika asuu tällä hetkellä Sierra Leonessa Afrikassa. Hän on eräs kaivoksen johtajista ja vastaa monista tärkeistä asioista. Yhteydet pelaavat. Poika soittelee kotiin usein. Pykeijassa ei eletä missään eristyksessä, vaan mukana kaikessa tämän maailman menossa. Tytär asuu Tromsassa ja on pian tulossa taas käymään. Poika viettää kesiään perheen kalastuspaikalla, jossa heillä on pieni kalastajamökki. Mikään maailmassa ei vedä vertoja sille rakkaalle paikalle. Kaikilla lohenkalastajilla oli oma reviirinsä ja oma kalamökkinsä näillä Ruijan tuulisilla, myrskyisillä vesillä. Kala on leipä. Jäämeren leipä on aina ollut vakavasti niitettävää lajia. Kesäisin kallioisilla rannoilla voi unohtaa hetkeksi muun maailman, olla ja nauttia.

Kaijan talon lähellä näemme joka päivä pienen porotokan. Ne tulevat Nessebyn palkisesta. Niiden vuosisatainen vaisto vetää ne joka kesä meren rantaan. Ihmiset ympäröivät kasvimaansa aidalla tai laittavat muita pelotteita poroille, jotka kyllä napsisivat suihinsa myös herkulliset istutukset pihamailta. Kerran Kaija heräsi siihen kun poro pamautti sarvineen makuuhuoneen seinään.

”Hirviäkin on jo täällä nähty. Kaksi nähtiin juuri Reisivuonon tiellä. Hirvet ovat arvoitus täällä asuville, vähän pelottaviakin. Kun Kaija muutti Pykeijaan, hylkeitä oli vielä paljon. Naapurin pihamaalla oli kerran hylkeitä kuin halkoja halkopinoissa. Ostivat niitä koiran ruoaksi. Se oli melkoinen savotta sen rasvan kanssa!

Monta kummaa on nähty, monta kummaa kulkijaa. Täällä käy paljon ihmisiä. Kerran tuli mies ovelle kolkuttamaan ja sanoi nähneensä hänestä kuvan lehdessä. ”No, nyt olen sinut nähnyt!” sanoi hän ja lähti sen siliän tien matkoihinsa. Kaija nauraa tällekin hassulle tapaukselle. Etelä-Norjassa ei ihan joka ovelle voi kolkuttaa. Täällä ollaan vielä vieraanvaraisia.

Kaija ymmärsi heti Lappiin muutettuaan, että Lapissa vallitsee tasa-arvokulttuuri. Siitä ei pidetä, jos joku luulee olevansa vähän muita arvokkaampi, korkeampi. Kun tämän ymmärtää ja tämän mukaan elää, on Lapissa helppo elää. Kaikki ihmiset ovat kuin yhtä suurta perhettä.

Kaija näyttää meille monia kirjoja, joita on tehty kylän asukkaista ja kylästä. Yhdessä kirjassa on hauska tilasto. Kertokoon se jotain kylästä lukijoille:

Pykeijassa oli vuonna 2010:

20 yksityistä savustamoa, 7 ulkosaunaa, 1 tynnyrisauna, 12 rekisteröityä kalastusvenettä, 60 pientä muovivenettä, 13 tyhjää taloa tai huvilaa, 40 taloa, joissa asuu vain yksi ihminen, 31 taloa, joissa asuu kaksi asukasta, 10 pottumaata, 16 koiraa, tuntematon määrä kaniineja, hamstereita, marsuja ym, kolme mönkijää, 10 mopoa, 90 autoa ja 40 lumikelkkaa.

Pykeijaan tuli tie vuonna 1963 ja sähköt vuonna 1947. Ennen maantietä kuljettiin laivoilla niin Vesisaareen kuin Kirkkoniemelle. Silloin ei käyty turhan takia kaupungissa. Joskus oli ilo sekin, kun pääsi hammaslääkäriin Vesisaareen, kertoo naapurissa asuva Eeva Seipäjärvi. Hänenkin miehensä suku on tullut Sodankylästä.

Olemme jutelleet naapurin Eevan kanssa ohi kulkiessamme. Hän pyytää käymään ja niinpä eräänä iltana vierailemme hänen talossaan.

E E V A   S E I P Ä J Ä R V I

Eeva on syntynyt Pykeijassa. Hänenkin miehensä oli kalastaja. Heillä on kahdeksan lasta. Kittilän Vasarat ovat myös sukua heille. Eeva on joskus käynyt Suomen puolella katsomassa, millainen maa se oikein on.

”Kerran mentiin Näätämöstä linja-autolla Suomeen. Pakkasta oli yli 40 astetta. Ihan huurun sisällä piti hengittää. Ei täällä ole koskaan niin kylmää. Mutta pärjäsimme siellä linja-auton sisällä. Kerran ajelimme läpi koko Suomen. Sehän on pelkkää metsää, metsää, metsää ja taivasta. Onko siellä muuta ollenkaan?

Kyselin Eevalta synnytyksistä. ”Ennen kuin tie tuli, menin sukulaisten luo jo hyvissä ajoin ennen synnytystä laivalla. Kerran synnytin tässä talossa. Oli niin kova myrsky heinäkuussa, että vene ei kulkenut. Kätilö tuli avukseni. Hyvin se meni. Kaksi kertaa on ollut keskenmeno. Juuri tänään olen niitä ajatellut, toinen oli 7 ja 1/2 kuukautta ja toinen 3 kk vanha.”

Hämmästelen, sillä olen itse menettänyt kaksi lasta juuri samalla lailla – toinen 8 kk ja toinen 3 kk vanhoina. Tunnen tuon murheen ja tuskan.

”Tallessa ne ovat!” tuumii Eeva ja nyökkään kyynelten kihotessa silmiini. Tallessa ovat.

Eevan mies ja yksi poika ovat kuolleet. Pojalla oli sydänvika. Hän kuoli lenkkipolulla Skibotnissa, jossa oli kuntoutuslomalla. Tukos oli niin pahassa paikassa sydämessä, että sitä ei voitu leikata. Poika oli 59 v vanha.

On Eeva maailmaakin nähnyt. Kerran hän on käynyt Lanzarotella katsomassa niitä maisemia ja uima-altaita, joista lapset puhuvat ja kertovat. ”Hienoja ovat, mutta toista kertaa ei ole tarvinnut mennä. Yksi pojistani oli töissä Brysselissä. Olin siellä heidän lapsensa ristiäisissä. Hieno kaupunkihan se on. Kaikenlaiset kukat kukkivat pihanmailla.

Joskus sota-aikaan tässä talossa asui 36 ihmistä. Sukulaiset tulivat pakoon Kirkkoniemestä saksalaisten pommituksia. Kaupungin palo näkyi kauas. Pykeijasta ei tarvinnut paeta. Saksalaisilla oli tukikohta saaressa.”

Eevan pihamaalla kasvaa keltaisia kulleroita. Uudet kukantaimet istutetaan vasta juhannuksen jälkeen. Talokin on keltainen kaksikerroksinen kaunis rakennus aivan meren rannalla. Hän puhuu sitä hauskaa suomea, jota tällä vanhat puhuvat. Sitä on mukava kuunnella. Kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Siinä puheessa vilahtavat stormit, fiskarit, tiimit ja muut norjalta kalskahtavat sanat.

Eevalla on tukenaan vahva usko Jumalaan. ”Niin on voimasi kuin on päiväsi” on hänenkin lempilauseensa. Hän on yhdessä Kaijan kanssa majoittanut suomalaisia saarnamiehiä. Kaija tuo hänelle luettavaksi tilaamiaan hengellisiä lehtiä. Kaikenlaista on ehditty tehdä tähän ikään mennessä. Eevalla on hyvä pohjoisen ihmisen huumori. Sanoa tärskäytetään joskus suoraan ja räväkästi. Sydän on kultaa. Nyt elämää haittaa kova iskiaskipu. Muuten hän on ollut terve. ”Elämä on ollut täyttä tohinaa – työtä ja tohinaa! Oli kaksi lehmää, joskus kolmekymmentä lammastakin.”

Pykeijassa ei kasva edes tunturikoivut. Kaija on istuttanut pihamaalleen viisi pihlajapuuta. Eevakin puhuu Kaijan puista metsänä. Kerran Kaijan poika hävisi johonkin. Lopulta hänet löydettiin Kaijan ”metsästä”. Kylän lapset käyvät joskus kiipeilemässä niissä puissa. Eevakin tuumii, että liian korkeaksi ovat pihlajat jo kasvaneet. Nauramme yhdessä tälle kylän ainoalle metsälle, jota jokainen tuntuu tarkkailevan kuka mistäkin näkökulmasta.

Meri ja meren kalat ovat tuoneet ja tuovat yhä leivän. Eevan poika on kalastaja. Pojan vaimo on Thaimaasta. He asuvat tien toisella puolen ja lähellä Kaijaa. Thaimaalainen vaimo on avulias ja mukava ihminen. Toinenkin kylän poika on tuonut Thaimaasta vaimon, joten naisilla on seuraa toisistaan, samoin lapsilla. Asuvatkin naapureina. He käyvät töissä kuningasraputehtaalla.

Eeva on iloinen, reipas ja puhelias. Hän lukee mielellään suomalaisia kirjoja ja lehtiä. ”Raamatun sanasta saa voimaa ja lohtua. Talvet ovat hiljaista aikaa. Syksyn myrskyt ottavat joskus voimille. Mutta kaikesta on selvitty. Ja aina tulee uusi kesä ja talo on taas täynnä elämää. Suurempia rikkauksia ei ole, mutta Jumalan armohan se elämän rikkaaksi vasta tekeekin!” nauraa Eeva iloisesti.Pihan pitkävartiset kullerot kukkivat yhtä vahvasti, kun talon emäntä. Pitkästä iästä huolimatta hänessä on sisäistä lujuutta ja kauneutta toisillekin jakaa. Meidän on aika ylittää tie ja palata Kaijan katon alle ihmettelemään elämää ja kirkasta aurinkoa, joka keskellä yötäkin tuntuu tuijottavan suoraan silmiimme pohjoisen taivaalta. Näin on hyvä. Ympärillä rauha ja lepo. Taivaan enkelit vartioimassa.

T U L V A

Sitten alkaa sataa. Sataa kuin kaikki taivaan ikkunat olisivat auki ja tuuli olisi puhaltanut kaikki mustat sadepilvet juuri Pykeijan niemen nokkaan. Olemme vaeltaneet tuntureilla, ihastelleet maisemia ja kaikkia tunturien kukkia, etenkin valkoisena hehkuvaa ”poron ruusua”. Viimeiset tunturien lumet ovat virranneet iloisesti mereen.

Mutta nyt syntyy uusia virtoja. Maisema muuttuu nopeaan tahtiin. Naapurin pihalle ilmestyy auto ja suuri letku. Kellarista imetään vettä koko päivän ja seuraavan yönkin. Sadevirrat eivät välitä esteistä, vaan iloisesti ryntäilevät maantien ohi suoraan mereen. Korkealta vuorelta kylän laidalta syöksyy maata kohti oikea putous. Eipä aikaakaan, kun matkailuautoille tarkoitettu kenttä on veden vallassa ja muutama turisti siirtää autonsa kentän laitaan, joku lähtee muille maille. Vanhainkoti on veden ympäröimä. Kaijan kodin vieressä virtaa puro, joka nyt tulvii yli äyräiden, mutta ei yllä Kaijan talon kellariin. Haldiksen sinne varastoidut perunat säästyvät. Toisella puolella kylää vesi on tehnyt vahinkoa. Näin voimakas tulva kesäkuun 21 päivä on harvinaista.

Illalla vierailemme vanhainkodissa. Se on kaunis, valoisa ja tilava rakennus, jossa asusti sillä hetkellä kahdeksan vanhusta. Laulamme yhdessä. Vanhukset kertovat elämästään. Vieressäni istuu saamelainen Katri. Hän tuli tänne Inarista kalastajan vaimoksi. Kun mieheni laulaa ”Inarin järven” saamenkielellä (on oppinut sen jo koulussa Sodankylässä), sanoo Katri painokkaaksi, että se oli hyvä laulu. Itse hän laulaa hyvin ja kauniisti. Annan vanhainkodille viime kesänä ottamiani valokuvasuurennoksia. Yhdessä loistaa sateenkaari. Kun saavuimme Pykeijaan ja näimme koko kauniin kylän ensimmäistä maantien mutkasta, kaiken yllä loisti kirkas sateenkaari. Se loisti vielä silloinkin, kun pysäytimme auton rantaan ja kävelimme ihastelemassa tätä ainutlaatuista kylää. Otin valokuvan, jossa oli vanha vene, talo ja sateenkaari. Viehättävä vanha nainen vanhainkodissa ilostuu kovasti, kun huomaa oman kotinsa ja sateenkaaren sen yllä. Annan hänelle valokuvani. Siitä hän on kiitollinen. Minun kotini yllä on Sateenkaari - Jumalan lupaus!

Vanhukset nauravat iloisesti. Nyt he ovat päässeet retkelle saareen – vesi on ympäröinyt koko talon. Ei tarvitse edes lähteä mihinkään. Mieheni vieressä istuu sairaalta näyttävä vanha mies. Pian kuulemme, että vain viikko käyntimme jälkeen tuli hänen vuoronsa lähteä. Monta tarinaa saisin kuulla, jos kaikkia ehtisin haastatella. Tiedän, että Herramme tuntee heidät läpikotaisin ja tietää jokaisen elämän. Hän voi auttaa ja hän on valmis viemään heidät kaikki Taivaan kotiin.

Haldis Marjavara 86 vuotta vanha pirteä vanhus tulee kylään. Hän on Kaijan miehen sisko. Haldis kasvattaa perunamaallaan viittä erilaista perunalajiketta.

”Ämmin mies hukkui toisen miehen kanssa Grense Jakobselvissä. Olivat matkalla rannalta pienellä veneellä lohiveneeseen, kun suuri aalto paiskasi heidät rantaan. Rantavesiä pelkäävät kokeneetkin kalastajat. Ämmiltä jäi lapsi. Hän palasi takaisin Partakkoon Inarijärven rannalle, josta olivat tulleetkin. Mutta myöhemmin hän palasi kuitenkin takaisin Pykeijaan. Partakossa on vielä nytkin sukulaisia.”

Haldis päivittelee niitä, jotka jaksavat asua metsän sisällä. Kun tottuu tähän avaruuteen, ei metsä enää miellytä. Sen ymmärrän hyvin ja tunnen, kuinka omassa sielussanikin käy taistelu – asuisinko mieluummin näillä avarilla selkosilla, jossa taivas ja meri tuntuvat olevan yhtä, maa laaja kuin meri ja ihminen samaa maata – avoin ja paljas. Mutta siellä, missä omat rakkaat ovat, siellä on koti ja siellä on hyvä olla.

Mieheni on tehnyt Kaijan remonttimiehen Jorman apuna vessaremonttia. Jorma ”sattuu” olemaan mieheni äidin kotiseudulta Ylivieskasta ja tuntee lähes kaikki Heimon sukulaiset ja entiset naapurit. Miehillä riittää juttua ja naurua moneksi päiväksi. Jormasta on tullut semmoinen Lapin kiertäjä, kulkija, jollaisia täällä aina tapaa. Rento huumorimies, joka osaa tarpeen tullen tehdä kaikenlaista. Nyt Jorma huomaa, että yksi lauta puuttuu, että remontti onnistuisi. Kaija on kyllä jo alussa huomannut asian ja ehdottanut vielä yhden laudan hankkimista, mutta miehet tuntuvat pitävän aina oman päänsä. Edessä on monen tunnin matka Kirkkoniemeen ja takaisin. Sieltä voi ostaa puuttuvan laudan. Täällä on tiedettävä tarkkaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Mitään ylimääräistä ei haluta heittää pois. Jospa sille vielä käyttöä löytyy! Niin pitkät ovat hakumatkat. Täällä ei suututa joutavista, vaan annetaan pikkuasioiden olla pikkuasioita. Kaikki sujuu jouhevasti. Jutut lentävät kuin lokkiparvi kalastajien vanavedessä tai kihulauma saalista vainotessaan. Elämä on väkevää hiljaisuudessakin. Kukaan ei tiedä, milloin kuolema niittää, milloin tulee seuraava suuri myrsky tai tulva. Naapuria tarvitaan.

Yöllä herään ja kurkistan ikkunasta. Aurinko mollottaa suoraa kohti ja on omituisen kirkas. Luulen, että on jo iltapäivä. Pelkään, että olen nukkunut pommiin. Sitten vasta ymmärrän, että kesäyön suuri valohan se siellä mollottaa keskellä yötäkin kuin nauraen meille maan asukkaille. Sateet ovat ohitse. Joku on sanonut jossain, että ihmisten surujen kyyneleet virtaavat sateena maahan. Niin paljon suruakin on tämä pieni kylä ja sen ihmiset kaukana Ruijan rannoilla suuren mahtavan meren äärellä saaneet kokea. Miesten tehdessä remonttia kuljen yksin saaren rantoja ja kallioita. Katselen tunturikukkia, joka puolella lentäviä lintuja ja alati vaihtuvaa merta. Haluaisin laskeutua aivan alas, meren ääreen, painaa korvani rantakalliota vasten ja kuunnella meren kaikki huokaukset ja iänikuiset tarinat. Kertoisiko se kaikista niistä miehistä ja naisista ja lapsista, jotka se on syliinsä ottanut? Tietäisikö se, että kerran tulee aika, että merikin luovuttaa omansa ja sinne hukkuneet saavat nousta Jumalan luokse? Tahtoisin valuttaa viileää merivettä sormieni välistä ja laulaa sille kaikki omat suruni. Puhuisin sille kuin parhaalle ystävälle, uskoisin salaisimmatkin asiani.

Meidän vierailumme alkaa olla ohitse. Suuntaamme itää kohti ensin Näätämöön ja sieltä Sevettijärvelle, jossa vietämme pari päivää Sanilan Porotilalla kolttien mailla. Edellisenä kesänä olimme tutkineet kaikessa rauhassa Näätämön kylän alueella olevan pienen rauhoitetun alueen, jossa on vanha ortodoksitsasouna, asuinrakennus ja muita jäänteitä muinaisesta koltta-asutuksesta. Vierellä pauhaa mahtava Näätämön koski. Kalastajat tulevat läheltä ja kaukaa ja koettavat kalaonneaan. Nyt tutustumme luterilaiseen kirkkoon hieman kauempana. Se on viikinkityylinen upea taideteos puuleikkauksineen. Se on värikäs – punainen ja valkoinen. Kirkon ympärillä on hautausmaa ja siinä monta kveenien hautaa. Jotkut sanovat Suomesta tänne muinoin siirtyneitä ihmisiä kveeneiksi. Heitäkin tuli läheltä ja kaukaa halki Lapin suurten tiettömien taivalten, jokia pitkin, järvien ja tuntureiden yli hiihtäen. Nälkä oli se, joka heitä ajoi takaa. Oli kuultu Norjan rasvaisista kaloista ja muusta hyvästä.

K E V Ä J Ä R V E N   P A U L A

Minulta on katkennut hammas Pykeijassa. Proteesia en voi pitää, ennen kuin hammas on korjattu. Kaija tietää, että Ivalossa on hammasteknikkoja. Norjalaiset käyvät siellä korjauttamassa proteesejaan, koska hinnat ovat halvemmat. Niinpä tilaan ajan Ivaloon. Laitan viestin ystävälleni Sirkku-Riitta Tarkkalalle Lopella ja kysyn, onko heidän yhteisomistuksessa oleva rivitalo-osakkeensa vapaana. Vapaana on!

Olemme jo kerran siellä olleet ja tutustuneet muutamaan ihmiseen läheisessä Keväjärven kolttakylässä. Kaijan sisko asuu siellä. Saan luvan tulla haastattelemaan häntä. Olen iloinen tästä johdatuksesta - hampaista, tyhjästä asunnosta ja Paulan luvasta tulla haastattelemaan.

Paula kertoo elämästään:

”Tulin vuonna 1968 Sevettijärvelle ja avioiduin siellä. Olin Sevetissä terveyden hoitajana. Tapasin siellä mieheni Wladimir Feodoroffiin. Hän oli ensimmäinen kolttalapsi, joka syntyi Sevetissä evakkotaipaleelta tulon jälkeen vuonna 1950. Terveystalo ei vielä ollut toiminnassa, mutta terveyssisar siellä oli. Mieheni perhe on tullut Petsamon Suonikylästä.

Koltan kieltä en ole itse opiskellut, mutta ymmärrän sitä hyvin. Puhua osaan vain joitakin pieniä asioita. Mieheni ei alkanut puhua kolttaa lapsillemme koulukiusaamisen pelossa, vaikka minä sitä pyysinkin kovasti. Lapset ovat nyt aikuisina itse halunneet opiskella sitä. Ehkä olisin itsekin silloin oppinut, jos se olisi ollut kotikielemme. Täkäläisessä hierarkiassa suomalaiset ovat kunkkuja, sitten tulevat saamelaiset ja pahnan pohjimmaisena ovat koltat. Jatkoluokat käytiin Inarissa ja asuttiin asuntolassa. Siellähän kolttalapsia kiusattiin kovasti. Ne ajat olivat traumaattisia monelle.”

Tuntuu surulliselta, että meidän rakkaassa kotimaassa on kohdeltu näin huonosti pienen ja paljon kärsineen kansan jäseniä. Lohdutusta ja tukeamme he olisivat tarvinneet eivätkä alas painamista ja kiusaamista. Ymmärrän, kuinka suuri kipu asia on monelle ollut. Tunnen jotain siitä karjalaisen evakon tyttärenä. Kyllä karjalaisetkin ovat saaneet osansa tästä kiusaamisesta. Käsittämätöntä tuo kiusaaminen on. Sitä ei voi puolustella mitenkään! Olemmehan kaikki Jumalan luomia ja arvokkaita ihmisiä!

”Mutta nyt ovat ajat muuttuneet. Nyt on suorastaan muotia olla koltta. Se on hyvä asia. Kieliasioissakin on viimeiset ajat saada se elvytetyksi ja pidetyksi elossa, Sevetissä on ollut pitkään samat opettajat töissä – Satu Mosnikoff ja hänen edesmennyt puolisonsa Jouni Mosnikoff. He ovat tehneet suunnattoman arvokkaan työn, ensin jo siinä, että koltan kieli saatiin kirjoitettuun muotoon. Se on ollut 1970-luvulle asti vain puhuttu kieli. Kulttuuri on kulkenut kerrottuina tarinoina ja vasta nyt sitä on alettu kirjoittamaan. Edesmennyt Klaudia Fofanoff on oikeastaan ainoa, joka on aikaisemmin kirjoittanut koltankielellä niin tarinoita kuin romanejakin.

Muuten on koko kolttakulttuuri elpymässä. Nuoret ovat ylpeitä omasta identiteetistään ja taustastaan niin kuin pitääkin olla.” Paula kertoo heidän perheensä murheesta. Heidän lapsissaan todettiin harvinainen periytyvä aineenvaihduntasairaus. Paula jatkaa:

”Olen kainuulaisen pienen maalaiskylän tyttö ja mieheni pienen vähemmistön parista tullut. Siksi tuntuu todella ihmeelliseltä, että olemme molemmat erittäin harvinaisen aineenvaihduntasairauden kantajia. Kaksi ensimmäistä lastamme menehtyivät tähän tautiin. Oikeastaan tauti löydettiinkin vasta lasten kuoleman jälkeen. Toinen kuoli 7 vrk:n ja toinen 8 vrk:n vanhana. Vuonna 1975 saimme adoptoitua pienen tytön, joka on taustaltaan kolttaheimoa. Sitten syntyi meille vuonna 1977 terve tyttö ja vuonna 1981 poika, joka osoittautui sairaaksi. Minä halusin lähteä tämän lapsen kanssa kotiin Oulusta. Ajattelin, että jos tämäkin lapsi pian otetaan pois, niin olenpahan edes tämän ajan äiti kuitenkin.

Tämä lapsi kääntyi elämälle, mutta oli hyvin vaikeasti sairas kehitysvammainen. Hoidin häntä kahdeksan vuotta. Olin jäänyt jo kotiin siinä vaiheessa, kun sain toisen lapsen. Sitten elämä vähän yllättäenkin palkitsi terveellä pojalla vuonna 1983. Poikamme on nyt reipas nuori mies. Hän opettaa medialinjalla saamelaisten ammatillisessa kurssikeskuksessa Inarissa.

Lasten menettäminen on niin vaikea ja luonnotonkin asia, että kukaan ei osaa etukäteen ajatella edes semmoista mahdollisuutta, että näin voi mennä. Olin siihen aikaan kätilönä neuvolatyössä. Olin vetänyt valmennusryhmää itsekin odottavana äitinä. Kun palasin töihin kolmen kuukauden jälkeen, niin tunsin, että ei tästä tule mitään. Se oli jotenkin liian raskasta. Kun sitten Ivaloon tuli kotisairaanhoitajan paikka, aloitin ihan uudenlaisen työn. Asuimme ensin Ivalossa. Aloimme rakentaa omaa kotia ja vuonna 1979 muutimme tänne Keväjärvelle. Silloin jäin kotiin.

Kehitysvammainen lapsemme oli hyvin vaikeasti sairas. Joskus harvoin hän hymyili, joskus kohdisti katsettaan. Mutta olin sitä mieltä, että hän tunsi oman perheensä ja äitinsä.

En minä niitä vuosia antaisi pois. Minun syliini hän sitten nukkuikin. Oli ollut koko ajan hengitysvaikeuksia. On hirveän vaikea itse arvioida, mitä tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Mutta kyllä minä luulen, että joku semmoinen herkkyys on olemassa. Tarkoitan herkkyydellä sitä, että aistii toisesta kärsimyksen, huolen tai murheen, oppii lukemaan ihmistä.

Yksi tyttäremme asuu Helsingissä, toinen Turussa ja poika Inarissa. Pojan vaimo on saanut äidinkielen maisterin paperit. Kävimme juuri kakkukahvilla. Hänkin on saanut opettajan paikan samasta koulusta kuin poikamme. Heillä on ihan hyvin asiat.

Hyvähän täällä on asua. Mies oli Telellä töissä pitkään. Sitten tuli suuret irtisanomiset. Niistä ei nostettu kansanliikkeitä, vaikka 9000 miestä sai lähteä kävelemään. Silloin hän rupesi poromieheksi. Porokarja on Sevettijärvellä pitkän matkan päässä. Nytkin hän on Suomen ja Norjan välistä raja-aitaa korjaamassa.

Olimme kolttakulttuurisäätiön järjestämällä matkalla Muurmanskissa ja Luvatzerossa, mikä on kolttakylä siellä. Käytiin tullessa katsomassa uudelleen rakennettua yläluostaria. Se oli aivan mahtava, aivan upea paikka, puusta rakennettu, Karjalan hongista. Pian elokuussa se vihitään käyttöön. Se on joen rannalla. Ympärillä on mm ”Pelastusvuori”, jonne munkit pääsivät pakoon lännestä tulleita vainoojiaan. Se on ihan samalla vanhalla entisen luostarin paikalla.

Sevettijärveläiset tekevät paljon käsityöyhteistyötä Venäjän kolttien kanssa. Mieheni on tavannut joitakin omaan sukuunsa kuuluvia ihmisiä. Joku suvun naisista on jäänyt sinne ja avioitunut. He ymmärtävät toistensa puhetta, vaikka lainasanoja onkin tullut niin suomesta kuin venäjän kielestä. Vanhat koltathan osasivat venäjää eivätkä venäjän sanat ole nuorillekaan aivan tuntemattomia.

Fofanoffien suvun alueet ovat aika lähellä rajaa. Siellä mieheni haluaisi vielä käydä. Rajan vartiotornista näkyy järvi, jonka rannalla hänen äitinsä on kasvanut. Mummo lauloi kolttalauluja – leuddasi, äitikin vähän. Kolttatarinoita kerrottiin. Mieheni sisko on koltan kielen opettajana Sevetissä. Hän on tehnyt valtavan työn ja ollut mukana luomassa kirjakieltä. Mieheni äiti on ollut mukana käännöstyöryhmissä muu muassa ensimmäisen aapisen teossa ja sitten laatimassa kirkkotekstejä. Samoin hän on ollut mukana Uuden testamentin käännöstyössä. Hän oli hyvin viisas nainen. Jos hän olisi saanut kasvaa toisenlaisissa oloissa, olisi ehkä kielitieteen professori.

Kolttanaiset olivat itsenäisiä ja vahvoja naisia. He kalastivat, hoitivat lampaita, tekivät käsitöitä, joita on aina tehty myyntiin. Omaa rahaa on saatu siitä, jos ei muuten niin vaikkapa lapasia kutomalla.

Nyt on päiväkodeissa kielipesiä, joissa jo pienet lapset voivat perehtyä koltan kieleen. Kouluissakin opetetaan koltan kieltä. Tänä vuonna tuli ensimmäinen koltta ylioppilaaksi, joka suoritti arvosanan koltan kielestä. Ennen lapset kävivät Akujärven koulua täällä, nyt Ivalossa.

Koltat ovat perinteisestikin olleet kansainvälisiä. Sen on tehnyt mahdolliseksi kolttien asuma-alueet meren rannalla Venäjän ja Norjan rajamailla. Vanhat koltat ovat puhuneet 3-4 kieltä. Kuolan niemimaalla asui kokonainen kansojen kirjo. Kolttien lisäksi siellä asui saamelaisia ja heitäkin monta erilaista ryhmää, karjalaisia, venäläisiä ja ties ketä muita. Kun ajattelen Suomen syrjäkyliä, ihan omaakin kylääni Kainuussa, niin ihmiset ovat eläneet ihan siinä omassa kulttuurissa. Suomalaiset pienet kylät ovat olleet hyvin eristyksissä muusta maailmasta ja olleet epäluuloisia muita kohtaan. Mutta nyt on eri asia, kun maailma on muuttunut niin nopeasti. Kanssakäyminen on helppoa.

Joskus olen ajatellut, että ehkä meillä mieheni kanssa on joku yhteinen kantaisä tai äiti, joka on kantanut tätä erikoista tautiperimää. Kainuulaisethan kävivät polttamassa luostarin ja tekivät tihutöitään kolttien mailla. Vastaavasti koltat tekivät kostoretkiä Suomen puolelle. Kuka tietää.”

Pieni juttutuokiomme on päättynyt. Helsingistä tullut tytär perheineen kantaa maukasta kaalilaatikkoa pöytään. Syömme, puhelemme niitä näitä. On ollut antoisa hetki Kaijan siskon kodissa. Paula kertoo, että Kaija on olut semmoinen hauskuuttaja jo aivan pienestä asti. Samaa lajia tuntuu siskokin olevan. Rohkeita naisia he ovat, kun ovat tulleet tänne Pohjan perille jäädäkseen ja elääkseen rinta rinnan niin kolttien kuin muidenkin ihmisten kanssa. Elämä on tuonut iloa ja onnea, mutta myös suuria suruja. Kaikista niistä on selvitty Jumalan avulla. Läheisten rukoukset ovat kantaneet. Jumala ei anna raskaampaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa. Toiset jaksavat enemmän kuin toiset. Toisille on annettu laajempi sydän ja ymmärrys kuin toisille. Tärkeää on myös läheisten tuki. Hyvin vaikeissa vaiheissa tuntemattomatkin auttavat ja ottavat osaa. Se tuntuu hyvältä. Ehkäpä Kaijan ja Paulan kertomuksista joku saa voimaa tänäkin päivänä omien surujensa keskellä. Sitä toivon ja siksi kirjoitan. Molemmista heistä huokuu sitä viisautta, joka syntyy vain kovissa koetuksissa – Jumalan ahjossa. Se viisaus näkee iloa ja siunausta pienissäkin asioissa, arkisessa elämässä ja jokaisessa hetkessä ja ihmisessä. Elämä itsessään on saanut suuren arvon!

K A T R I   J E F R E M O F F

Olemme pysähtyneet matkallamme Sevettijärvellä ja käyneet Matlena Fofanoffia tervehtimässä kolttamuseossa. Kyselen vaivihkaa, kiinnostaisiko häntä haastattelu. Mutta Matleena ei halua haastattelua, vaan kehottaa minua ottamaan yhteyttä Katri Jefremoffiin, joka asuu Nellimissä. Hänellä on paljon tietoa. Saan Katrin puhelinnumeron ja soitan hänelle Ivalosta. Katri suostuu tapaamiseen poikansa asuinpaikassa Tsarmijärvellä.

Edellisenä kesänä pysähdyimme Sevetissä ja tutustuimme tyypilliseen kolttamökkiin sijoitettuun museoon. Pienistä tiloista huolimatta siellä on paljon nähtävää ja koettavaa. Museota laajennetaan koko ajan. On paljon kirjallisuutta, vanhoja kortteja Petsamon ajoista, kansatieteellisiä filmejä, valokuvia, vaatteita ja esineitä ja tämän päivän kolttanaisten käsitöitä; kalannahkalaukkuja, poronluukoruja, pirtanauhoja jne.

Matleena näyttää halukkaille, kuinka männyn juurista punotaan koreja. Hän itse opettaa kolttien käsitöitä ja on erittäin taitava käsistään. Kirjoitin edellisenä kesänä kirjan ”Kaikki virtaa Saamenmaalla”. Siihen kirjaan sain paljon tietoa Samuli Paulaharjun vanhasta kirjasta Kolttien mailla, josta oli juuri otettu uusintapainos. Lähetin kirjan Matleenalle. Soitin perään aavistellen jotain ja sainkin kuulla, että kirja oli kastunut läpimäräksi postilaatikossa. Lähetin toisen tilalle. Ihmettelen näitä avonaisia postilaatikoita, joihin kirjepostikin heitetään. Tulevat sateet ja pyryt ja avonainen laatikko kastuu. Ihastuin silloin Matleenaan, vaatimattomaan ja viisaaseen kolttanaiseen, jonka hartain halu on edistää heimonsa kulttuuria. Pian saan tutustua toiseen viehättävään ja viisaaseen kolttakansan kulttuurin edistäjään.

Ajelemme osittain kunnostettua tietä Nellimiin. Tsarmijärven kylä on muutama kilometri ennen sitä. Käännymme sivutielle ja pian olemmekin rannassa olevan talon pihalla. Se on Katrin pojan talo. Katri ohjaa minut lähellä olevaan pieneen mökkiin. Se on hänen ensimmäinen kotinsa evakosta tulon jälkeen. Se valmistui vuonna 1949, jolloin muitakin kolttatiloja rakennettiin tänne.

Juhannus on jo ohi, mutta taivaalta sataa räntää. Paikka paikoin maa on ihan valkoisena. Uutisista kuulemma ja seuraavana päivänä näemmekin omin silmin, että Kaunispää on kokonaan lumen peitossa. Ei se mikään kumma ole täällä. Niin voi käydä milloin tahansa keskellä kesääkin.

”Tämä oli meidän ensimmäinen koti. Laitoin tulet hellaan jo aamulla, että tarkenemme.

Olen ollut Ruotsissa sotalapsena. Vuonna 1946 tulin sieltä Ivaloon. Silloin oli kaikki poltettu maan tasalle. Asuimme ensin saksalaisten rakentamissa hyvissä korsuissa niin kauan, kunnes Tsermijärven talot valmistuivat. Suurin osa koltista oli evakossa etupäässä Kalajoella. Sieltä sitten hakivat perheet sitä mukaan, kun omat asunnot valmistuivat vuonna 1948.

Olen syntynyt Petsamossa Puskan kylässä vuonna 1932. Luostarista oli sinne matkaa kahdeksan kilometriä. Meitä oli kuusi tyttöä ja yksi poika. Kouluun menin ensimmäiselle luokalla vuonna 1939. Sitten syttyi talvisota ja siihen jäi minun minun koulunkäyntini. Koulu oli suomenkielinen. Sitten olikin niin, että me jäimme mottiin, kun meitä ei ehditty evakuoida sieltä. Oltiin vankina Venäjällä, ensin Linahammarissa. Sieltä meidät vietiin laivalla Muurmanskiin ja sieltä vielä eteenpäin. Sieltä pääsimme vuonna 1940 Luusuaan Inarin kuntaan, jossa olimme kolmen kuukauden karenssiajan. Sitten pääsimmekin takaisin kotiin. Vankeudesta pääsimme valtioiden välisen sopimuksen turvin. Vankeudessa asuimme isossa parakissa. Yhtään lasta ei kuollut siellä eikä ollut sairauksia. Välirauhan tultua pääsimme sieltä pois. Luusuassa oli hyvin vaikeaa. Meille keitettiin ruispuuroa ja kun puuro ei riittänyt, niin siihen lisättiin aina kylmää vettä. Se teki ripulia. Meidän mummo sairastui ja hänet jouduttiin viemään Inariin. Sinne hän sitten kuoli. Se oli raskasta! Toisen kerran lähdimme kotoa vuonna 1943. Olimme Paloselässä ja Törmäsessä. Äiti kuoli vuonna 1943. Törmäsessä meitä oli kolme pientä lasta. Meidät vietiin Petsamon lastenkotiin. Lähdin sieltä sitten Ruotsiin sotalapseksi. Sen jälkeen muutkin muuttivat sieltä Luusuaan – niin lapset kuin aikuisetkin.

Minulla ei ole paljonkaan muistoja lapsuudestani ennen sotaa. Kotona oli tietenkin hyvä olla. Luostari toimi ja kävimme siellä monet, monet kerrat. Meidän naisväkemme kulki siellä heinätöissä. Siellä me kävimme kaupassakin. Sotien aikana palaneen kirkon tilalle on nyt rakennettu uusi, joka nyt pian vihitään. Se on kuulema hieno. Jos tulee pyhiinvaellusmatka sinne, niin tarkoitus on lähteä mukaan. Ainakin jo kerran on kolttien jokavuotinen pyhiinvaellusmatka mennyt Venäjälle asti. Se on aina elokuussa. Olemme kyllä käyneet monet kerrat siellä. Armeija asustaa nyt entisillä kotiseuduilla. Kolttia siellä ei ole.

Meidät on vihitty mieheni kanssa v 1951 tuossa naapurissa. Rovasti Yrjö Räme vihki meidät. Silloin ei ollut vielä kirkkoa Nellimissä. Silloin vihittiin ihan taloissa. Lapsia meillä on seitsemän ja kaikki ovat tässä kasvaneet ja maailmalle lähteneet. Vanhin pojista asuu uudessa talossa naapurissa. Minulla on yhdeksän lastenlasta ja kaikki ovat poikia.

Ennen oli isot kylät. Asuttiin vieri vieressä. Puskan kylässä oli kuusi taloa, kahdeksan taloa seuraavassa kylässä. Meidät hajotettiin täällä vähän joka puolelle. Ensin se tuntui kyllä vähän haikealta. Tässä kylässä on onneksi muitakin Petsamosta – enon porukka ja äidin sisko.

Kolttanaiset ovat hyvin itsenäisiä. Heillä on omat verkot, lampaat ja porotkin. Olen toki itsekin kalastellut. Äidin siskon kanssa olen kulkenut kalastamassa – joskus kaukanakin. Kaikkea täältä saa - ahventa, siikaa, taimenta, rautua, joka on kyllä vähentynyt viime aikoina.

Katri tekee paljon käsitöitä. Hän on käynyt kolmevuotisen käsityökurssin. Siihen mahtuu kuusi lukukautta ja joka lukukausi oli eri oppiaine. Opettajanani oli Semenoffin Helena. Silloin oli Sevetissä koulu. Sen jälkeen olen tehnyt paljon käsitöitä, enimmäkseen helmitöitä. Kalan nahkoja on nytkin pakkasessa, mutta en ole ehtinyt niitä vielä parkitsemaan. Poronnahkaa olen parkinnut. Olen juuri nyt tekemässä niistä sisnakenkiä. Ilman käsitöitä ei saa olla. Ei!

Mies kuoli 10 vuotta sitten heinäkuussa. Asun yhä omassa talossa Lompolassa. Olen nyt vain käymässä pojan luona. Asuntoni on puolentoista kilometrin päässä Nellimin hotellilta. Lähellä on ortodoksikirkko.

Ennen on kolttia pidetty hyvin halpana. Nyt on parempi aika, mutta vieläkin on kaikenlaista väärinymmärrystä. On erittäin hyvä, että pidetään kulttuuria yllä. Lähellä olevat lapset puhuvat koltan kieltä, kauempana olevat eivät niin paljon. Puhuttu kieli sujuu, mutta kirjoitettu kieli on minullekin vaikeaa. Tuli juuri lomake, joka pitäisi täyttää. Siinäpä onkin vaikea homma! Meidän kirjakielemme on tosi vaikea. Se lausutaan eri lailla, kuin kirjoitetaan. Koltankielellä ylioppilaaksi kirjoittanut poika on sukua. Mummo on Jefremoffeja Petsamosta.

Maisema on muuttunut Puskan kylässäkin. Ennen oli aukeaa tunturimaastoa. Nyt on jokiranta täynnä lehtipuita. Lähellä virtaa Petsamojoki, johon Puskajoki yhtyy. Oli katkera pala käydä kotipihalla asti katsomassa. Sain itkeä jokirannassa monen, monen muunkin kyyneleitä. Se oli kyllä vaikea paikka. Mutta nyt kun on siellä käynyt, niin nyt on oikein hyvä. Mitään siellä ei ole enää jäljellä, mutta joki virtaa yhtä kauniina kuin ennenkin.

”Jumala ei hylkää meitä, ei!” Katri on ollut aina ahkera kirkossakävijä ja aktiivinen seurakuntalainen ihan luostarin ajoista lähtien. ”Olen laulanut kirkkokuorossakin. Ikä hidastaa jo tahtia. Matkat ovat pitkät, autoja ei ole. Kunta heivasi meidät tänne nurkkaan, mutta tuntuu kuin se olisi unohtanut meidät tänne. Se on väärin. Tällä hetkellä ei kulje yhtään linja-autoa. Kouluaikana päästään sentään koululaiskyydissä Ivaloon. Eläkeläiset saavat kyydityksen kaksi kertaa kuukaudessa. Se on aivan liian vähän. Kauppaan on sentään 42 kilometriä. Minulla ei ole tietokonetta. Panen laskut postin mukana maksupalveluun.

Nellimissä on terveystalo ja kotipalvelu. Juuri on tullut kyselylomake siitä, tarvitaanko kotipalvelua, siivousta tai muuta semmoista. Sanoin pärjääväni vielä itsekseni. Jos en mitään teen, niin jään itse työttömäksi,” nauraa Katri. Hän tuntee olevansa pirteä ja terve.

Isännän kuoleman jälkeen olin vaarassa jäädä kotinurkkaan suremaan. Mutta päätin lähteä liikkeelle ja otin kaikki nämä pienet työt, joita minulla nyt on. Esitän ja esittelen hotellilla turisteille kolttakulttuuria. Ensin se oli vaikeaa, mutta opin pian tämän homman. Ei tahtonut muuten päästä surusta yli. Laulan Leudd- lauluja, esittelen käsitöitä sekä Inarin saamelaisten että kolttien töitä.

Kyselen eri heimojen keskinäisistä väleistä. ”Sopu ja sopu - välillä sataa räntää ja välillä päivä paistaa!” vastaa Katri ja jatkaa: ”Samaan hiileen puhaltajia alkaa olla yhä vähemmän. Enemmän taitaa olla sitä eripuraisuutta. Ennen puhalsimme samaan hiileen. Se oli ihan yleinen elämäntapa. Ne ajat ovat menneet. Nyt on jo vaikeampaa. Se on tosi harmi. Jos ajat huononevat, niin ehkä sitten taas opitaan. Me kahdet sodat läpikäyneet tiedämme vaikeat ajat, mutta minä pelkään, että nuorisoon iskee kovasti nämä huononevat ajat. Me olemme lähteneet pienestä leipäpalasesta liikkeelle. Osaamme olla kiitollisia vähästä. Ihminen voi olla hyvinkin tyytyväinen ihan pienistä asioista.

Olen kiitollinen terveydestä ja pitkästä elämästä. Olen ollut Ruotsissa. Kävin koulun Ruotsissa. Minulla oli erittäin hyvä perhe. Siellä kävin kansakoulunkin Sundsvallissa. Ensimmäinen vuosi meni pulpetissa istuessa ja ihmetellessä, mutta pikku hiljaa opin ruotsia ja pääsin perille kaikesta. Ruotsi on ollut toinen äidin kieleni. Koltilla on vankka kielitaito. Petsamossa toinen kotikieli oli venäjä. Aikuiset puhuivat usein tätä salakieltä keskenään. Toinen suomalainen siellä Ruotsissa oli Matti niminen poika Kalajoelta. Lastenkodin lapset sijoitettiin muualle Ruotsiin. Ensin olin minäkin Gävlen lasten kodissa. Hyvällä muistelen perhettäni. Se oli erittäin hyvä minulle.

Hotellilla käy paljon ranskaa puhuvia turisteja. Sitä olen kuullut nyt yli viisi vuotta, mutta montakaan sanaa ei ole päähän tarttunut, mutta ymmärrän jo aika paljon. Minua on kuultu ja kuvattu ympäri maailman. Iloisia ja kiitollisia ovat ihmiset esityksistäni olleet. Vien heitä usein kotiinikin ja kun oikein pyytävät, saatan myydä jonkun tekemäni käsityön. Alan tehdä heti uutta tilalle!”

Näin Katrin aika kuluu hyvin. Harvalukuisen kolttakansan laulut ja käsityöt leviävät ympäri maailmaa. Katri laulaa vielä minulle kiitokseksi haastattelusta Inarin järven koltan kielellä. Ihan liikutun. Meillä on ollut antoisa hetki yhdessä. Meillä on myös monia yhteisiä tuttavia, sillä elinhän yli 20 vuota ortodoksisessa Ilomantsissa, josta papit ovat usein tulleet tai menneet Lappiin kolttien paimeniksi. Olen osallistunut palveluksiin, ristisaattoihin ja kirkon menoihin. Moni hyvä ystäväni on ortodoksi. Sama Jumala on meillä kaikilla, sama päämäärä ja taivas.

Toivotan Katrille armorikkaita vuosia, monia armorikkaita vuosia. Katrissa on paljon sisäistä voimaa ja arvovaltaa. Sen hänelle ovat tuoneet kaikki ne palvelutehtävät, joita hän on saanut Jumalan armosta tehdä. Kiitollisin mielin eroamme. Toivomme, että tapaamme kirjan julkaistutilaisuudessa seuraavana syksynä Ivalon kirjastossa.

Jatkamme matkaa elämän teillä omilla tahoillamme ja omassa tärkeässä tehtävässämme.

Katri tarttui työhön ja toimeen rakkaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Hänellä on tärkeä tehtävä. Siitä hän saa voimaa ja innoitusta elämäänsä. Jälkipolvi tarvitsee myös tätä ihastuttavaa, eloisaa ja iloista ja taitavaa isoäitiään!

SODANKYLÄN KAUTTA MUONIOON

Matkamme jatkuu Sodankylään, jossa meitä odottaa mieheni suku. Rissasia asuu edelleen paljon Sodankylässä. Nyt pidetään toinen serkkutapaaminen. Ensimmäinen oli muutama vuosi aikaisemmin Sodankylässä.

Lappi ei ole kyennyt elättämään kaikkia lapsiaan. Monien on täytynyt lähteä pois. Koulut ja yliopistot olivat ennen kaukana. Moni jäi sille tielleen. Jotkut ovat palanneet. Matkalla olen tavannut monia Lapin naisia, jotka tuntevat olevansa yksin. Lapset ovat kaukana maailmalla. Ketään läheistä ei ole lähellä. Lapset ovat saattaneet kyllä pyytää luokseen asumaan, mutta: ”Kun on metsään syntynyt, raivannut pellot ja hoitanut pottumaat, niin kuinka voisikaan ikinä juurtua etelän kaupunkeihin ja lähteä täältä”, tuumii eräskin Lapin nainen. Ja jos lähdet, niin olet loppuun asti pois täältä, tunnet ikävää. Toiset sopeutuvat ja viihtyvät elämässään, toiset eivät. Etelä- Suomessa asuessamme olemme tavanneet monia Lapin ihmisiä. Yksi kutsui itseään nälkäpakolaiseksi. Leivän perään piti lähteä. Sodankylässä on vielä erityinen pakolaisryhmä – allaspakolaiset. Heidän on täytynyt lähteä voimayhtiöiden tekoaltaiden alta muualle. Sinne ovat jääneet isien raivaamat pellot ja vuosisataiset asuinpaikat, porometsät ja kalavedet. Luonto on muuttunut rajusti. Vapaana vyöryneet virrat on kahlehdittu. Tekoaltaat eivät koskaan korvaa aitoja järviä. Jotain surumielistä on kaikessa tässä. ”Kitisen vedet ovat muuttuneet, kalatkaan eivät maistu enää samalta kuin ennen” tuumii eräskin paikallinen asukas.

Jeesiöjoen varressa Rissasen suvun vanhoilla elinpaikoilla asuu kesäisin kaksi mieheni serkkua - Rauni ja Raili. Rauni Heikkilä asuu miehensä kanssa pienessä kesämökissä ihan joen rannalla, Raili Naasko viettää kesänsä suvun vanhassa talossa pikkuisen kauempana joesta. Molemmat naiset kalastavat ahkerasti. Emme ilmoita etukäteen tulostamme, mutta etiäiset ovat jo Raunille kertoneet vieraiden tulosta. Hän viettää puolet vuodesta täällä erämaan keskellä. Raunia ei voi kuvailla, hänet on koettava. Juttua tulee niin että kampaajakin kaivaa aina nauhurin päälle, kun Rauni tulee tukkaansa laitattamaan.

Rauni ja hänen miehensä Heikki tuntevat erämaan eläimet ja linnut. Monet tulevat jo kädestä syömään. Kaikenlaista kummaa he saavat nähdä ja kuulla. Rauni on syöpäyhdistyksen puuhanaisia. Joskus hän kutsuu yhdistyksen jäsenet mökilleen, kerää arpajaisvoittoja, myy arpoja ja tekee kaikenlaista yhdistyksen hyväksi. Rauni on itse sairastanut syövän ja tuntee taudin läpikotaisin. Syöpä on jo niin yleinen kansantauti, että se koskettaa jokaista perhettä Suomessa. Sen taudin kanssa ihminen joutuu kohtaamaan monta vaikeaa asiaa.

Siian pyyntiin asti eli joen jäätymiseen asti Rauni ja hänen miehensä elävät luonnon helmassa lähestulkoon luonnon antimilla. Mekin saamme syödäksemme Raunin juuri pyytämää maukasta siikaa. Rauni on kerännyt kymmenen sangollista korvasieniä. Marjat hän kerää kaikki itse. Hän nauraa, että viime kesän helteissä oli käydä raskaaksi hillan keruu. Oikein piti käydä välillä jängälle maata! Kotkatkin viihtyvät täällä heidän reviireillään. Mutta munarosvoja täällä ei tarvitsisi liikkua ja niitäkin liikkuu. Rauni on käynyt miehensä kanssa usein Pykeijassa ystävänsä Vellun vielä eläessä. Nyt ne matkat ovat jääneet. Heilläkin on jo ikää pitkälti yli 70 vuotta.

Sodankylän aavoissa erämaissa on yli 20 000 poroa. Raunin mies taiteilee kaikenlaista poron luusta. Rauni kerää taas Luojan taidetta - puun käkkäröitä, keloja, sarvia ja tekee niistä omaa ITE taidettaan. Kaunis enkeli saattaa istua kivikasan päällä, sammakko kurnuttaa toisessa kohdassa. Suureen keloon on ripustettu eläinten luita ja puiden oksia. Heidän valtakuntansa on jo itsessään elämys. Jeesiöjoki virtaa omaa verkkaista tahtiaan aivan meidän silmiemme edessä. Vene on valmiina rannassa. Pian Rauni lähtee taas koettamaan kalaonneaan. Aviomies hymyilee leppoisaan tyyliinsä vilkkaan vaimonsa lennokkaille jutuille.

Yksi serkku Ilmari on eläkkeellä ollessaan ruvennut poromieheksi ja hoitaa tokkaansa Vuotsossa. Luonto on jo valmiiksi tehnyt raja-aidat tälle paliskunnalle. Toinen serkkupoika on ollut poromies koko ikänsä. Mieheni kotonakin oli poroja hänen lapsuudessaan. Joskus hän sai ottaa osaa porokilpailuihin. Nyt poroja on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Villipeurat ovat sen sijaan kadonneet. Niitä pyydettiin paljon muinaisessa Sompion erämaassa. Samuli Paulaharju kirjoitti paksun kirjan silloisesta elämästä. Sodankylän Sompia oli hänen näkemyksensä mukaan Lapin viimeinen oikea erämaa.

Raunin seinältä kopion runon, joka sopii meille kaikille:

Elää kiireellä immeinen ittees sä pilloo
Hermot jos männöö, onko siitä illoo?
vaen joskus päevälläkkii peäs pehkuhun paena.
Kokeile, miltä tuntuis ruokalevon mahti.
katkaista virta ja antaa hermoille lommoo!!

Elä pikajunan vaahtia hössötä aena, Toppuuta joskus tuo tulinen tahti. Silloin vasta tiijät, kuinka on sommoo,

Toisen serkun Railin kodissa on myös ihana käydä. Raili on ollut seurakunnan lapsityössä palkattuna työntekijänä. Hän iloitsee siitä, että niin monet hänen lapsistaan ovat nyt Jumalan valtakunnan työssä. Kun varuskunta tuli Sodankylään, sai hän sydämelleen alkaa pitää kerhoa siellä asuville lapsille. Se oli mukavaa aikaa.

Annan hänelle kirjoittamiani hengellisiä lasten kertomuksia. Raili on niistä niin iloinen, että kutoo minulle lampaanvillaiset rannekkeet ja antaa lahjaksi ison kerän harmaata lampaan villaa. Edellisenä kesänä olemme tavanneet myös hänen kauniin ja herttaisen tyttärensä Hannelen, joka tekee työtä semmoisessa yhdistyksessä Oulun suunnalla, jossa käsitellään huostaan otettujen lasten asioita. Hän on saanut saman halun auttaa lapsia kuin äidillään on ja oli.

Raili kertoo evakkoajasta. Piti jättää hevonen oman onnensa nojaan, kun lähdettiin evakkoon Ruotsin puolelle. Jätettiin heinälato täyteen heinää ja tallin ovi auki. Siellä se hevonen heitä odotti, kun palasivat kesällä takaisin. Vastassa oli!

Railin elämässä on tapahtunut merkillinen asia. Hänen lapsensa oli vaihtunut synnytyslaitoksella toiseen lapseen. Asia selvisi vasta, kun opettaja alkoi ihmetellä Railin pojan ja erään toisen pojan ulkonäköä. Asiasta otettiin selvä. Niin oli todella päässyt käymään. Olihan se suuri shokki, mutta poika jäi Railin omaksi ja toinenkin poika tuli kuin omaksi lapseksi – se oikea. Ei se ihan helppo asia ollut.

Elämässä sattuu kaikenlaista. Mutta siitäkin selvittiin! Kaikesta on selvitty: Jumalan avulla ja rukouksen voimalla! Olen iloinen, että olen saanut

tutustua näihin rohkeisiin ja ahkeriin suvun naisiin. Jos asuisimme lähempänä, tuntisin varmasti monia heistä. Maila on kolmas serkku, jonka luona käymme aina Sodankylässä käydessämme. Hän osallistuu seurakunnan elämään ja rukoilee. Maila tietää parhaiten suvun historian.

M U O N I O   J A   K A A R I N A   N I E M I N E N

Olen purkanut taidenäyttelyni Sodankylän kirjastosta. On aika siirtää se Muonioon. Aina on hauska tulla paikkakunnalle, jossa on saanut asua lähes kolme vuotta. Yhteydet eivät ole katkenneet, uusiakin ystäviä on tullut.

Majoitumme Kaarina ja Seppo Niemisen kauniiseen kotiin keskellä kirkonkylää. Niemiset muuttivat Muonioon hieman ennen kuin me muutimme sieltä pois. Seppo on mieheni luokkatoveri Sodankylästä, josta Kaarinakin on kotoisin – Petkulan kylästä tarkemmin. ”Muutimme Muonioon tammikuun viimeinen päivä 1971. Tapasin Sepon ollessani kesätöissä Sodankylän verotoimistossa. Siitä se sitten lähti. Meillä oli oikein mukava kesä. Senkin muistan hyvin, että se oli harvinaisen lämmin kesä.”

Seppo jatkoi verovirkailijana ja tuli Muonioon verojohtajaksi. Kaarina sai Muoniosta Kelan eläkeneuvojan viran. Molempien alueisiin kuuluivat niin Muonio kuin Enontekiökin.

”Niissä töissä tulivat aika monet ihmiset tutuiksi. Monien ihmisten nimetkin muistan vielä. Meille syntyi kaksi lasta – tyttö ja poika. Nyt heillä molemmilla on kolme lasta, joten olemme kuuden lapsen isovanhempia. Niitä sitä nyt sitten hoidellaan!”

Tälläkin hetkellä talossa pyörii neljä virkeää poikaa. Nuorimmainen Atte koettaa pysyä isompien perässä. Isommat yrittävät taas eksyttää nuorimman joukostaan. Lapset ovat kaikkialla maailmassa samanlaisia.

”Tämä on melkein jo ammatti meille, sillä niin tiiviit yhteydet meillä on lapsenlapsiimme. Mervi asuu Pudasjärvellä. Sinne on täältä 400 km, Mikko asuu Oulussa, jonne sinnekin on yhtä pitkä matka. Molemmissa paikoissa käymme aika usein. Mikko asui USA:ssa välillä.” Sielläkin Kaarina ja Seppo ehtivät käydä kaksi kertaa. Mikko on etevä tietokoneinsinööri. Nyt pojat ovat mummolassa käymässä.

Kaarinalla ja Sepolla on pitkä avioliitto takanaan. Juttelemme yhdessä siitä, kuinka vaikea on katsella, kun nykyisin monet avioliitot hajoavat niin nopeasti. Lapset siinä kärsivät, vaikka kuinka hyvin heistä huolta pidettäisiin. Äidin ja isän ero koskee lasten sydämiin ja aiheuttaa monenlaista hankaluutta, jopa itsesyytöksiä lasten elämään. Joka puolella Suomea tuntuu olevan näin. Isovanhemmatkin joutuvat auttamaan lapsiaan näissä tilanteissa. Kaarina kyselee samaa kuin minäkin. Miksi niin herkästi erotaan? Ihmisten pitäisi sitoutua paljon lujemmin liittoon, jonka ovat yhteisestä sopimuksesta solmineet ja luvanneet olla toistensa tukena niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Ei näissä elämän vastoinkäymisissä kannattaisi lähteä toiseen suuntaan, aprikoi Kaarina. Joka tapauksessa lasten elämän peruskallio jollain lailla järkähtää. Isovanhempien rakkaus ja läsnäolo on lapsille tärkeää. Kaarina on rukoileva isoäiti. Sillä on suuri merkitys.

Näen kaikkialla Kaarinan kodissa hänen kättensä jälkiä. Kaarina on taitava käsistään – oikeastaan taitelija, vaikka ei haluakaan sitä nimeä itsestään käyttää. On maalauksia, posliinimaalauksia, pitsiliinoja, kuultokudoksia, pajuenkeleitä ja vaikka mitä muuta. Taiteellisuus on periytynyt ainakin Santeriin, joka osaa tehdä vaikka mitä. Hän maalaa, tekee kipsitöitä, kirjoittaa ja soittaa kitaraa. Santeri käy Madetojan musiikkilukiota Oulussa. Isovanhemmat iloitsevat vilpittömästi lastensa menestyksestä. Kaarina on iloinen, että perillisilläkin on kova halua tehdä jotain käsillään. Santeri on ollut myös kesätöissä sanomalehdessä ja näyttelijänä kesäteatterissa. Nuoremmista ei vielä tiedä. Vilkas mielikuvitus ja hyvä huumorin taju heillä ainakin on niin kuin isovanhemmillaan. Seppo on erikoisen hyvä tilannekoomikko. Hänellä on hauskoja sanontoja ja muisteluksia kouluajoiltakin. Miehillä riittää keskenään puhumista. Ihmeen hyvin sitä vanhanakin muistaa, mitä on nuorena tehnyt ja ketä tavannut! Kaarinalla ja minulla taas on muutama yhteinen hyvä ystävä ja yhteinen harrastus.

Kaarina toteaa, että Lapissa hymyillään elämälle. ”Täällä asuu suvaitsevaisia ja persoonallisia ihmisiä. Jos täällä tahtoo elämänsä elää, niin on varmaan jo luonnostaan vaatimaton ja vähään tyytyväinen ihminen. Täällä vallitsee tasa-arvokulttuuri. Ihmiset eivät arvosta titteleitä eivätkä kiinnitä niin suurta huomiota omaisuuksiin. Ihminen otetaan ihmisenä. Kaikkia sinutellaan – vitsien mukaan jopa Ruotsin kuningasta: ” Kuule se sie Ruottin kuningas – saapikos sitä sinnuu sinutella?”

Kaarina on tyytyväinen naapureihinsa. Naapuriapu pelaa hyvin. Naapuriin voi mennä milloin vain ja naapuri voi tulla kylään milloin vain. Kun toiset lähtevät matkoille, niin naapurit huolehtivat kukista ja muusta tarpeellisesta. Aina pidetään vähän silmällä, mitä ympärillä tapahtuu. ”Emme me yhtään piä pahana, että seurathaan. Silloinkin kun ollaan pois, niin on hyvä, että seurataan, ettei ketään tuntemattomia liikuskele kotinurkilla. Jos ihmisellä on hyvä omatunto, niin mitäpä sitä tarttee ihmisten puheista välittää.

Mie rukoilen paljon lasten, lastenlasten ja läheisten puolesta!”

Kaarina kertoo läheisestä sukulaisesta, jolla oli paha laajalle levinnyt syöpä. Lääkäri lupasi muutamia viikkoja elinaikaa. Kaarina rukoili ja pyysi monia muitakin rukoilemaan ympäri maailmaa. Tapahtuikin suuri ihme. Sukulaistyttö palasi saattohoidosta elämään ja voi tällä hetkellä melko hyvin. Saattohoidosta on lähes kaksi vuotta. Nyt Kaarina haluaa rukoilla erikoisesti sairastuneiden puolesta.

Kaarina on perusturvallinen ihminen – äiti, isoäiti ja vaimo, joka hiljaisuudessa omalla vaatimattomalla tavallaan tekee palvelutehtäviään. Joku saattaa ajatella, että mitä erikoista kertomista siinä sitten on. Mutta jospa pian onkin niin, että Kaarinan kaltaiset hyvät ja turvalliset ihmiset ovat vähenemään päin. Hänenlaisiaan tulee kunnioittaa ja arvostaa. Hän on hyvä esimerkki myös tuleville polville, omille lapsenlapsilleen yhdessä miehensä Sepon kanssa. Olemme iloisia, että yhteytemme on säilynyt kaikki nämä vuodet, etäisyyksistä huolimatta. Voimme rukoilla toistemme puolesta välimatkoista piittaamatta. Jumalan valtakunta ei tunne meidän rajojamme ja rajoituksiamme.

On aika palata etelään. Siellä odottavat uudet ihmiset ja uudet haasteet. Sen olen kuitenkin todennut, että ihmisen elämä on melko lailla samanlaista, asuipa hän sitten missä tahansa - etelässä tai pohjoisessa!

AINO RIIHIMÄKI

Olen tuntenut Ainon muutamia vuosia. Tunsin heti suurta sielunsympatiaa ja yhteyttä hänen kanssaan. Erikoisesti ihastuin häneen suureen henkiseen vireyteensä ja tarmoonsa. Sain ihastella erikoisen arvokasta käsityökokoelmaa, johon kuuluu sekä omia että toisten tekemiä upeita käsitöitä. Joukossa on erikoisuutena Keisarin palatsiin kuulunut arvokas kauniisti kirjailtu ”käspaikkaliina” ja paljon muuta. Seinällä komeilee Ainon itsensä suunnittelema seinävaate, joka kuvaa hänen rakasta kotiseutuaan Koivistoa.

Nyt olen tullut tervehtimään Ainoa Riihimäelle. Aino on sairastellut ja ollut hyvinkin huonona. Nyt hän näyttää pirteältä sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän on täyttänyt juuri 89 vuotta. Aino naurahtelee, että VASTA 89 vuotta! Mutta harvassapa enää on näin pirteitä ja eläväisiä ikätovereita! Enpä tiennyt tästä lähestyvästä syntymäpäivästä mitään. Onneksi olin ottanut mukaan äänityslaitteen ja sain haastatella Ainoa omana syntymäpäivälahjanani hänelle. Seuraava teksti on juuri tältä nauhalta. Jotain olen jättänyt pois ja jotain lisännyt muististani.

Aino kertoo syntyneensä Viipurissa, jossa perhe asui useaan otteeseen. Kotikylänään hän kuitenkin pitää Koiviston pitäjän Römpötin kylää, jossa hän on enimmäkseen asunut. Isän työn tähden perhe joutui usein muuttamaan. Isä hankki puita isännälleen. Koivistohan oli satamapitäjä ja satamasta rahdattiin puutavaraa ympäri maailmaa; Kreikkaan, Englantiin, Espanjaan ja kaikkialle suureen maailmaan. Puutavara oli etupäässä pöllejä, mutta oli myös kaikenlaista muutakin puutavaraa. Jokainen oli erikoistunut omiin lajeihinsa. Isä oli erikoistunut ostohommiin. Joskus hän kulki Saimaan yläpuolisilla alueilla, joskus taas Metsäpirtissä Kannaksen itäkylissä, joissa saattoi viipyä montakin viikkoa yhteen soittoon. Satamassa vieraili kaikenlaisia aluksia ympäri maailmaa.

Römpötin kylässä oli 101 taloa, joista osa oli äidin suvun Rouskujen taloja. Niitä oli 42. Maata Rouskuilla oli 580 hehtaaria kylässä. Toinen suku oli nimeltään Römpötti ja heillä oli maata 800 ha samassa kylässä. Toisella puolella kylää oli muuttanut työmiehiä pitkin Suomea. He olivat ostaneet vanhoja Terijoen huviloita, joista nyt kunnostettiin uusia koteja tulokkaille. Aino muistaa vieläkin kaikkien sukulaisten nimet ja lähes kaikkien kyläläisten nimet. Hän sai sydämelleen etsiä entisen kylävalokuvaajan jäämistöstä kylää koskevat negatiivit ja sitten valmisti niistä valokuvia. Hänellä on aarteittensa joukossa kaikki nämä kuvat hienosti albumeihin laitettuna.

Kysyn, mistä Aino on saanut kipinän tähän historian keruuseen. Hän kertoi olleensa jo kouluaikana Viipurissa hyvin innostunut historiasta. Hän tahtoi tietää vanhojen talojen syntyhistorian ja kaiken mahdollisen. Hän muistaa hetken, jolloin seisoi jossain näköalapaikalla Viipurissa ja ihmetteli kaupungin kauneutta. Viipuri oli hyvin kaunis kaupunki. Se oli myös kansainvälinen kaupunki. Luokkatovereihinkin kuului kaikenlaista kansaa – ruotsalaisia, venäläisiä, saksalaisia jne. Joskus Aino vieraili jonkun luona ja ihmetteli kodin erilaisuutta.

Kipinän suvun ja historian tutkimiseen Aino sai äidiltään, joka oli innokas lukemaan ja tutkimaan sukuaan. Äiti kertoi aina hauskoja juttuja suvusta ja kirjoitti niitä ylöskin. Niistä oli suuri apu, kun Aino myöhemmin sai kolmen vuoden ajan kerätä tietoa Koiviston pitäjäkirjaan kotikylästään. Silloin hän tuli kulkeneeksi pitkin Suomea tietojen keruureissuillaan ja silloin oli myös puhelin kovassa käytössä. Oman pitäjän lisäksi Aino on kerännyt talteen miehensä kotiseudun Antrean historiaa leikaten mm talteen kaikki näkemänsä lehtileikkeleet. Aino sai hyödyntää työssään näitä äidin kirjoittamia tarinoita suvusta ja pitäjästä. Silloin lapsena hän ei olisi aina jaksanut kuunnella äidin juttuja, mutta nyt vanhempana osaa antaa niille suuren arvon. Näinhän se usein on elämässä.

Kun sota syttyi, Aino oli täyttänyt juuri 16 vuotta, käynyt rippikoulun ja päässyt syyskuussa ripille. Lähdettävä oli. Evakkomatkasta Aino on kirjoittanut mukavan kirjoitelman – 10 päivää evakossa, jonka olen kopioinut kirjaan ”Helmiä elämän ketjussa”. Kyselen Ainolta vielä tästä matkasta.

Monet väsyivät ja uupuivat sillä matkalla, varsinkin pienten lasten äidit. Me pääsimme proomuilla yli lahden, mutta sitten siellä toisella puolella saimme odottaa jatkokuljetusta niin pitkään, että me kaikki väsyimme ja tulimme nälkäisiksi. Ruokakin loppui. Sitten kuului proomun ääntä ja Aino, joka oli siskonsa kanssa silloin pikkulotta, kiirehti rantaan katsomaan, ketä siellä nyt oli tulossa. Ihmisiä ei kyydissä ollut, vaan lehmiä ja ruokaa. Saimme riisiä, raakaa lihaa ja herneitä. Lehmät laskettiin metsään ja naiset alkoivat lypsää niitä. Me menimme viereiselle koululle kysymään opettajalta apua. Hän neuvoi meitä keittämään ruokaa saunan padassa. Pesimme sen ja pistimme puuron kiehumaan. Luottotätimme hommasi meille maitoa naisilta. Kylläpä ihmiset olivat iloissaan ja ihmeissään, kun saivat syödäkseen riisivelliä oikein kunnon lautasilta, joita saimme koululta lainaksi. Illaksi teimme vielä hernerokkaa. Sitten yöllä kahden aikaan linja-autot tulivatkin meitä kymmeniä ihmisiä hakemaan.

Aino on koko elämänsä turvannut Jumalaan. Lähes kaikki kylän lapset kävivät jo pyhäkoulua, omassa suvussa oli paljon uskovia - evankelisia etenkin. Kun hätä on suurin, on apu lähellä. Aino muistaa Juustilan matkan. Isä ja äiti palasivat evakosta Juustilan kylään. Aino lähti joulua viettämään sinne. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, mutta isä antoi ohjeet hänelle. Hän joutuisi kävelemään neljä kilometriä ja ylittämään kaksi jokea, joiden sillat oli räjäytetty. Isä neuvoi etsimään kapulasillat, mutta eipä Aino niitä pimeässä kylmässä yössä heti löytänytkään. Metsästä kuului kettulauman ulinaa. Siellä ulvoivat evakuoinnin aikana vapaaksi päästetyt villit harmaaketut. Mutta Aino turvautui silloinkin Jumalaan ja tiesi, että Herran avulla hän selviytyisi matkasta. Vasta keskellä yötä hän löysi kotiin. Siellä häntä odotti lämmin sauna. Saunomisen jälkeen poltettiin kynttilöitä ja vietettiin joulua.

Monet matkat Aino on tehnyt kotiseudulleen elämässään. Hän on järjestänyt turistimatkoja ja seurakunnan avustusmatkoja, onpa tutustunut talojen uusiin asukkaisiinkin, joista ei enää ole elossa montakaan. Avustustyön Aino aloitti Virosta. Hän sai viedä apua köyhille vanhuksille ja lapsille. Sitä työtä on riittänyt. Jumala on siunannut hänen elämäänsä ihmeellisesti. Viime talven sairauskohtauksissakin hän koki suurta apua. Hänelle olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti – mennä näkö tai liikuntakyky. Pohjimmaisena on kiitollinen mieli kaikesta. Ainon suurin toive on kerran perillä taivaassa tavata kaikki rakkaansa niin edeltä sinne menneet kuin nykyisin elävät. Jeesus on luvannut, että esirukouksien lapset eivät joudu hukkaan. Kuinkahan monia tuhansia rukouksia Aino onkaan yläkertaan lähettänyt? Uskon, että vain Jumala itse tietää niiden lukumäärän.

Yhteinen hetkemme päättyy. Painan oven hiljaa kiinni ja ihmettelen vielä pitkään tämän henkisesti pirteän ja tietorikkaan naisen elämää. Toivon, että hänen työnsä saisivat ilahduttaa vielä monia ihmisiä – kaikki ne kirjalliset aarteet ja käsityöaarteet. Mutta hän itse on se suurin aarre, aivan korvaamaton.

Ihmettelen Ainon valtavaa elämän halua, vaikka ikää on jo paljon ja sairauksiakin riittää. Jotkut ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että uskova ihminen odottaa vain sitä hetkeä, että elämä päättyy ja taivaselämä alkaa. Se on aivan väärä luulo. Aino on hyvä esimerkki ihmisestä, joka haluaa viimeiseen asti elää ja vaikuttaa juuri täällä maan päällä ihmisten keskellä. Yhä hän puhuu tulevista matkoista. Hän on täynnä elämää ja innostusta. Tänä kesänä hän on käynyt kaksi kertaa entisessä kotikaupungissaan Viipurissa. Se on paljon 89 v ihmiseltä!

Raamattu lupaa, että Jumalaan uskovat saavat vielä vanhoinakin kantaa hedelmää. Heitä verrataan ihaniin palmupuihin. Heitä tulee kunnioittaa ja arvostaa. Sitä jokainen ihminen kaipaa ja tarvitsee. Ainon turvana on vahva usko Jumalan täydelliseen huolenpitoon. Se huolenpito on voimassa niin kotona kuin matkoillakin - joka hetki ja missä tahansa. Siihen kuuluu niin ruumis, sielu kuin henkikin – koko elämämme!

IRJA SALOMAA Lopen Sajaniemen kylästä

Sajaniemessä asuva ystäväni Terttu Voivala on puhunut usein rakkaasta naapuristaan ja hyvästä ystävästään Irjasta. Irja on ollut jo pitkään sairas ja elää tällä hetkellä (v 2012) Terveyskeskuksen vuodeosastolla. Lähdemme yhdessä tapaamaan tätä jo 95 vuotta täyttänyttä sajaniemeläistä emäntää.

Irja Salomaa ei enää muista tämän hetken asioita, mutta hänen muistissaan on vielä monia aarteita, joita olemme tulleet kuulemaan. Terttu kertoo, että Irja oli aina valmis lausumaan eri vuodenajoista kertovia runoja, joita hän oli oppinut kansakoulukirjan sivuilta. Irja on suuren talon tytär Karkkilasta. Anttilan perheessä oli kolme tytärtä. Irja sai jo nuorena ottaa soittotunteja ja innostui musiikkiin. Kotitalossa oli karjakko ja renkejä, niin että tyttöjen ei tarvinnut osallistua navettatöihin. Irja lähti Hämeenlinnaan opettajaseminaariin. Ensimmäinen työpaikka oli Kymissä Sutelan koululla, josta hän sitten siirtyikin Lopen kirkon kylän vanhaan kansakouluun. Mutta jo ennen sitä Irja ja Urho olivat tavanneet toisensa, rakastuneet ja menneet kihloihin. Irja tuli emännäksi Ali-Melkon taloon aivan Voivaloiden naapuriin Sajaniemeen. Näin hän sai tehdä samaa työtä kuin äitinsä hoitaen kotia ja maatilaa. Irjan äiti oli tullut aikoinaan Karkkilaan OTK-kaupan myymälänhoitajaksi. Sitten alettiin perustaa sivumyymälöitä. Myymälä, jonne äiti joutui, sattui olemaan Irjan isän kulkureitillä. Rakkaus syttyi ja alkoi uusi elämä. Elämä lahjoitti kolme tyttöä niin Irjalle kuin hänen äidilleen sekä ison maatalon emännyyden.

Irja kertoo itse elämästään heiveröisellä, mutta hyvin lämpimällä ja ystävällisellä äänellä. Hän oli kotiäiti. Hän viihtyi hyvin kotona. Hyvin vähän hän teki matkojakaan minnekään. Tyttäret veivät häntä joskus katsomaan entistä koulua Kotkan lähellä Sutelaan. Aika on kulunut kotonakin hyvin, terveys on ollut hyvä ja kaikki on mennyt hyvin, oikein hyvi!. Irja mainitsi monen monta kertaa, että niin oli kaikki mennyt hyvin jo lapsuuden kodissa. ”Ihmiset ovat olleet hyviä ja elämä on mennyt hyvin!”

Kovin paljon Irja ei kylän rientoihin osallistunut. Miehensä mukana kävi jossain toiminnoissa. Urho Salomaa oli sitäkin ahkerampi. Hän osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan ja saikin tästä työstä myöhemmin pitäjäneuvoksen arvonimen.

Irja rakasti lauluja ja laulamista. Nuoruudessa hän oli 5-6 naisen lauluyhtyeessä, jossa naiset lauloivat etupäässä sota-ajan lauluja. Kotona ja muuallakin hän säesti usein toisten lauluja. Rakkaaksi tulivat virret, lasten laulut ja maakuntalaulut. Irja toimi myös opettajana, varsinkin kun tarvittiin viransijaista kouluissa. Mutta koti oli hänen rakas oma ympäristönsä, jossa hän viihtyi erinomaisesti. Irja oli mestarileipuri ja hyvä kokki. Käsitöitäkin hän teki paljon.

Mutta nyt – tässä hauraan vanhuksen vuoteen äärellä – me saamme kuunnella hänen lempirunojaan. Sain tallennettua niitä, mutta jokaisesta sanasta en saanut selvää. Toivon kuitenkin, että olen löytänyt olennaisimman näistä runoista. Ne kertovat erilaisista kuukausista, eri vuoden ajoista ja samalla muistuttavat meitä lapsuudesta, nuoruudesta, vanhuudesta ja jopa kuolemasta. Marraskuun runo on kaunis kuvaus hautausurakoitsijan työstä. Kuolemaa ei meistä kukaan voi välttää, mutta siellä toisella puolella pääsemme vihdoin lepoon, murheet ja surut pyyhitään pois. ”Ken Tuonelan pihassa vuoteensa tapaa, on murheesta, vihasta, kaikesta vapaa. On tyyni rauha sen kalmiston…”

TOUKOKUU

Jo ilmoja liitävät ystävämme, taas lentävät Suomeen tänne. Nyt uuden juhlaverhon luo luonto yllensä ja toukopellon pinta niin kaunis ja nurmi vihreä. Kun välkkyy siivet perhon, ilostuu ihmisrinta ja toivo kohoaa…

KESÄKUU

Suvetar nuori elektra, sävelten helkeä värien loisto, on pelloilla, ilmassa, aalloilla. Nyt iloitse lapsi, et koskaan sä näe yhtä kaunista aikaa. Kun koulusta lupa, tee nurmelle tupa ja kummulta katsele synnyinmaata. Kuva kaunis se sieluusi paina, sitä palvele aina! Se on onnesi, josta et koskaan luopua saata!

HEINÄKUU

Heinäkuun heleät päivät, aholla makeat marjat, toukopellot tähkimässä, heinätalkoilla taloissa. Ahdin aarteita ajavat kalamiehet kaislikossa lahden vettä vilpoista kahlaavat karjalaumat. Niitä te nureksi ette, niissä on ihme vilvoittava toivotulle touollenne!

ELOKUU

Kun ehtinyt on elokuu, niin kesän toiveet toteutuu. Se onnenne voi saavuttaa ja omaksensa kaiken saa, kun kukin tähkä kultainen työn hedelmä on, tiedän sen. Mutta Taivaan siunauksetta se näin ei voinut versota!

Irja sanoo hiljaa, että kaikkein tärkeintä onkin Taivaan siunaus niin ihmisen arjessa kuin kaikessa muussa. Sitten hän katsoo hellästi Terttuun ja sanoo painokkaasti. Terttu on paras ystäväni, niin hyvä ihminen. Niin hyvä ihminen! Mutta uskon, että tässä sairaalan vuoteella lepää myös hyvä ihminen, semmoinen, joka omilla aisteillaan osaa vielä erottaa toisen hyvän ihminen. Vatsa on kipeä. Kovat tuskat tapaavat Irjan tuon tuostakin. Mutta sitten jatketaan taas runojen toisenlaisessa maailmassa. Ne maalaavat eteemme Lopen kumpuiset pellot, kesän kauneuden, elonkorjuun, syksyn tulon ja kultaisen joulun.

Kun joulu sitten kolkuttaa oveen ja pyytää lapsia avaamaan oven. Muuten tulija jo olisikin aivan jäässä… ”Vakka mulla täysi on, raskaskin on onneton. Lahjoja on mulla. Saanko sisään tulla?” ”Tule armas joulu, kynttilät jo tuvassa sekä kaunis kuusi. Tulkoon joka taloon riemulaulu uusi …” Niin saavat hoitoa vanhat haavat ja tuskat. Armas joulu on tullut tupaan ja saa lastenkin silmät tuikkimaan kuin kirkkaimmat taivaan tähdet. Mutta parhaat tuliaiset tulevat viimeisinä. Jeesus-lapsi tahtoo tulla vieraaksi, ihan sydämeenkin asumaan. Se tuo taivaallisen rauhan tullessaan. ”Suothan maailman Valon tulla riemuksesi taloon?”

Irja nyökkää - Jeesus on kallein lahja ja tärkein lahja!

Vuoden kierto alkaa alusta. Tammikuun ja helmikuun pakkasten jälkeen on jo aavistus uudesta keväästä, on nuoruuden sulo ja usko ja toivo. Pakkasten aikaan tarvitsemme ystävyyden lämpöä. Sitä on syytä vaalia! Huhtikuussa luonto vapautuu, nuori elämä puhkeaa kaikkialta, pyrkii esiin orren alta. Päivätkin vaalenevat ja mättäällä loistaa ensimmäinen kukka, jonka löytää pieni tyttö kultatukka.

Ja elämä nousee, kasvaa ja jatkuu, kunnes taas tulee marraskuu ja kuolema. Sen runon Irja haluaa lausua vielä toiseenkin kertaan. Sitä kun ei voi välttää kukaan, niin runossa sanotaan. Meistä kukaan ei tiedä lähtönsä hetkeä. Katselen Terttua. Hänen vahva uskonsa Jumalan lupauksiin on pitänyt hänet kasassa näinä vaikeina päivinä, kun rakas puoliso Heikki otettiin pois tästä elämästä oikeastaan yhtäkkiä ja yllättäen. Niin nopeasti asiat voivat muuttua. Olemme kuin muuttolintuja täällä. Taivas on oikea kotimaamme. Sinne ovat rakkaamme jo ennen meitä lentäneet ja sinne mekin tahdomme mennä.

Laulamme vielä yhdessä muutaman virren – Suvivirren, Maa on niin kaunis ja Ystävä Sä lapsien. Ja sen tiedämme, että Hyvä paimenemme todellakin katsoo meitä lapsiaan, avuttomia lapsiaan ja tahtoo meille pelkkää hyvää. Irja laulaa yksin hennolla kauniilla äänellään; minne käynkin maailmassa, Sinä olet hoitamassa!

Kukin meistä jatkaa elämän matkaa omaa tietään. Toivomme, että kerran tapaamme siellä, missä kaikki murheet ja kyyneleet on pyyhitty pois.

Kuljen mietteissäni ja ajattelen kotipaikkakuntani Lopen asukkaita. Suurin osa heistä elää esivanhempiensa lailla kotiseudullaan, jotkut jopa samaa taloa viidettä sukupolvea. Heillä on juuret syvällä tämän maan mullassa. Sota eikä mikään muukaan hätä ole heitä ajanut kotiseudultaan pois. Vapaaehtoisesti ovat lähteneet, jos ovat lähteneet. Opinahjot ovat olleet lähellä, samoin sukulaiset ja lapsuuden ystävät ovat lähellä.

Tapaan pian toisenlaisen naisen. Hän jätti kaukaisen kotimaansa eikä ole voinut sinne enää takaisin palata. Tahdon kertoa jotain kauniista ja etevästä eritrealaisesta ystävästäni Nigestistä. Hän on maansa ensimmäinen yliopistotutkinnon suorittanut nainen - vahva ja päämäärätietoinen ja tarmokas nainen. Valitettavasti hän ei ole aina voinut toteuttaa unelmiaan. Eteen on tullut kuitenkin aina uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Elämä kulkee kulkuaan joskus toisin, kuin itse olisimme halunneet.

ERITREALAINEN YSTÄVÄ KERTOO ÄIDISTÄÄN

Olen tuntenut Nigestin jo yli 20 vuotta. Hän tuli Suomeen voidakseen auttaa kotimaataan Eritreaa. Hän toimi Eritreassa vammaisten lasten hyväksi toimien opettajana pääkaupunki Amharan koulussa. Mutta kun projekti oli valmis ja rahat koossa kotimaata varten, tulikin Eritreassa valtaan mies, joka ei välittänyt heidän projektistaan yhtään mitään. Projekti kuivui kokoon. Se tuntui pahalta.

Vielä pahemmalta tuntui, kun kaikki ymmärsivät, että valtaan oli noussut mies, jolla ei suinkaan ollut tarkoituksena ajaa kansan etuja vaan yksinomaan omaa etuaan. Kun muut kansanedustajat ehdottivat, että vasta itsenäistynyt maa tarvitsisi oman perustuslain, niin tämä mies pani kaikki nämä miehet kotiarestiin. Tällä hetkellä maan vankiloissa on niin ortodoksikirkon kuin muiden tahojen edustajia. Monet ovat menettäneet henkensä. Maassa on siis selkeästi sanottuna julma diktatuuri!

Eritrea on ikivanha maa ja kansa Afrikan sarvessa Somalian eteläisenä naapurina. Se sai taistella 30 vuotta itsenäisyydestään Etiopiaan vastaan. Maassa on ollut kristinusko jo hyvin kaukaisista ajoista lähtien. Ortodoksikirkko tuntee sukulaisuutta assyrialaisen ja armenialaisen kirkon kanssa.

Mutta palataanpa Nigestiin. Hänellä oli hurskas äiti, joka iltaisin siunasi koko perheensä, rukoili ja kuunteli myös Jumalan puhetta. Tuli hetki, että Nigestin häitä alettiin järjestellä. Ostettiin suuria säkkejä kaikenlaista tarpeellista, riisiä, jauhoja, sokeria. Mutta sitten äiti sai sydämelleen, että kaikki nuo hankitut ruoat piti kätkeä hyvään piiloon ja lähteä pois kodista. Sota olisi syttymässä. Niinpä perhe lopulta suostui äidin erikoiseen pyyntöön kesken häitten järjestelemisen ja muutti 45 km:n päähän äidin entiselle kotipaikalle. Pian sota syttyi.

Nigestin entisen kodin kaikki naapuritalot tuhoutuivat. Heidän kivinen talonsa jäi kuitenkin pystyyn. Sen kätköistä löytyi sitten kaikki piilotettu ruoka. Kun he palasivat kotiin, äiti ja isä järjestivät kodista ”pakolaiskeskuksen”, jossa ruokittiin ja majoitettiin kaikki ympäristön kodittomat ja hätääkärsivät ihmiset. He itse saattoivat nukkua istuallaan, sillä koko koti oli aivan täynnä ihmisiä.

Paljon muutakin vastaavanlaista tapahtui. Kerran äidille tuli kova hätä Nigestistä. Hän oli sisarensa kanssa hakemassa ruokaa muutamien kilometrien päästä. He ratsastivat aasilla sinne. Yhtäkkiä alkoi tulitus. Lapset pääsivät kiven taakse piiloon, jossa he kyyhöttivät aivan liikkumattomana pimeän tuloon asti. Sitten he lähtivät konttaamalla kotimatkalle. Äänettömästi he etenivät aasin varjossa kotia kohti. Äiti oli selvästi aavistanut vaaran ja rukoillut lastensa puolesta.

Ennen kuolemaansa äiti kertoi nähneensä unen tulevista tapahtumista. Sodat jatkuvat maapallolla. Sitten tulee uusi rauhan aika. Silloin kaikki aseet kootaan ja poltetaan! En tiedä, tunsiko äiti raamatun tekstit, mutta juuri siellä on tuo ihana lupaus. Kun Jeesus Kristus palaa takaisin maan päälle suurena väkevänä Kuninkaana, hän aloittaa uuden aikakauden – Rauhan aikakauden. Silloin aseet kootaan ja poltetaan. Se aika on lähellä, oli äiti vielä sanonut. Kun äiti sitten lähti tästä ajasta ikuisuuteen, niin hänen haudalleen pyrähti suuri lintuparvi siunaustilaisuudessa. Se oli liikuttavan ikimuistoinen hetki.

Isä ja muu perhe muuttivat Etiopiaan. Sukulaiset Eritreasta matkustivat hänen luokseen pyytämään taloudellista apua. Lopulta isä päätti, että yksi sukulaisista alkaisi hoitaa suvun asioita Eritreassa, niin että jatkuvat matkakulut säästyvät. Isä lähetti rahaa tilille, josta apua sitten jaettiin. Näin toinen toistaan tukemalla he ovat selvinneet ja selviävät jatkossakin.

Parhaillaan Nigesti on hakemassa nuoremman Suomessa asuvan siskonsa kanssa vanhemmalle siskolleen lupaa tulla Suomeen. Sisko on ollut jo vuosia pakomatkalla Eritreasta – ensin Keniassa ja nyt Sudanissa, jossa olot ovat alkaneet käydä erittäin vaaralliseksi. Joku kiihkomuslimiryhmä vainoaa kristittyjä. Se on saanut jo paljon pahaa aikaan. Tuntuu käsittämättömältä, että sisarelle ei muuttolupaa ole tullut monista yrityksistä huolimatta. Häpeän maamme päättäjien puolesta. Kuinka perheen yhdistämislaki ei salli semmoisen naisen tulla Suomeen, jolla on jo monta sisarta ja lapsenlapsi maassa? Lisäksi hän joutuu elämän jatkuvassa pelossa maassa, jossa vainotaan kristittyjä. Mutta palataanpa Nigestin äitiin. Harva omistaa näin ihanan äidin. Äidin, joka kuunteli Jumalan puhetta ja päättäväisesti ja rohkeasti toimi ohjeiden mukaan. Perhe on jäänyt eloon tämän äidin kuuliaisuuden ja rohkeuden ansiosta. Jumalalla on varmasti hyvät suunnitelmat myös jälkipolvea varten. Nigestillä on unelma vielä palata kotimaahan ja tehdä jotain hyvää paljon kärsineelle kansalleen. Hyvää hän on tehnyt tähänkin asti. Maan olot estävät paluun. Kuitenkin meillä on se toivo, että olot muuttuvat. Voimme sitä yhdessä pyytää Kaikkivaltiaalta Jumalalta, joka ei apuaan ole kieltänyt eikä kiellä tulevaisuudessakaan. Kaikilla asioilla on oma aikansa. Kuinka usein me tarvitsemmekaan kärsivällisyyden lahjaa!

EEVA KIVIRASI

Asun Lopen kirkonkylän keskustassa kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Ikkunoistamme on hyvät näköalat. Olemme muuttaneet 6,5 vuotta sitten Lopelle. Tunnemme jo jonkun verran ihmisiä, mutta suurin osa ohikulkijoista on meille tuntemattomia. Usein näimme kahden vanhuksen kulkevan ikkunamme ohi. Toinen heistä kulki hyvin kumarassa. Mietin usein mielessäni, ketä he ovat ja mitä heille kuuluu. Joskus heikko rukouskin nousi Taivaan Isän puoleen.

Kerran sitten kahvilla istuessamme vieraani alkaakin kertoa heistä. Toista ei olekaan enää näkynyt. Saan tietää, että hän on vanhainkodissa. Eeva kulkee nyt yksin asioillaan. Hän on niitä maanhiljaisia, jotka vähän pitävät ääntä itsestään ja joista vähän tiedetään. Siksi olikin suuri ilo saada lähteä haastattelemaan Eevaa. Hän asuu naapuritalossa tien toisella puolella.

Eeva kertoo auliisti elämästään. Hän on syntyjään loppilainen ja omaa sukua Järvinen. Äidin sukunimi oli Nystedt. Lähes koko elämä on eletty Harrin tilalla Sajaniemessä. Nyt tuosta tilasta ei ole kuin muistot jäljellä. Eevalla niitä muistoja on paljon.

Harrin talo oli suuri maatalo. Huoneita oli peräti yhdeksän. Kun sitten isäntä kuoli, niin Eevan vanhemmat pääsivät asumaan sen viiteen huoneeseen. Pian tilalle tuli vuokraisäntä ja kymmenen vuoden päästä toinen vuokraisäntä. Ensimmäisen aikana oli nupokarjaa eli suomalaista alkuperäiskarjaa. Niitä oli Eevankin helppo viedä laitumelle, sillä se karja kulki jonossa seuraten toinen toistaan. Kun rotu vaihtoi, niin paimentenkin tehtävä vaikeutui. Navetta oli tehty 44 lehmälle ja useimmiten lehmiä oli juuri tuon verran. Lisäksi oli seitsemän hevosta. Eeva rakasti hevosia.

”Kun eläimiä hoitaa, niin niihin kiintyy kovasti,” huokailee Eeva pientä kaihoa äänessään. Hevoset tulevat puheeksi tuon tuostakin. ”Voi, kuinka minä sitten tykkäsin hevosista!” Kerran Eevalta kaatui ruoka-astia hevosen alle. Mutta ei hevonen potkaissut, vaan odotti kärsivällisesti, että Eeva pääsee hevosen alta pois. Jotkut hevoset menivät aina itse omiin pilttuisiinsa. ”Viisas eläin se hevonen on!” tuumii Eeva. Sisko Annikki pelkäsikin niitä, mutta Eeva ei koskaan. Eeva muistaa kaksi varsaa. Toisella oli jotain vikaa jaloissa eikä siitä tullut työhevosta koskaan. Talon koira roikkui aina sen hännässä kiinni. Kerran kuitenkin varsa potkaisi niin, että koira ihan pökertyi, mutta ei kumminkaan kuollut. Opin se oli kuitenkin saanut ja jätti varsan hännän rauhaan. Varsalla ei ollut vielä kenkiä, joten isku ei ollut tappavan voimakas.

Tilalla oli lampaita, kanoja ja sikojakin. Kerran sattui, että siat porsivat pahimpien pakkasten aikaan. Sikala oli aivan liian kylmä, ja niinpä porsaita kuoli paljon. Eeva vietti kymmenen yötä porsaiden seurana, mutta mikään ei voinut niitä enää pelastaa. Sellaiset asiat jäävät mieleen. Enimmäkseen muistot ovat kuitenkin valoisia ja mukavia. Elämä oli kaikin tavoin hyvää, vaikka työtä tehtiinkin lujasti. Lehmät lypsettiin siihen aikaa vielä käsin. Meillä itselläkin oli aina lampaita ja sika.

Iloiten Eeva tervehti uutta aikaa traktoreineen. Eipä tarvitse enää hevosten liian raskaita kuormia vetää! Samoin hän tervehti ilolla keinosiemennystä, sillä joskus oli sonnien kanssa vaikeuksia. Kerrankin piti astuttaa naapurin lehmä. Hän sitoi sonnin nenärenkaaseen vahvan köyden kolminkertaisella solmulla ja veti sonnia lehmän luokse. Mutta sonnipa päättikin sännätä toiseen suuntaan. Nenärengas katkesi kahtia - vahva messinkinen rengas. Eeva sitoi sonnin kettinkiin. Eläinlääkäri laittoi uuden nenärenkaan. Entisen puolikasta ei löytynyt sitten mistään. ”Hyvä, kun siirryttiin keinosiemennykseen!” tuumii Eeva mietteissään.

Siihen aikaan oli kylissä paljon lapsia. Eeva yritti päästä Sajaniemen kouluun, mutta se oli jo täynnä oppilaita. Hänet neuvottiin Joentaustan kouluun, mutta sekin oli jo aivan täynnä. Niinpä Eeva kävi koulua kirkonkylän vanhassa kansakoulussa.

”Ei ollut koulutakseja eikä muitakaan kyytejä tarjolla. Polkupyörällä ja kelkalla sitä kuljettiin tuo viiden kilometrin matka! Kaupassakin on aina käyty kelkalla ja pyörällä. Meillä oli ennen semmoinen tapa, että kun tultiin koulusta kotiin, niin sanottiin kaikille vastaantulijoille: ”Terveisiä koulusta!” Opettajia toteltiin. Mieleemme teroitettiin niin koulussa kuin kotona, miten piti käyttäytyä ja mikä oli oikein. Ei siinä kuritusta tarvittu. Vanhempia uskottiin ja toteltiin.”

Mietin mielessäni, että tässäkö kovassa työnteossa ja näissä pitkissä matkoissa Eevan pitkän iän ja kunnon salaisuus. Neljä vuotta vanhempi Annikki-sisko joutui hiljattain hoitolaitokseen. Eeva ei jaksanut enää hoitaa häntä. Naapurissa asui 90 v vanhana kuollut Aino, heidän pikkuserkkunsa, joka auttoi tarpeen tullen Eevaa. Annikki saattoi kaatua usein kodin lattialle. Yksin Eeva ei jaksanut häntä nostaa. Eeva harmitteli Ainolle sitä, että tämä joutui niin usein auttamaan heitä. Aino tuumi, että on itsestään selvää, että hän auttaa. Kukaan meistä ei tiedä, milloin meidän vuoromme on tulla autetuksi. Eeva on ollut suhteellisen terve näihin päiviin asti ja pystyy hoitamaan siskonsakin asiat. Hän pitää Jumalan ihmeenä korkeaa ikäänsä, sillä heidän suvussa on kuoltu hyvin nuorena. Eikä ihminen ymmärrä terveyden merkitystä, ennen kuin menettää sen!” tuumii Eeva. Toteamme yhdessä, että näin taitaa olla kaikkien muidenkin asioiden laita. Eevan äiti kuoli Tapion (Eevan poika) ollessa 31 vuotta vanha. Äiti oli pyytänyt Eevaa hoitamaan sisartaan.

Harrin taloon tuli töihin Kivirasi niminen mies Somerolta. Mies oli isosta perheestä. Pappa kehuikin, että on seitsemän veljeksen isä. Lisäksi perheeseen kuului viisi tyttöä. Hän oli silloisen isännän tuttu ja taitava sekatyömies. Pian Eeva ja mies vihittiin ja Eeva alkoi odottaa lasta. Mies kuoli Eevan ollessa 7 kuukaudella raskaana. Tapiosta tuli Eevan elämän kiintopiste ja tärkein ihminen. Jumala on elämän antanut ja Jumala sen pois ottaa. Ei pitäisi ihmisen itse sitä itseltään riistää.

Kerran oli Ilkka Juote seuroja pitämässä heillä ja silloin todettiin, että Somerolta on hänkin kotoisin, tosin toisesta kylästä. Siihen aikaan lapset kulkivat pyhäkoulussa, seuroja pidettiin, rukoiltiin iltarukoukset ja ruokarukoukset.

”Mahtavatkohan nykyajan lapset enää rukoilla näitä rukouksia?” miettii Eeva. Miten tärkeää on opettaa lapsi turvallisen Jumalan tuntemiseen jo pienenä. Siitä on iloa ja hyötyä koko elämän ajaksi.

Iloinen ja ylpeä Eeva saakin pojastaan olla. Tapio rakasti lukemista ja kirjoja jo lapsena. Hän uppoutui niihin niin, että ei huomannut ollenkaan, mitä ympärillä tapahtui. Kaikilla tienaamillaan rahoilla hän osti kirjoja. Kirjakauppias Elina Mikkola huomasi pojan innon ja palkkasi hänet sitten kerran jouluapulaiseksi kirjakauppaansa. Siitä tulikin Tapiolle ammatti. Hän oli Lopen kirjakaupassa neljä vuotta, kävi sitten siviilipalveluksen ja jatkoi Nurmijärven kirjakaupassa. 1980 - luvulla poika siirtyi Helsinkiin ja tekee työtä Sokoksen kirjakaupassa lähellä linja-autoasemaa. Helsinkiin muuttoa Eeva kovasti pelkäsi. ”Sinne pahaan maailmaan!” Poika kyllä vakuutteli, että ei se Helsinki ole sen kummempi kuin muutkaan paikat ja sen sisarukset sitten totesivatkin, kun viettivät siellä kaksi joulua pojan luona.

Jo aivan nuorena Tapio voitti ensimmäisen palkinnon libristien ammattitietokilpailussa. Voittoja tuli vielä kolme lisää, sekä lisäksi toisia ja kolmansia sijoja. Palkintona oli ulkomaanmatkoja. Tapio pääsi tutustumaan Espanjaan, Kreikkaan, Lontooseen, Wieniin, Berliiniin ja moneen muuhun kohteeseen, myöhemmin tuomarin ominaisuudessa. Harvoin nuori poika maaseudulta on voittanut ensimmäisen palkinnon. Se todettiin julkisesti Tapion voitettua ensimmäisen palkintonsa. Äiti saa syystäkin olla ylpeä pojastaan. Opettaja oli pyytänyt Eevaa panemaan Tapion oppikouluun, mutta siihen ei äidillä ollut varaa, vaikka poika olisi saanutkin vapaaoppilaspaikan. Ymmärrän Eevan ilon ja onnen 19 vuotiaan poikansa palkinnon jakotilaisuudessa, jonne hänet oli kutsuttu kunniavieraaksi. Huomaan, että Eevan oma koti on täynnä tasokkaita kirjoja. Pojan koti on kuin pieni kirjasto. Tapiosta on kirjoitus ”Sajaniemi - vireä kylä Loppijärven ympärillä” kirjassa, jonka on koonnut Ahti Gåpå.

Poika valitsi siviilipalvelun, koska ei halunnut opetella tappamaan. Eeva sanoi, että se käy kyllä hänellekin, sillä eihän sitä rauhan aikana tarvitse sotimaan opetella. ”Tapio oli niin hyvä ihminen, että ei olisi kärpästäkään tappanut, puhumattakaan pyssyyn tarttumisesta. Sota-aika on sitten erikseen. Se olikin kovaa aikaa. Aivan kauheaa. Ihmisillä oli nälkä. Korttiannokset eivät riittäneet mihinkään. Isäpuoli piti heidänkin keittiössä porsasta. Kuivikkeet vaihdettiin yhtenään. Muuten olisi haju ollut melkoinen. Talvea vasten se hankittiin, syksyllä teurastettiin ja pantiin tiinuun seuraavan talven varalle. Kaupunkilaiset kulkivat maaseudulla ruokaa hankkimassa. Korttiannokset eivät riittäneet kenellekään:”

”Ihmisten piti mustasta pörssistä hankkia lisää särvintä ja koettaa tulla toimeen, miten parhaiten taisi!” Eevan velikin joutui olemaan viisi vuotta sodassa. Moni kyläläinen kuoli sodassa. Raskasta oli. Veli oli niin vihainen, kuin vain sodasta puhuttiinkin. Sitten vasta leppyi, kun sai avustusta hampaiden laittamiseen!” naureskelee Eeva.

Eeva oli nuorena hetken aikaa Lahdessa lihakaupassa myyjänä. Mutta siihen aikaan piti olla lupa kaupungissa asumiseen. Se lupa annettiin sodasta tulleille siirtolaisille. Eevalla olisi ollut jo tiedossa kolmekin hyvää asuntoa, mutta takaisin Lopelle piti lähteä. Ilomielin hän palasikin kotikylään ja Harrin tilalle. Eräs siirtolaistyttö oli hänen hyvä ystävänsä Lahdessa. Eevan mieleen muistuu Lahden ajoilta hauska ostoksilla käydä koira. Se koira oli opetettu sota-aikana tuomaan rintamalla haavoittuneita turvaan. Sodan jälkeen koira kuului sodassa näkönsä menettäneelle miehelle. Koira kävi lihakaupassa ostoksilla ihan omia aikojaan.

”Aluksi me sitä pelkäsimmekin. Se oli suuri susikoira. Se haukkui aina yhden kerran oven takana. Avasimme oven sille, otimme kaulasta maitokannun ja täytimme sen. Laitoimme isännän tilaaman liha-annoksen ja panimme sen koiran kaulapussiin, josta otimme rahat. Ylimääräiset rahat ja kuitin panimme pussiin. Sitten koira lähti kaupasta ja taas haukkui kuin näkemiin sanoakseen vain yhden kerran. Oli se hauska asiakas!”

Eeva muistelee kansakouluaikoja siirtolaisten tultua Lopelle. Muodostui kuin itsestään kaksi ”jengiä”, toinen hämäläisten ja toinen karjalaisten. Tappeluksi ei sentään pistetty, mutta kilpaa huudettiin toinen toisilleen. Toinen kuoro seisoi mäen päällä ja toinen alla. Eeva ei osallistunut huutamiseen, mutta seisoi tietenkin hämäläisten joukossa. Karjalaiset huusivat kovempaa. ”Sama kohtalo ja kohtelu meillä hämäläisilläkin olisi ollut, jos me olisimme joutuneet jättämään kotiseutumme!” ”Nyt ovat heimot menneet sekaisin ja karjalaiset ja hämäläiset menneet naimisiin keskenään. Vanhat tavat ovat unohtuneet,” tuumi Eeva. Harrin tilaltakin luovutettiin maata siirtolaisille eikä siitä talosta tullut enää koskaan entisensä. Eeva arvelee, että se johtui paljon siitäkin, että vuokraisännät eivät pidä yhtä tarkkaa huolta taloista ja tavaroista kuin varsinaiset omistajat. Näinhän on todettu suuremmissakin asioissa mm kolhoositaloudessa.

Eeva on kova tekemään käsitöitä – kaikenlaisia käsitöitä. Ennen hän saattoi kehrätä langatkin itse, tehdä jouluhimmeleitä. Perheellä oli pieni oma palsta, jossa kasvatettiin pellavaa. Nyt hän kutoo ja leikkaa matonkuteita, jos vain joku niitä hänelle tuo. Monet ristipistotyöt hän on tehnyt tilauksesta mm karjalaisille vaakunoita ja vanhoja kirkkoja, Hämeen linnaa. Kangaspuut olivat aikoinaan kovassa käytössä. Nyt ei asuntoon enää mahdu kangaspuita ja voimatkin ovat vähentyneet. Eeva on iloinen, että jaksaa vielä itse hoitaa asiansa ja käydä katsomassa siskoaan. Sisko ikävöi kotiin kovasti. Yhdessä he ovat asuneet enemmän kuin 50 vuotta. Eeva nauraa, että hän taitaa olla jo ”Metusalemin” iässä, kun on ollut leskenäkin jo 57 vuotta! Eeva ymmärtää huumorin päälle ja arvostaa ihmisiä, jotka ymmärtävät huumoria. Eeva täyttää pian 83 vuotta, sisko Annikki 87 vuotta. ”Kukapa olisi uskonut, että Jumala antaa heille näinkin pitkän iän!” tuumii Eeva kiitollisena ja nauraa päälle. Eevan vanhin veli rukoili jo nuoruudessaan, että saisi kuolla niin, että kenellekään ei olisi hänestä vaivaa. Kun veli täytti 75 vuotta, sai hän sydänkohtauksen ja kuoli. Hänen rukoukseensa oli vastattu. Eevalla oli nuorempi velikin, joka kuitenkin kuoli jo lapsena. Siihen aikaan moni menetti lapsensa aivan liian varhain. Yhteinen tuska oli helpompi jakaa.

Hyvin on Eeva Lopella viihtynyt. Eipä juuri ole matkustellut eikä lentokoneeseen noussut. Kerran oli vaarassa joutua, kun Karhumäen veljekset tulivat pitämään lentonäytöksiä ravikisoihin Loppi-järven jäälle. Kyytiin olisi päässyt maksua vastaan, mutta kun sitten ihmiset kertoivat kaikenlaisista mahdollisista kieputuksista, niin jäipä koneeseen nouseminen siihen. Ja hyvin on pärjätty siitä huolimatta. Nykyaika on vaikeaa vanhuksille. On vaikea enää oppia tietokoneiden käyttöä eikä monilla ole edes varaa sitä hankki. Jotenkin vain on pärjättävä, vaikka kaikki tuntuukin muuttuvan nopeaan tahtiin.

Eeva tahtoo vielä muistella isäpuoltaan Kalle Niemistä. Hän sai kultaisen ansiomerkinkin maatalouden saavutuksistaan. Hän kuoli 71 vuotta vanhana. Lääkärin todistukseen oli kirjoitettuun: ”Kuollut vanhuuden heikkouteen”!

Sitä Eeva nauraa: ”Vanhuuden heikkouteen niin nuorena! Mutta ennen se oli jo korkea ikä sekin. Hän oli loppilainen syntyjään, mutta kun ruvettiin kirkonkirjoja tutkimaan, ei miestä löytynyt mistään, ei mistään! Kuinka voi ihminen niin kadota, rauhan aikana?” ihmettelee Eeva vieläkin. Kukapa osaisi arvoituksen ratkaista?

Eeva muistelee vielä vihaista pässiä. Se oli harmaa väriltään, joten ei tarvinnut harmaata lankaa varten sotkea mustaa ja valkoista keskenään. Pässille kasvoi toinen sarvi sisäänpäin ja sitä piti aina välillä sahata. ”Hui kauhea, millainen ääni siitä tuli!”. Se oli aina puskemassa. ”Mikähän siinä lienee, kun nuo urospuoliset eläimet on usein vihaisia!” naureskelee Eeva.

Saamme vielä rukoilla yhdessä ja pyytää Jumalan siunausta niin itsellemme kuin rakkaillemme ja kaikille loppilaisille. Rukousta ei voi olla koskaan liikaa. Uskon, että tapaan Eevan vielä monta kertaa. Hän on niitä maanhiljaisia, joista ihmiset niin vähän tietävät. Mutta onneksi Jumala tuntee omansa. Hiljaiset saavat kerran periä maan.

Huomaan, että Eeva itse on kultainen ja hyväsydäminen ihminen, joka ei tahdo numeroa itsestään tehdä. Mutta nyt tahdon kuitenkin kirjoittaa hänestä. En siksi, että meistä kukaan olisi ylistämisen arvoinen. Samoja syntisiä erehtyviä armon kerjäläisiä me kaikki olemme, tasaveroisia Jumalan silmissä. Jokainen ihminen on kuitenkin laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä - niin eläinten kuin ihmisten elämä. Eeva tuntuu pelkäävän, että ihmiset luulevat hänen pyrkineen julkisuuteen tämän kirjoituksen kautta. Lohdutan häntä. Kukaan ei voi ajatella näin tästä hiljaisesta ja vaatimattomasta ihmisestä. Aloitteen tein minä, eikä suinkaan Eeva. Vaatimattomuus todellakin kaunistaa!

Eevasta jää päällimmäisenä mieleen hänen suuri eläinrakkautensa. Hän pohdiskelee eläinten olosuhteita niin menneinä kuin nykyisinä aikoina. Pidetäänkö niistä tarpeeksi hyvää huolta? Eevan rakkaus ja huolenpito on tärkeää. Siitä saisimme ottaa oppia. Hän on tehnyt pitkän ja raskaan työpäivän eläimiä hoitamalla. Mutta hän ei valita työn raskautta, vaan sitä, että on nähnyt ihmisten kohtelevan eläimiä huonosti. Se koskee hänen sydämeensä. Se sydän on kultainen sydän! Kiitos Eeva!

HELINÄ VUORIO

Olen tutustunut Helinään muutama vuosi sitten. Hän asui vanhusten rivitalossa Saara Saukkolan naapurina. Heistä tulikin hyvät ystävät ja tämän ystävyyden kautta pääsin tutustumaan iloiseen ja hyväsydämiseen Helinään.

”Äitini on kotoisin Asikkalasta. Sieltä perheemme muutti Onkamoon lähelle Haminaa pitämään SOK:n pientä ruokakauppaa. Onkamosta muutimme vuonna 1960 Lopelle. Isä on kotoisin Lopelta. Isä tuli pitämään kauppaa tänne. Kun hän täytti 80 v, teimme matkan Onkamoon. En muistanut mitään niistä ympyröistä. Mutta oli hauska, kun mieleeni palautui äidin kertomia asioita. Järven vedet loiskivat todellakin melkein kotiportaille.

Helinä on sairastanut vuosia ja joutuu kulkemaan pyörätuolissa. Sairaus ei ole se päällimmäinen asia, jonka nousee Helinästä mieleen, vaan hänen kekseliäisyytensä, iloinen luonteensa ja tarmonsa kaikesta kivusta ja sairaudesta huolimatta.

”Paloin loppuun vuonna 2005. Minulla oli pitkä työmatka. Työkin muuttui niin, että ajattelin, etten jaksa millään jatkaa enää 15 v eteenpäin. Sitten siinä oli vielä se, että äidille tuli reumatulehdus, jolle ei kyetty tekemään yhtään mitään. Isäkään ei ollut silloin kovin hyvässä kunnossa. Kumpikin tarvitsi auttajan siellä kotikaupassa ja kotona. Ajattelin, että lepään ensin kunnolla, ulkoilen paljon. Vuonna 2007 ajattelin seuraavaa askelta, kun vanhempani alkoivat toipua.

Hankenilla olisi ollut semmoinen kurssi, jossa merkonomeista koulutettiin tradenomeja. Pääsin sinne, mutta sitten alkoivat kivut. Ihmettelin, että pelkästään kävely tuotti jo vaikeuksia. En päässyt enää nousemaan linja-autoon. Jos reppu oli selässä ja täynnä tavaraa, niin eipä nouseminen onnistunut. Hankenissa oli portaita. Luentoja pidettiin kahdessa kerroksessa. Kuntoni vain huononi. Minulla oli omituinen olo – laihduin, ruoka maistui aivan sahajauholta. Jotain oli tapahtunut aivoissani, koska ruokahaluni katosi.

Tein siihen aikaan jotain tutkimusta tietokoneella. Hartioissa oli niin kovat kivut, että oli pakko lopettaa. Lihaksetkin olivat ihan jumissa. Enää ei auttanut hieronta eikä mikään muukaan ja kävelyvaikeudet lisääntyivät.

Neurologi arveli kyseessä olevan joku neurologinen juttu. Epäiltiin MS-tautia. Menin neurologin vastaanotolle Hyvinkäälle. Hän olisi määrännyt minut takaisin koulunpenkille. Olin epätoivoinen! Tiesinhän itse, mihin pystyn. Tietokoneeseen en aikonut koskea enää, ennen kuin asia oli selvitetty!

Niin menin hakemaan lisää sairaslomaa Lopelta. Kuukauden päästä pääsin magneettikuvaukseen. Änkesin sinne väkisin kuulemaan tuloksia. Sitten aivojani tutkittiin. Ihmeteltiin outoa tyhjyyttä aivoissa. Mutta sekään tutkimus ei vielä paljastanut taudin syytä. Minut lähetettiin kotiin syömään erimerkkisiä särkylääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Lopulta otettiin tarkempi kuvaus niskasta. Sieltä se syy vihdoin löytyi! Otettiin vielä varjoainekuvaus. Minut lähetettiin sitten Tampereelle, jossa otettiin koepala.

Olin sairastanut vuonna 1997 rintasyövän, joka oli parantunut sytostaattihoidoilla. Nyt se olikin tehnyt etäispesäkkeen selkäytimeen. Sitä ei enää voitu parantaa. Elinaikaa voitiin hieman jatkaa, mutta syöpää ei voitu poistaa.

Aikaisemmin magneettikuvauksessa oli 60 v rouva samaan aikaan kuvauksissa. Häneltä oli myös löytynyt etäispesäke 11 v päästä syövästä. Ymmärsin silloin, että syöpä voi uusiutua pitkänkin ajan perästä.

Olin ollut töissä pankissa 22 vuotta. Työmatka Lopelta oli melko hankala. Ensin piti ajaa omalla autolla Riihimäen asemalle ja sieltä junalla Helsinkiin. Nyt kaikki tuo oli kaukana takana. Elämässä oli aivan uusi vaihe.

Minulle päätettiin antaa sytostaattihoitoa, niin kuin muillekin oli annettu. Mutta se ei sopinutkaan minulle, koska syöpäni oli niin lähellä päätä. Olin hoidon jälkeen ihan kummallisessa olotilassa – puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa. Tasapaino ei enää pitänyt. Sain rollaattorin. Minut tutkittiin uudestaan. Minulle annettiin vielä uusi sytostaattihoito. Se vei minut tajuttomaksi moneksi päiväksi. Halvaannuin! Kun heräsin siitä vähitellen, en uskaltanut edes kysyä, mikä nyt on edessä, mitä seuraavaksi. Lääkäri sanoi, että mitään ei ole enää tehtävissä. ELÄMÄ LOPPUU SIIHEN!

Kaikki ystävät ja omaiset olivat aivan hämillään. Olin itsekin aivan oudossa tilassa. En tiennyt tarkalleen, missä olen ja mitä tapahtuu. Olin valveilla, mutta en ymmärtänyt mitään enkä puhunut mitään. Olin kuin nukuksissa kävelevä henkilö. En tiedä vielä tänä päivänäkään, montako päivää olin tajuttomana. Sitten heräsin jossain vaiheessa. Muistissanikin oli aukkoja. Heinäkuun 2008 on yhä kysymysmerkki. Olin kuulemma soitellutkin ja puheeni olivat olleet ihan järkeviä. Itse en muista mitään. Olin yhä edelleen Tampereella. Pidin enemmän neurologisesta osastosta, mutta pakko minun oli vain olla uudessa hypersupersiistissä syöpäosastossa.

Lopen ystävällinen Hopeavuoren ambulanssi yrittäjäpariskunta kuljetti minua milloin mihinkin. He osasivat työnsä todella hyvin. Minua syötettiin. Vähitellen pystyin itse syömään. Menin Koivikko-kotiin, joka on saattohoitopaikka Hämeenlinnassa.

Muistan, että katsoimme 2008 Pekingin olympialaisia televisiosta kämppäkaverini kanssa Hämeenlinnassa. Hän oli oikein innokas urheiluihminen, minä taas en. Mutta menihän se siinä!” nauraa Helinä.

Ajattelin, että äidilläni tulee olemaan raskasta. Ensin hän menetti äitinsä Hämeenlinnaan ja nyt vielä tyttärensä. Mutta Taivaan Isällä oli toisenlaiset suunnitelmat. Äiti oli koko ajan varma, että minä paranen. Vanhemmilla on jonkinlainen vaisto näissä asioissa. Hän uskoo Jumalaan ja Taivaan Isä oli vaikuttanut hänessä uskon siihen, että paranen.

Mutta olihan se hoitajillekin aikamoinen yllätys, että olin siellä saattokodissa aina vaan. Minun piti kuolla jo marraskuun loppuun mennessä. Oli elokuun puoli väli, kun menin sinne.

Muistan hyvin ensimmäiset hoitajani siellä. Aluksi tunteet menivät vuoristorataa. Pelkäsin kovasti pyörätuolia. Onneksi kipulääkitys saatiin kuntoon. Alkuun olin kärsinyt kovista kivuista ja kävellyt kaiket yöt kivuissani. Ainoa paikka, missä saatoin levätä, oli maata röhjöttää jumppapallon päällä. Selän piti olla pyöreänä kuin kissan selkä. Mutta eihän sen pallon päällä voinut nukkua! Se oli jo ennen sytostaatteja, se!

Toivoin pääseväni Koivikkokotiin ja toivon, että jokainen, joka on vastaavassa tilanteessa, pääsee kodinomaiseen saattokotiin ja omaan huoneeseen. Toivon, että fysioterapiaa annetaan myös niille, joiden oletetaan kuolevan. Lääkäri ei ole se, joka päättää kuolemasta. Ei ole itsestään selvää, kuka kuolee, kuka ei. Jos olisin ajoissa saanut fysioterapiaa, ehkä tilanteeni ei olisi niin paha kuin se nyt on, kun olen pyörätuoliin sidottu.

Tämä oli Taivaan Isän minulle tarkoittama tie, mutta ehkä on opiksi hoitohenkilökunnalle se, että ei pitäisi valikoida, kenelle hoitoa annetaan.

Koivikkokodissa asuin omassa huoneessa toukokuuhun asti. Välillä kyseltiin Kanta-Hämeen terveysviranomaisilta, että mitä tehdään, kun kodissa on ihminen, joka kaiken aikaa tervehtyy. Sieltä vastattiin, että päättäkää te itse siellä, onko hän terve vai ei. Heinäkuun puoli välissä minut siirrettiin takaisin Lopen terveyskeskukseen. Olin iloissani, sillä samalla tiesin saavani kuntoutusta. Koivikko-kodissa sitä ei saanut. Siellä minä vain lihoin. Kävihän siellä liikuntaohjaaja, mutta tehokasta kuntoutusta ei siellä saanut.

Tuntui pahalta, kun eräs äiti menehtyi pian lähtöni jälkeen. Siellä kodissa kävi ihmisiä rukoilemassa puolestamme. Hänenkin puolesta kyllä rukoiltiin, mutta hänen päiviensä luku oli täynnä. Hän pääsi Taivaan kotiin. Eräs nuori mies oli myös lähellä kuolemaa. Hänen luonaan emme käyneet rukoilemassa. Mutta ihminen voi rukoilla yksinkin. Jumala tietää tilanteet ja voi auttaa kaikkia. Kodissa ei rukoiltu julkisesti. Olenkin ajatellut, että tämmöisissä paikoissa voisi olla hiljainen huone, jossa asukkaat voisivat rukoilla toistensa puolesta. Nyt puhutaankin siitä, että vanhuksilla pitäisi olla mahdollisuus myös hengelliseen hoitoon niin halutessaan.

Sairaille voisi antaa vaikka rukousnauhan. Rukousnauhan helmet voisivat tuoda mieleen eri asioita ja ihmisiä. Minusta rukousnauha on kerta kaikkiaan hyvä idea!”

Helinä ajattelee, että hän vielä jossain vaiheessa elämäänsä kävelee. Hän on kuunnellut hyviä luontoja pyhiinvaellusmatkoista. Konkreettinen tapahtuma – vaeltaminen – ei meitä pelasta sinänsä, mutta sen kautta ajatuksemme ja rukouksemme nousevat pyhiin asioihin pois itsestämme Jumalan puoleen. Konkreettinen teko ohjaa myös sieluamme ja henkeämme.

Yksi Koivikko-kodin avustajista toi ihmisen ”Healing room” nimisestä yhteisöstä luokseni rukoilemaan. Pyhä Henki antoi hänelle sanat. Hän rukoili kuin varta vasten minulle tehdyn käsikirjoituksen mukaan – tuntematta minua lainkaan. Se oli ihmeellistä. Sanat vain tulivat kerta kaikkiaan. Ymmärsin silloin, että Taivaan Isä haluaa minut parantaa juuri näin – rukouksen kautta. Healing Room on yhteiskristillistä toimintaa ihmisten puolesta. Olen kovasti ihastunut kristittyjen yhteyteen yli rajojen. Taivaan Isäkin toivoo sitä, että olisimme yhtä emmekä riitelisi oppikysymyksistä ja muista pienistä asioista. Me voidaan uskoa eri tavalla, mutta perusasia on ihan sama.

Aluksi neurologian osastolla epäiltiin, että diagnoosi on ollut väärä jo alun perin. He eivät muuten voineet ymmärtää parantumistani. Kaikki paperit tutkittiin ja myönnettiin lopulta, että diagnoosi oli ollut oikea ja potilas on nyt terve. Syöpä oli parantunut. Virheitä ei ole tapahtunut. Magneettikuva ei valehtele, vaan kertoo totuuden. Yksi lääkäri yritti ehdottaa, että yksi kerta kortisonia olisi parantanut minut. Sain sanotuksi, että ei se niin ihmelääke ole, että yksi tabletti kortisonia parantaisi syövästä.”

Helinä tuntee, että hänen sairaalakäynneillä voi olla myös toisenlainen tarkoitus – tavata ja rohkaista lähimmäisiä.

”Me tarvitsemme uskovien yhteyttä, mutta myös ystäviä. Ei kannata katkaista mitään suhteita, vaan pitää niitä yllä. Monet ystäväni ovat todenneet, että ihmeitä tapahtuu. Ihmisen alitajunnassa on tämä tieto. Nyt puhutaan uskon asioista enemmän kuin ennen.”

Helinä on saanut iloisen ja pirteän mielen. Hän rukoili, mitä voisi tehdä ihmisen iloksi. Silloin hän sai naapurinsa Saara Saukkolan kanssa sydämelleen ”ateriapalvelun”. Helinä toteaa, että se on kaikki Jumalan lahjaa, sillä ruoan laitto ei ole häntä kiinnostanut eikä hän ole käynyt mitään kouluja siihen.

”Tämä on minun juttuni tällä hetkellä! Mietin kovasti, miten voisin edistää hyviä asioita tässä vanhusyhteisössä, jossa nyt elän. Tämä yhteisö kaipaa enemmän yhteisöllisyyttä. Haluan itsekin pitää oveni avoimina. Kun tunnemme toisemme, voimme mennä tarvittaessa juttelemaan naapurin kanssa, ihan muuten vain, eikä vain hädän hetkellä.

Omaisten kannattaisi myös panostaa enemmän vanhustensa hoitoon ja mielekkään elämän järjestämiseen. Jokaisella meillä on vastassa sama asia – vanhuus. Toivoisin, että vanhuksilla olisi muutakin tekemistä kuin vain maata ja odottaa lähtöhetkeä. Pitäisi voida nauttia vielä elämästä. Pirteämmät vanhukset voisivat ihan hyvin ottaa osaa yhteiseen ruoanlaittoonkin. Aina voi paistaa, käännellä jotain, kuoria ja pilkkoa. Ruokakin maistuisi paremmalta, kun on saanut itse tehdä jotain. Monella on tarve tehdä käsitöitä. Tekemistä löytyy laidasta laitaan helposta vaikeaan. Olemme saaneet uuden päiväkeskuksen vetäjän. Seuraavaksi teemme villoista jotain – huovutamme, karstaamme ja mitä keksimmekään. Olisi kiva tehdä myyntiin jotain pientä.”

Saara tulee käymään. Helinä nauraa, että he tapasivat sairaalassa ensimmäisen kerran. Eivätpä silloin arvanneet, että heistä tulisi vielä naapureita ja hyviä ystäviä.

Helinä kertoo uskoon tulostaan. Ennen sairauttaan hän ei uskonut Jumalaan. Sitten hän sai kokea saman, mitä Jeesus oli kokenut, kun kyyhkynen laskeutui hänen päällensä ja Hän sai Pyhän Hengen. ”Ihan samalla lailla minäkin sain Pyhän Hengen. Ennen sitä olin television orja. Nyt voi mennä monta päivää, etten edes avaa televisiota. Siitä voi tulla kotiin sidotulle ihmiselle todella riippuvuus.

Kaikki muuttuu, kun ihminen löytää yhteyden Jumalaan. Elämän keskipiste muuttuu omasta itsestämme Kristukseen. ”Niin - tämä kokkaaminen on minulle annettu lahja…” sanoo Helinä mietiskellen mennyttä elämäänsä. ”Kukaan ei meistä tiedä tulevia päiviä, mutta nyt on näin ja näin on hyvä.”

Olen itsekin saanut monta kertaa osallistua Helinän ja Saaran aterioille. Ne ovat kuin parhaimmista tähtiluokan ravintoloista viimeisen päälle maukkaita ja monipuolisia. Aterioille kutsutaan rivitalon asukkaita, ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Kova työ siinä on. Saaran jalat ovat huonot ja Helinä istuu pyörätulissa. Silloin tarvitaan ainakin astioiden kantamisessa ystävien apua. Mutta kaikki tämä inhimillinen vajavuus tekee asiasta vieläkin ihmeellisemmän. Jumala käyttää niin heikkoja kuin vahvoja, mutta ennen kaikkea niitä, joilla on sydämen halu palvella toisia ihmisiä.

Kerran satuin paikalle, kun Saara ja Helinä tulivat tattimetsästä. Olivat tilanneet taksin, mennet tutuille paikoille, osoittaneet sienet tutulle kuskille. Olipa niitä tatteja tullutkin varmaan satoja litroja! Otin osaa puhdistamiseen ja pilkkomiseen. Naurua piisasi ja koko yhteisö kohisi vielä pitkään ystävysten sieniretkestä. Ehkäpä se antoi muillekin rohkeutta tehdä jotain muuta kuin istuskella kotona kaiken päivää. ”Sieniasiantuntija” Saara on neuvonut ystävälleen hyvät sienireseptit.

Kauniina kesäpäivänä pihamaalle katetaan kahvipöytä. Siihen pöytään ovat kaikki tervetulleita niin tutut kuin tuntemattomat.

Haastattelusta meni vajaa viikko, kun surullinen uutinen yllättää niin Helinän kuin meidät kaikki. Syöpä on jälleen uusiutunut. Aluksi mitään toivoa ei anneta. Se on levinnyt jo joka puolella. Helinä itse on iloinen ja ihmeen reipas, vaikka makaakin nyt sairaalassa. Hän vakuuttaa, että on sinänsä sama elääkö hän vai kuoleeko. Hän on nyt vankasti Taivaan Isän hoidossa, rakastavassa sylissä. Tapahtukoon niin kuin Hän tahtoo. Helinä ottaa vastaan vieraita, puhuu puhelimessa ja järjestelee jopa tulevaa asumistaan Lopella. On hyvä toimia ja luottaa, vaikka ei varmaa tietoa paranemisesta olekaan. Kävipä niin tai näin, niin hyvin käy. Jumala niittää aina kypsää viljaa. Hän itse tietää parhaiten, milloin on kenenkin aika saapua kotiin. Tämä sydämen rauha ja luja usko ovat parhaita lahjoa, jota maan päällä koskaan voimme saada. Terveys on sittenkin vain lasten leipää. Voimme saada omaksemme vielä tärkeämpiä asioita.

Helinä on meille kaikille hyvä todistus Jumalan rakkaudesta. Se rakkaus on saanut säteillä Helinän kautta niin monelle ihmiselle, joita tämä maailma ei ehkä enää edes huomaa. Helinä on päättänyt säilyttää iloisen mielen. Murehtimalla hän ei voi lisätä päiviään – päinvastoin. Jumala on tullut myös heikkoja ja murtuneita varten ja juuri heitä varten. Viime aikoina myös lääkäri on ollut optimistinen ja uskoo syövän etenemisen pysähtyvän. Me kaikki ystävät toivomme samaa. Helinän iloinen nauru kaikuu vielä pitkään, tapahtuipa mitä tahansa. Elämä yllättää, hämmästyttää, hiljentää ja saa sydämen sykkimään, uskomaan ja toivomaan. Elämä itsessään on suuri IHME! Helinä pääseekin pian muuttamaan sairaalasta omaan asuntoon. Suuri ihme sekin on. On syytä kiittää Taivaan Isää, joka pitää niin hyvä huolta lapsistaan!

Helinän elämän kautta ymmärrän, että Jumala kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme edes odottaa. Samoin ymmärrän, että Jumalan armo riittää. Hänen voimansa tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Täydellinen eheys on mahdotonta. Paavalilla oli piikki lihassaan. Oma piikkimme voi olla krooninen, psyykkinen tai fyysinen kipu. Piikit tulevat meiltä lupaa kysymättä. Kivut murtavat meitä ja tekevät meistä otollisia astioita. Kipua on myös ihmissuhdevaikeudet, lapsuudessa koetut väärinkäytökset ja rakkaudettomuus. Kaikki tämä voi olla Jumalan kasvatusta ja armoa, vaikka emme sitä heti ymmärräkään. Jeesus itse sitoutui kärsimykseen. Me seuraamme häntä. Lopulta voimme Paavalin tavoin oppia kestämään onnettomuudet ja vainot, halveksunnan, sairaudet ja heikkouden, murheet ja surut – pysyäksemme Kristuksessa.

Saamme arvokkaan lahjan – paremman kyvyn ymmärtää toisten kärsimyksiä!

VIROSSA

Olemme saaneet Marjun tyttären Annin Voidulaan. Hän on harvinainen kukka Jumalan puutarhassa, puutarhuri jo koulutukseltaan, mutta vielä enemmän sielultaan. Ann kokee, että sielussamme on puutarha, jota tulee hoitaa, kerätä sinne kauniita ja hyviä asioita. Ann on taiteilija, joka tahtoo palvella Jumalaa lahjoillaan, erikoisen herkällä vaistoillaan. Hänellä on aikaa eläimille, kukille, luonnolle. Hänen koiransa osaa monenlaisia temppuja – jopa laskea, avata ja sulkea ovet, ryömiä ja ties mitä. Hän on nuori ja kaunis. Joskus pelkään, että maailma kohtelee väärin tätä harvinaista kukkaa. Sitten muistan, että Jumala itse on luvannut pitää huolen kaikista omista, varjella omiaan. Ann on herkkä vaistoamaan – tavattoman herkkä. Hän on saanut juuri työpaikan autistisen lapsen kouluavustajana. Uskon, että hän sopii siihen tehtävään erikoisen hyvin. Heikot tarvitsevat rakastavia lähimmäisiä. Jokainen lapsella on vahva halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi, jokaisella eläimellä on sama halu. Rakkaus on koko ihmiskunnan ja luomakunnan korkein ja ihanin sävel. Se soi jokaiselle, joka tahtoo kuulla, kuunnella, jakaa ja ymmärtää.

Ann ajattelee, että vanhat ihmiset voivat sairastua senkin takia, että kokevat, että kukaan ei enää heistä välitä – heidän elämällään ei ole tarkoitusta.

Ann muistelee tapausta, kun hän kävi naisten päivänä kysymässä Hiidenmaan Kärdlan kukkakaupoista ilmaiseksi kukkia. Hän oli itsekin töissä kukkakaupassa ja tiesi, että kuihtuvat ruusut heitetään roskiin seuraavana päivänä. Hän sai kaikista kolmesta kukkakaupasta ison kimpun ruusuja. Hän taittoi ruusujen seuraksi kauniita kevätoksia, pani ne koriin ja vei lahjaksi sairaalassa oleville naisille. Ruusuja oli ihan yhtä monta kuin naisia sairaalassa! Joku kertoi myöhemmin, että kukat olivat kestäneet tuoreina monta päivää. Rakkaus ja ihmeet kuuluvat yhteen. Kaikki, mikä on rakkaudessa tehtyä, tuottaa hyvän hedelmän. Ilman rakkautta olemme vain kiliseviä vaskikelloja. Pieni kukka polkumme vierellä, kysyy meiltä: rakastatko minua? Pieni lintu puun oksalla kysyy; rakastatko minua? Tähdet taivaalla kysyvät; rakastatteko meitä?

Suurin puute maailmassa on rakkauden puute!

Ann lähtee puutarhaan kitkemään rikkaruohoja. Minä tahdon, että Herra kitkisi rikkaruohot sydämeni puutarhasta. Toivon, että sinne tulisi tilaa uusien kukkien puhjeta, uusien ajatusten linnun lailla lentää.

Minä olen saanut syödä ja poimia terveellisiä tyrninmarjoja koko vierailuni ajan. Merkillisen terveyspommi. Marjat on parasta poimia yksitellen piikkisten oksien seasta. Jos ahnehdin, marjat murskautuvat ja mehu valuu tiehensä. Niin on kaikkien hyvien asioiden laita. Hyvät lahjat kypsyvät hiljalleen ja ne on poimittava ahnehtimatta ja varoen.

PÄIVI VALONEN

Enpä ole useinaan nähnyt ihmistä, jonka sukunimi sopisi kantajalleen niin hyvin kuin Päiville. Hän on todellakin valoa täynnä – iloinen ja hymyilevä ihminen. Mutta se, että näin on, on suurta ihmettä. Annetaan Päivin kertoa siitä:

”Olen omaa sukua Määränen. Lopelle olen muuttanut Lopelle vuona 2002 yhdessä mieheni ja kahden poikani kanssa. Talo oli valmiina. Ensin olimme vuokralla noin vuoden verran, kunnes ostimme sen itsellemme.

Tapasin Jussin (Juha Matti) Parikkalassa, jossa hänen isoisänsä asui. Itse olen kotoisin Parikkalan Koitsanlahden Hovimäeltä. Itse hovi kuuluu museovirastolle. Muonamiehen asunnosta tuli siirtolaisten koti. Alun perin mummon täti tuli siihen siirtolaiseksi. Sitten meidän perheemme asui siinä.

Lähdin Kuopioon hammashoitajakouluun. Jussi valmistui Joensuun metsäkoulusta. Hän sai työpaikan Karkkilasta. Muutimme yhdessä Karkkilaan valmistumiseni jälkeen. Kävin töissä Helsingissä.

Sairastuin jo 15 vuotiaana selkärangan reumaan. Jo 20 vuotiaana olin tosi huonossa kunnossa. Oli kai ainoa selviytymiskeino, että aloin huutaa apua ylhäältä. Se oli etsikko aikaa, joka johti siihen, että todella löysin Jumalan. Halusin kääntyä katsomaan siihen suuntaan. Oli kuitenkin selvää, että tapahtuipa mitä tahansa, niin oli kuitenkin olemassa päämäärä. Jatkuvat kivut tekivät elämään niin vaikeaksi, että koko elämällä ei tuntunut olevan muuten merkitystä.

Lapset syntyivät, vaikka lääkäri ei olisi lupaa antanut. Sairaalassakin joku sanoi: ”Kuka on antanut luvan?” Nyt lääkäri sanoo, että oli hyvä, että pidin pintani ja halusin lapsia. Lapset ovat olleet minulle suuri ilo ja Jumalan lahja. Raskausajat olivat hyvin helppoja. Mutta kivut synnytyksen jälkeen olivat taas kovat. Töistä piti pitää taukoa synnytysten välissä. Olin kotona lasten kanssa noin 10 v.

Lopelle muuton jälkeen pääsin Hämeenlinnaan hoitoon. Aloitettiin biolääkkeet. Ne pysäyttivät tulehdusreaktion solutasolla. Kuntoni koheni. Lopelle muutto oli lottovoitto minulle. Pääsin Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiriin. Ihmiset ovat siellä hyvässä hoidossa. Yhä edelleen käytän biolääkkeitä.

Olen tehnyt täällä sijaisuuksia kotipalvelussa voimien mukaan. Kotipalvelussa on ollut todella hyvä työntekijöiden vastaanotto. Ei ole itsestään selvää, että voin käydä töissä, silloin kun jaksan.

Päivi pitää työstään, vanhoista ihmisistä ja siitä selviytymisen voimasta, joka näistä iäkkäistä ihmisistä huokuu. On ollut kiva tavata tasaisia hämäläisiä ja myös omaa heimoväkeä. Lopella on paljon karjalaisia.

Määräset ovat lähteneet Suojärveltä. Tunnettu runonlaulaja Ogoi Määränen on Viktor-ukkini isoäiti. Viktor perheineen muutti ensin kylmätilalle Sotkamoon ja sieltä lasten ja lehmien kanssa Parikkalaan. Hän muutti uskontonsa luterilaiseksi olosuhteiden pakosta. Parikkalassa ei juuri ortodokseja ollut. Viktorin isän isä oli Pekka Määränen ja Pekan vaimo Nasti. Ogoi eli Agafia os Härkin oli Pekan äiti. Ogoin mies oli Jermei Määränen.”

Muistan hyvin elokuvan ”Isoäitini Ogoi Määränen”. Sitä filmattiin Ilomantsissa, jossa asuimme 21 v. Lapsemme Maiju ja Paulus sekä naapurin Arto Dufva olivat yhdessä kohtauksessa mukana. Kirjoitin edellisen kirjaani ”Ilon ja surun, runon ja rajan Ilomantsi” myös Ogoi Määräsestä. Kun Päivi sai kirjan käteensä, hän sattui avaamaan juuri siitä kohtaan, jossa Ogoin nimi oli. Hämmästelimme yhdessä tätä yhteyttä. Suistamolainen ystäväni runonlausuja Saimi Talvivaara oli mukana Ogoin patsaan paljastustilaisuudessa Bomban talolla. Päivin isän täti Martta Havu näytteli Ogoita elokuvassa. Maija-Liisa Sutinen ohjasi elokuvan. Päivi on hyvin iloinen karjalaisista sukujuuristaan. Hänellä on hyvät vanhemmat. ”Kehun äitiä ja isää, sillä minulla oli ihanat vanhemmat! Rajakarjalan kieli on ihanaa. Ogoi osasi ulkoa ainakin 137 runoa, koko suojärveläisen laulurunousaarteiston. Pieni esimerkki tästä runoudesta: ”Itköö mutsoi metsikäs, hienohelma heinikäs, leviäotsa lepikos, suurikulma kuuzikas…”

Ogoi oli Hyrsylänmutkan ihmisten kanssa vankeudessa Venäjällä sota-aikana. Hän tuli vuonna 1940 talvisodan vankeudesta Suomeen. Monet menehtyivät matkalla. Lavantauti ja muut taudit niittivät Tuonen viljaa.

Päivi alkoi käydä Karkkilassa aktiivisesti seurakunnassa. Hän laulaa vieläkin Karkkilan kuorossa. ”Mutta uskoni on arkipäivän valintoja, luottamista, avun pyytämistä ylhäältä. En koe kristittynä olevani mitenkään parempi kuin muut. Kaikki olemme samalla viivalla, tasa-arvoisia, yhtä arvokkaita.

Lapsuuden perhe ja nykyinen perheeni ovat antaneet voimaa kaikkeen. Jumala kyllä tuntee jokaisen ihmisen tarpeet ja antaa meille oikean avun ja sopivat ihmiset tueksemme.

En sanoisi, että hyväksyisin sairauteni, mutta olen oppinut sopeutumaan. Minulla on sopeutumisen lahja! Tiedän, että ihminen pystyy kyllä sopeutumaan. Siksi ei tarvitse pelätä etukäteen. Ihmisellä on sittenkin kyky tiukan paikan tullen sopeutua, sopeutua siihen, mitä ei voi muuttaa.

Elämä on matka. Olemme matkalla kotiin. Kun sen on ymmärtänyt, niin jaksaa matkan rasitukset ja elämän koettelemukset.”

Olen saanut vierailla viisaan ja valoisan ihmisen luona. Olen ymmärtänyt, että Päivin saama lahja sopeutua on suuri lahja. Kuinka usein me katkeroidumme, valitamme, purnaamme ja jopa sairastumme pelkästä tyytymättömyydestä. Päivillä on jotain tärkeää annettavaa meille kaikille. Hän on oppinut tyytymään osaansa ja hän osaa iloita terveistä hetkistä ja terveistä päivistä, kiittää kaikesta Kaiken Hyvän Antajaa. Hänessä on sen kaltaista lempeää valoa, joka on saatu vain kovissa kärsimyksissä. Hedelmä on ihana! Me kaikki Päivin ystävät ja tutut saamme nauttia siitä hedelmästä. Silti meistä jokainen toivoo, että hänen ei tarvitsisi näitä kipuja kärsiä.

Päivi ja hänen perheensä rakastaa luontoa, erikoisesti lintuja ja Lappia. Jos olisi hänen vallassaan, hän samoilisi Lapin avaria tuntureita. Siitä ei ole monta vuotta, kun hän sai kiivetä Saanalle. Se oli suuri saavutus häneltä. Paljon enemmän, kuin mitä me terveet ymmärrämme. Hänen elämänsä on kuin vuoristokiipeilyä – yhä uusia raskaita nousuja ja rotkoja. Mutta kun kaikesta kerran selviää, niin onkin perillä siellä, missä ei enää kipua ja tuskaa ole. Toivotan Päiville siunattua kotimatkaa!

Päivin elämä pani minut huomaamaan, että suurin taistelumme on taistelu omia asenteitamme vastaan. Meidän on voitettava epätoivo, epäusko, katkeruus ja pettymys ja väärät meitä vahingoittavat tunteet. Me saamme rukoilla lisää uskoa, lisää toivoa, lisää rakkautta, lisää kykyä sopeutua ja hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa. Positiivinen ja kiitollinen mieli antaa meille paljon voimaa tehdä oma tehtävämme lähimmäistemme parhaaksi.

A N J A   U U S I T A L O

Istun ystäväni Anja Uusitalon os Telen kodissa Rengon Kaloisissa. Anjan olen tuntenut jo monen monta vuotta. Olemme vierailleet hänen vieraanvaraisessa kodissaan sekä hänen kanssaan milloin seurakunnan hopeakerhossa ja muissa riennoissa.

”Olen syntynyt Lopen Pilpalassa. Renkoon muutin vuonna 1960. Onneksi asun niin lähellä Loppea, että pääsen käymään siellä silloin tällöin.

Minulla on nuorempi veli. Isä kuoli sodan aikana, kun olin 9 vuotta vanha. Mummo – isäni äiti oli minulle hyvin tärkeä ihminen. Hän kuoli vuosi isän kuoleman jälkeen vuonna 1943.

Muistan hyvin isän kuoleman. Se oli Marian päivä, kun viesti isän kuolemasta tuotiin. Se oli ollut aikoinaan isän ja äidin kihlapäivä. Me lähdettiin veljen kanssa hiihtelemään ja tuotiin kotiin männyn oksia. Meillä oli aina pantu männyn oksa maljakkoon ja meistä vain tuntui siltä, että jotain pitää isän muistoksi kotiin viedä. Se oli aurinkoinen, kirkas päivä. Muistan sen päivän tosi hyvin, samoin isän hautajaispäivänkin. Olin jo sen verran iso.

Istuin usein ikkunan ääressä ja katselin siihen suuntaan, minne isä lähti. En voinut uskoa todeksi sitä, että isä ei enää palaa. Lapsenmieli on semmoinen. Kun isä tuotiin vainajana meille kotiin ja pestiin ja siirrettiin toisenlaiseen arkkuun, niin saatoin nähdä, että hän oli kuollut. Hänet vietiin hevosella Lopen kirkolle. Kuusivuotias veljeni oli hevoskyydissä mukana. Minä olin koulussa silloin. Naapurin vanha isäntä toi surusanoman. Heillä oli puhelin kotona. Puhelimia oli harvassa siihen aikaan.

Elämän täytyi vain jatkua. Onneksi oli hyviä ihmisiä, jotka auttoivat meitä talkoovoimin. Meillä oli lehmiä ja maanviljelystäkin. Ihmiset auttoivat heinänteossa ja kylvöhommissa. Palkollistakin työtekijää pidettiin kiire aikoina. Lasten piti siihen aikaan jo pienestä pitäen tehdä niin paljon kuin mahdollista.”

Sama työteliäisyys on ollut ominaista Anjalle koko hänen elämänsä ajan. Yhä vielä hän jaksaa kulkea ja tehdä käsillään kaikenlaista, etenkin leipoa ja laittaa ruokaa vieraillekin. Tehtävät ovat yhä moninaiset.

”Minulla oli veljestäni kova huoli ja vastuu. Olen aina tuntenut suurta vastuuta hänestä, jo silloin ja vielä nuorena ollessamme. Jouduimme olemaan sodan aikana paljon kahdestaan, kun äiti oli poissa. Monet kerrat pelkäsimme kovasti. Talomme oli yksinäisessä paikassa. Oli huolta pikku veljestä ja eläimistä. Silloin kai jo opin olemaan sosiaalinen ja semmoinen, joka huolehtii toisista.”

Yhä Anjan kodissa soi puhelin tuon tuostakin, ihmisiä tulee ja menee ja hän itse kulkee ahkerasti.

”Olin kauppiaana kauan Rengossa. Silloin tunsin kyllä lähes kaikki renkolaiset. Nyt olen ollut työelämästä pois jo kauan, enkä enää tunne uutta väkeä. Vanhempi väki on jo poistunut. Mutta tuntuu tosi mukavalta, kun moni nuorempikin vielä minua tervehtii. Olin vasta Lopen Pilpalassa joka kesäisellä kyläkävelyllä. Moni tuli kertomaan, että muistaa minut kaupasta aina iloisena ja pirteänä. Sekin tuntui mukavalta. Olen jo nuoresta lähtien ollut mukana seurakunnan riennoissa. Silloin todella pidettiin semmoista nuorten piiriä kylällä. Olin ahkera kirkossa kävijä. Melkein joka sunnuntai poljin pyörällä kirkkoon ja kävin samalla isän haudalla. Keräsin tien varresta milloin mitäkin kukkasia. Talvisin menin potkukelkalla tuon 15 km:n matkan. Muistini mukaan silloin oli lähes koko talven hyvät kelkkakelit. Hiihtäenkin matka sujui. Sitä vain kuljettiin. Jos aikoi johonkin lähteä, niin sitä oli vain mentävä.” Tie oli korpitie ja kulki synkkien metsien halki. Anja oli arka ja joskus aivan vauhko, jopa vielä vanhempanakin. Kovasti häntä pelotti. Mutta pelko oli voitettava ja vain mentävä. ”Joskus pelkäsin puita ja pensaitakin. Ne liikkuivat omituisesti mielestäni!

Ennen ihmiset kertoivat toisilleen pelottavia kummitusjuttuja ja monia raakoja tarinoita. Meille lapsille niitä kerrottiin myös. Eivät aikuiset varmaan ajatelleet, mitä pelkoa ne lapsissa herättivät. Ei niitä olisi pitänyt lapsille kertoa ollenkaan. Pelkäsin jopa riihtä, josta minun piti hakea ruokatavaraa. Oli pakko ensin laittaa edes vähän valoa tulemaan yhdestä reiästä, ennen kuin uskalsin mennä sisälle päivälläkään.”

Lukemattomat ihmiset ovat matkan varrella saaneet syödäkseen Anja tekemää erittäin maukasta ruokaa ja syödä hänen leipomiaan kakkuja ja muita herkkuja.

”Olen ehtinyt vääntää ruokaa tähän ikään asti tosi paljon”, nauraa Anja.” Pian on 80 vuotta täynnä. Olen aina ollut kiinnostunut ruoanlaitosta. Olen aikoinani halunnut kotitalousopettajaksi, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Käsitöitä olen myös tehnyt paljon. Aina on ollut valmista lähetysmyyjäisiin, arpajaisiin. Olen tehnyt puikoilla ja kangaspuilla, ommellut lapsille vaatteita, tehnyt pyyheliinoja ja tyynyliinoja, virkannut tai ommellut patalappuja ja ties mitä. Moniin kahvituksiin olen leiponut kakut ja pullat ja muun tarpeellisen. Sydämen halu siihen kaikkeen on ollut. Teen iloiten ja mielelläni näitä hommia, varsinkin seurakunnan piirissä.

Olen kai tämän jo isältä oppinut. Isäni oli hyvin sosiaalinen. Isän sisko asui vähän matkan päässä. Hänen ainoa lehmänsä asui maanavetassa eikä sillä ollut kunnon suojaa, tuskin heiniäkään. Isä otti jauhoja pussiin, vähän heiniä ja minut mukaansa ja niin sitä mentiin siskoa auttamaan. Monta muutakin vastaavanlaista touhua isällä oli. Opin siinä sivussa jotain arvokasta - ottamaan huomioon lähimmäisten tarpeet. Isä kuoli valitettavasti niin nuorena, että ei ehtinyt tehdä palvelutyötä sen enempää.

Mieheni Pentti Kalevi Uusitalo ( s. 24.10.1930 ja k. 19.11.2010) oli renkolaisia. Ensin asuimme 7 vuotta Ahoisten kylässä. Sitten ostimme Kaloisista tilan ja muutimme tänne, jossa olen asunut nyt 44 vuotta. Avioliittomme oli kestänyt kaksi päivää vaille 53 vuotta, kun mieheni kuoli noin puolitoista vuotta sitten. Talvella muutin rivitaloon Rengon kirkolle. Asuntoon tuli vesivahinko ja muutin takaisin tänne kotitaloomme Kaloisiin loppu kesäksi.”

Anja soittaa minulle tänään ennen kuin aloin kirjoittaa hänestä. Hän asuu syyskuun lopullakin vielä kotitalossa Kaloisissa ja viihtyy hyvin. Kirkonkylälle muuttaminen oli hänelle vaikea. Täällä kotona on puutarha, tutut ympyrät, linnut, joita hän ruokkii. Toivon, että hän voisi asua siellä niin kauan kuin itse haluaa.

”On suuri muutos elämässä, kun toinen lähtee. Ei sitä edes käsitä, ennen kuin sen itse kokee. Mutta muutoksia tulee ja kaikkeen pitää tottua. Elämän kulku on vaan sitä!”

Anjan mies oli sairaana kauan. Se oli raskasta aikaa. ”Minulla on semmoinen luja uskonnollinen vakaumus. Omasta mielestäni ainakin se on auttanut kaikissa elämän tilanteissa ja vaiheissa eteenpäin. Rukous on se voima, joka auttaa niin minua kuin niitä ihmisiä, joiden puolesta olen saanut rukoilla. Pidin vuosia pyhäkoulua. Pyhäkoululapset ovat tuntuneet hyvin läheisiltä. Kun kuulen jonkun heistä kulkeneen vikasuuntaan, on tuntunut tosi pahalta. Olen silloin saattanut moittia itseäni, vaikka tiedänkin, että jokainen on itse vastuussa valinnoistaan ja elämästään. Olenko sittenkään osannut neuvoa tarpeeksi hyvin, mietin usein. Rukouksessa voin kuitenkin heitä kantaa väkevän Jumalan eteen, jolle kaikki on mahdollista.”

Anja on hyvin kiltti ihminen. Hänen on vaikea sanoa EI. ”Olen aina ollut sovinnollinen ja sovintoa rakastava. Pelkään riitatilanteita. Haluaisin olla sovittelijana, vaikka se ei aina ole ollut oikeinkaan. Minkäs me luonnollemme voimme! Olemme sitä, miksi olemme tulleet.

Isä oli minulle hyvin tärkeä. Ottipa isä minut mukaansa kunnanvaltuuston kokouksiinkin. Vaikka ne miehet tuntuivat juttelevan monta tuntia, minä istuin tuolissa ihan hiljaa. Pääsin sinne isän pyörän tarakalla ja se oli minusta niin mukavaa ja tärkeää. Joku täti laittoi minulle tuolin päälle pienen liinan, mehulasin ja piparia. Olin niin onnellinen, että ihan minua varten oli oma pieni liinakin. Aikuiset joivat kahvia. Isä piti minua usein sylissä. Kun minulla oli paha hinkuyskä, hoiti hän minua hellästi. Luultiin jo, että en siitä selviä. Olin ihan pieni lapsi. Isä piti uunissa tulta ja piti minua tulen lähellä sylissä monta yötä. Sen ajan mieheksi hän oli aika erikoinen mies hoitaessaan näin pientä lasta. Isän muisteleminen antaa minulle iloa ja voimaa. Omaishoitajana olin aika monta vuotta, mutta vain vajaa kaksi vuotta virallisesti. Olen kiitollinen, että sain hoitaa miestäni kotona lyhyitä sairaalajaksoja lukuun ottamatta. Hän ei halunnut mennä minnekään. Hän sanoi, että on hyvä olla omassa kodissa ja omassa sängyssä. Siihen hän sai silloin nukkuakin rauhallisesti. Siitä olen todella kiitollinen.Rukoustyötä riittää. Minulla on neljä lasta ja kolme lastenlasta, kummilapsia, sukulaisten lapsia, tuttavien lapsia ja pyhäkoululapsia, joita saan kantaa rukouksin.”

Anja oli jo nuoruudessaan koko sukunsa täti. Monet muistavat häntä yhä. Joulukorttien määrä on suuri, tuleepa postia ulkomailtakin – Australiasta, Virosta ja muualta. Anja on saanut ja saa yhä elää antoisaa ja rikasta elämää. Olen onnellinen siitä, että Jumala johdatti meidät yhteen eräänä kauniina kesäpäivänä Lopen kirkossa ollessamme mieheni kanssa kirkkopäivystyksessä.

Kirjoitin Anjalle seuraavan runon. Ihmettelin tummia havuja, jotka ilmestyivät runoon. Kun Anja kertoi isänsä kuolemasta ja ensimmäisestä reaktiostaan hakea veljensä kanssa männyn oksia kotiin maljakkoon, ymmärsin havut. Ne kuvaavat surua ja rakkaiden lähtöä.

Munkkeja paistava mummo selkä elämän kumaraksi painama kipittää kipein polvin tuomaan lahjansa yhteiselle ihmisyyden alttarille. Polulla soi tummien havujen tahtiin elämän ikuinen laulu!

Anjan voimana on usko ja luottamus Jumalaan, monet hyvät ystävät ja läheiset. Vieläkin hän saa ammentaa voimaa kaukaisista lapsuuden muistoistaan ja erikoisesti isän huolenpidosta ja rakkaudesta. Onnellinen se tyttö, jota isä rakastaa ja hoivaa. Maailmassa on aivan liikaa kotivammaisia tyttöjä, jotka ovat saaneet lapsuudessaan ivaa ja väärinymmärrystä osakseen. Jotkut ovat saaneet kokea vielä paljon pahempaa.

Anja on itkenyt itkunsa hiljaa ja salaa. Murheitakin on elämä tuonut niin kuin meille kaikille tuo. Mutta halu elää sovinnossa, halu rauhaan on vienyt aina voiton omista pyyteistä ja murheista. Jumala on aina nostanut alas painetun ja tuonut yllättävää iloa elämään! On hyvä siunata niitäkin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, rukoilla heidän puolestaan. Tämän kaiken ja paljon muutakin olen oppinut Anjan vierellä kulkemalla. Kiitos, Anja!

E L I N A   M I K K O L A

Olen tutustunut Saara Saukkolan luona toiseen mielenkiintoiseen ihmiseen Elina Mikkolaan. Hänet loppilaiset tuntevat kirjakaupan pitäjänä. Iäkäs harmaahiuksinen hento nainen kävelee vielä kylälle kodistaan Vanhan kirkon kupeesta. Minusta hän vaikuttaa aivan satuhahmolta, joka asuu satutalossa suurten puitten siimeksessä. Nyt pääsen häntä haastattelemaan.

”Muutimme jouluna 1959 tähän taloon. Isä oli opettajana Topenon koululla, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1957. Isä oli hyvillään, että syksy oli niin kuiva, että oli helppo rakentaa. Oli eteviä ja taitavia rakennusmiehiä. Jouluksi pääsimme muuttamaan omaan kotiin. Tätä ennen asuimme 23 vuotta Topenolla.

Isä ja äiti tulivat v 26 kirkonkylän puukouluun ensin opettajiksi. Se koulu on hävitetty. Syksyllä 1934 muutimme Topenolle.

Isän suku on Valkealasta. Se kuuluu nykyisin Kouvolaan. Isä kävi Sortavalan seminaarin. Ensimmäinen koulupaikka oli Koiviston saaristossa. Sinne mentiin vesitse. Sortavala oli todellinen kulttuurikaupunki laulujuhlineen. Se oli monin eri tavoin tunnettu kaupunki. Isällä oli hyvänä tukijana ja ystävänä Mikael Nyberg, joka oli Sakari Topeliuksen tyttären poika. Hän oli uskovainen mies, joka piti raamattupiiriä opiskelijoille. Hän on tehnyt koskettavan hengellisen laulun: ” Tuolla keinuu pieni pursi…” Laulu on syntynyt omasta kokemuksesta.

Äiti on syntynyt Hausjärvellä. Molempien hänen vanhempiensa suku menee Orimattilaan. Äidin vanhin sisar Iida ainakin on syntynyt Kärkölässä. Äidin nimi oli Lyyli. Hänellä oli myös Siiri niminen sisar, joka ei mennyt naimisiin. Hän oli koko suvun yhteinen täti ja rakasti kaikkia sisartensa lapsi. Hänen albuminsa, joka on täynnä suvun valokuvia, tuli minulle. Haluaisin toimittaa sen nuoremmalle polvelle. Äitini kodissa oli seitsemän sisarusta. Äiti täytti 80 vuota vuonna 1970. Hän kuoli seuraavana vuonna. Kaikki he olivat hyvin sukurakkaita ja olivat aina koolla jossakin – myös yksi veljeksistä, joka asui Kemissä saakka.

Elina syntyi Lopella. Äiti oli kotisairaanhoitaja, joka meni potilaan kotiin hoitamaan potilasta. Isä oli äidin tapaamisen aikaan Matildedahlin Perniön kunnan koulussa opettajana. He ovat tavanneet toisensa vuonna 1923 jossain seuroissa. Elina muistaa, että Perniön kunta ei ostanut äidille polkupyörää, vaan ison maatalon isäntä sen hänelle lopulta osti ja lahjoitti omaksi. Äiti asui maatalon sivurakennuksessa. Se pyörä tuli äidin mukana Topenolle ja on yhä tallessa Elinan varastossa. Isä viihtyi hyvin Lopella, mutta aina joskus kaipasi Perniöön.

”Antti veljeni syntyi Perniössä vuonna 1925, Alpo syntyi 1927 ja minä vuonna 1928.

Kirkonkylässä oli lastenkoti ”Nuijan” talossa. Mutta kun lapset siirtyivät asumaan lähelle Heikkilän koulua, lapsetkin siirtyivät siihen kouluun oppilaiksi. Kirkonkylän koululta vähenivät oppilaat. Siellä pärjättiin kahden opettajan voimin. Isälle tarjottiin siirtoa Salon tai Topenon koululle. Isä valitsi Topenon vuonna 1934. Isäni nimi oli Johan Edvard Mikkola, mutta Eetuksi häntä kutsuttiin. Papereihin hän kirjoitti J.E. Mikkola. Äidin nimi oli Lyydi Matilda ja oma suku Silvonen.

Me lapset kävimme Topenon koulua. Antti lähti ensimmäisenä Helsinkiin ressuun kouluun vuonna 1936 ja me muut seurasimme perässä. Antille se oli suuri mullistus – lähteä nyt suureen kaupunkiin pienestä maalaiskylästä. Hänen oli kauhean ikävä lähteä. Ensin asuttiin äidin sisaren kodissa Helsingissä. Sitten isä osti oman asunnon meille. Siihen aikaan liikennöi Satakunnan liikenne (30-luvulta 90-luvulle) Pori- Helsinki väliä. Autot kulkivat Topenon kautta. Loppi oli pitkän matkan autojen läpikulkupaikka. Ei ollut vielä isoja teitä olemassakaan. Täällä kulki raumalainen ja Lauttakylän liikenne ja monia muitakin linja-autoja. Autokuskit olivat ammattinsa osaavia ja taitavia herrasmiehiä, luotettavia. Semmoinen oli esimerkiksi Pappa Mäkinen (Arvo).

Kun Antti vihittiin papiksi vuonna 1951 Tampereella ja hän tuli sieltä Helsingin kautta kotiin. Sama Pappa Mäkinen vei hänet vuonna 1936 Helsinkiin ja toi vuonna 1951 kotikylään. Sisareni valokuvasi viimeisen Satakunnan liikenteen linja-auton.

Kun talvisota syttyi vuonna 1939 Antin päivänä, oli Alpo linja-autoasemalla, kun ensimmäiset pommitukset tapahtuivat. Täti oli häntä saattamassa. Jos he olisivat olleet kotona, he olisivat kuolleet. Talo oli Lönnrothinkatu 23:ssa ja ensimmäinen pommi putosi III kerrokseen poikien huoneeseen. Oli suuri varjelus, että molemmat pojat olivat pois. Toinen oli lähtenyt jo aamuautolla Lopelle. Alli tädin palatessa koko talo oli tulessa. Opinnot keskeytyivät heti.”

”Helsingin Hietaniemen hautausmaan vahtimestari Bergman oli tutustunut loppilaisiin Hemmon ja Sorrin ihmisiin. Sodan alettua Bergman ilmestyi ihan sekaisena Topenolle. Kädessä oli pyssy. Kukaan ei uskaltanut kajota häneen. Pommitusten alkaessa helsinkiläiset ryntäsivät suurella joukolla hautausmaalle isojen kivien turviin. Siitä mies oli varmaan pelästynyt ja seonnut.

Bergman meni lopulta johonkin lepäämään ja nukahti. Pyssy saatiin otettua pois. Sahanomistaja Sorrilla oli jo silloin kuorma-auto. Hän hoiti lopulta miehen kotiin Helsinkiin. Matka Topenolta Helsinkiin kesti kauan siihen aikaan.

Hemmon talon vanha emäntä Alina Hemmo oli ihana ennenvanhanen ison talon emäntä. Hänen pihansa oli niin kaunis – kukkia joka nurkassa. Nytkin piha on hyvin hoidettu. Silloin vuosia sitten se oli niin kaunis. Hänen tapanaan oli mennä Hietanimen hautausmaalle ihailemaan syksyn tuloa. Näin hän oli varmaan tutustunut Bergmaniin, joka osasi tulla juuri Topenolle. Minulta jäi lukio kesken. Tulin isän kirjakauppaan. Isä sai kirjakauppaoikeudet vuonna 1927. Minä tulin Helsingistä pois ja tulin kirjakauppaan vuonna 1948. Olinkin siellä vuosikausia. Paljon muistoja ja tapahtumia jäi mieleen. Vuonna 1966 pääsi jo matkustamaan Pietariin. Meitä oli yli 200 ihmistä kirjakauppaväkeä. Lähdimme isolla laivalla Katajanokalta. Oltiin vajaa viikkoa ja kierrettiin Pietaria.”

Olen aikaisemmin tässä kirjassa kertonut Eeva Kivirasista, jonka poika Tapio oli kirjakaupassa ensin jouluapulaisena ja sitten pitempäänkin töissä siellä.

”Tapio oli äärettömän etevä kirjallisuuden tuntija, niin että sitä on ihan vaikea uskoa. Hän oli minulla töissä 1970-luvulla. Hän ohitti kilpailuissa jo silloin isojen kirjakauppojen väen. Minulla on tallella lehti, jossa kerrotaan hänestä. Hän oli välillä postin palveluksessa, mutta meni sieltä Sokokseen. Tapio oli aikeissa lähteä sieltä jo muihin töihin, kun hänelle tarjottiin yllättäen parempaa palkkaa. Eivät halunneet päästää Tapiota! Rahan perässä hän ei ole juossut.

Äitimme oli kotona. Se oli aivan itsestään selvää siihen aikaan. Hänellä oli sen ajan tieto ja taito. Me ei juuri sairastettu. Anna-Mari (s.1931) valmistui vuonna 1958 ja toimi suomen kielen opettajana Urjalassa. Hän kuoli yllättäen syötyään vuoden kortisonia. Mitään kunnon tutkimuksia ei tehty. Ruumiinavauksissa todettiin rinnan revenneen 6 cm. Ruumiin avannut lääkäri otti sydämestään osaa tapaukseen. Asia harmittaa minua vieläkin. Siskoni oli aina ollut terve, eikä ollut syönyt lääkkeitä koskaan. Hän oli ollut vain neljää päivää elämässään pois opettajan työstään flunssan takia. Lääkäri oli sanonut nähneensä sisaren hyvän terveyden tilan tutkimuksissaan.

Alpo kuoli 80 vuotta vanhana. Erkki sairastui 60-luvulla MS tautiin. Hän oli Kokkolassa pappina. Vuonna 1976 hän joutui sairaseläkkeelle. Hän kuoli tammikuussa 2010. Maaliskuussa hän olisi täyttänyt 77 vuotta. Äitimme oli sairaanhoitaja ja hoiti meitä hyvin. Jos sairastuimme, meidät pantiin vuoteeseen lepäämään. Vahvoja lääkkeitä ei annettu. Lapsuus merkitsee paljon myös tulevaan terveydentilaan. Erikseen ovat tietenkin perinnölliset sairaudet. Äiti neuvoi aina olemaan hiljaa lääkärissä. Potilas voi kertoa oleelliset asiat, mutta lääkärin tehtävä on kertoa potilaalle, mikä häntä vaivaa.

Kehun usein äitiä. Minulla oli onnellinen koti. Isä yritti kannustaa oppilaitaan jatkamaan oppikoulussa joko Hämeenlinnassa tai Riihimäellä. Monesti ihmiset sanoivat, että ei kaikista herroja tule. Joskus pojat pantiin kouluun, mutta talon tytärtä ei, vaikka tyttö olisi enemmän sinne halunnut. Välit olivat hyvät kyläläisiin. Usein tuli Hurrin pappa juttelemaan isän kanssa. Vieläkin tulee kutsuja entisten isän oppilaitten juhliin. Oppilaitahan oli siihen aikaan suuret määrät.

Sisareni Ami (Anna-Mari) oli Ruotsissa muutaman vuoden. Isä kirjoitti hänelle Topenon kuulumisia. Topenolla tapahtui peräkkäisinä päivinä kaksi surullista asiaa - Hurrin pappa kuoli ja seuraavana päivänä paloi seurantalo. Minä olin mennyt pyörällä kirkolle ja tulin sieltä kotiin 16-17 aikaan, mutta ei huomannut vielä paloa, vaikka se oli ihan lähellä koulua. Kannoin pyörän puron rantaan. En halunnut nähdä tulipaloa. Isä tuli myöhemmin kotiin Lauttakylän autossa. Isä pelkäsi, että koulu on palanut. Erkki tuli pyörällä vanhaa tietä Kaakkomäen kautta. Hän mietti, että mikä Ourajoella palaa. Erkki kertoi, että noin kilometrin päässä Ketopellon talon kohdalla hän arveli, että koulu on syttynyt tuleen. Erkki vapisi pyöränsä päällä.

Seurantalo oli tehty talkoilla ja niin tehtiin uusikin vanhan tilalle. Koulu ja seurantalo olivat aivan lähellä toisiaan silloin.

Kärpänojan tulipalon sytytti salama. Muita pahempia tulipaloja ei ollut. Topeno oli rauhallinen kylä. Mitään pahempaa ilkivaltaa ei kylässä ole tapahtunut. Elina muistelee sitäkin ihmettä, että vain yksi isän oppilaista jäi auton alle, vaikka oppilaita oli satoja ja Topenon ohi kulki niin linja-autoja, kuorma-autoja kuin pikku autoja jatkuvasti. Poika ei onneksi kuollut, vaan jäi elämään. Ihmeellinen varjelus tämäkin!

Topeno on säilynytkin rauhallisena kylänä. Ennen kylässä oli paljon lapsia, oppilaitakin yli sata. Kun isäni lähti vuonna 1957, tuli Loukon opettajapariskunta tilalle. Isäni tuli tunnetuksi siitä, että hän piti ylimääräisiäkin hartaustilaisuuksia koululla. Hän luki ja jakoi mielellään Jumalan sanaa.

Sota-aikana meilläkin oli karjaa – kaksi lehmää, muutama lammas. Sika meillä oli aina, kanoja. Vuonna 1951 lähti viimeinen lehmä. Uimme joessa. Keväisin siinä virtasi jäälauttoja, joilla pojat seikkailivat, mutta mitään kummempaa ei tapahtunut. Sorrin Pirjo putosi kerran virtaan. Suutarin pajasta tuli pari miestä auttamaan. Pirjo elää yhä. Olli Maunula asui myös lähellä jokea. Olli putosi jokeen. Hänen siskonsa Ritva sai Ollin hiuksista kiinni. Joessa oli kova virtaus. Kalamyllyn kosken takaa löydettiin Rauhalan Jalo hukkuneena. Virta oli hänet sinne kuljettanut. Muita hukkumisia en muista tai tiedä. Erkki veljeni oli Kokkolassa pappina. ”Erkki on niin iloinen ja eloisa. Näin hänessä jotain, joka vakuutti minua, että siinä on oikea pappi. En pysty sanoilla kuvailemaan, mutta hänessä oli karismaa - ruotsiksi Utstrålning! Erkki jätti valoisan muiston kannustamaan minua samassa ihanassa papin virassa, missä hänkin sai palvella yhteistä Herraamme” kirjoitti eräs pappi äidilleni. Pekka poika, joka oli töissä Oulun sanomalehti Kalevassa, julkaisi kauniin muistokirjoituksen isästään. Erkin poika Matti seurasi isänsä jälkiä. Joskus häntä voi kuunnella radion hartauksissa. Useimmat Mikkolat ovat olleet hyviä kirjoittamaan. Matti Mikkola on kirjoittanut 59 sivuisen kirjan ”Erikoisen hyviä tarinoita”. Ensin Matti alkoi lukea insinööriksi, mutta papin kutsumus veti ja voitti. Matti kirjoittaa ahkerasti juttuja erälehteen. Hän harrastaa eränkäyntiä.

Erkki sairasti MS tautia. Erkin kaikki lapset ovat pärjänneet hyvin elämässä. Äiti sanoi viimeisenä joulunaan Erkille, että me emme kai enää näe toisiamme maallisin silmin. Se kosketti kovasti ja piti paikkansa. Erkki kutsuttiin Taivaan kotiin. Yksi Erkin tytär Leena-Kaisa Mikkola on tällä hetkellä Suomen Israelin suurlähettiläs. Hän on saanut asua jo monessa maassa. Entiseen aikaan Topenon taloissa pidettiin ahkerasti seuroja. Mikael Nyberg - Topeliuksen tyttären poika oli sytyttänyt uskon kipinän isään Sortavalan seminaarissa. Isä kävi tapaamassa häntä Porvoon saaristossa kesämökillä. Sota-aikana Topenolla oli inkeriläisiä pakolaisia. Amin ystävä oli Hilma Pakkanen. Pakkaset asuivat Hemmolla, Karhun perhe asui Hurrilla. He olivat ahkeria työntekijöitä. Hurrin pappa koetti kieltää vaimoa, kun vaimo tämä tuli töihin jo kolmen päivän päästä synnytyksestä. Siskoni oli kerran Keskipohjanmaalla evankeliumiyhdistyksen kesäpäivillä. Siellä puhui tunnettu inkeriläinen pappi Arvo Survo. Ami kysyi Arvo Survolta, josko hän tietäisi tämän nimistä ihmistä ja kertoi hänelle heidän ystävyydestään. Arvo lupasi kysellä, sillä hän kiersi laajalti Inkerin maata ja tapasi seuroissa ja kirkoissa paljon ihmisiä. Niinpä eräänä päivänä tuli iloinen viesti Hilmalta Petroskoista. Ystävä oli löytynyt! Hilma vieraili Suomessa ja lopulta muuttikin Ouluun asumaan v 1998 Amin kuoleman jälkeen. Lapset tulivat myöhemmin Ouluun asumaan. Tytär on lääkärinä isossa Yliopistollisessa sairaalassa. Saukkolan Saara on käynyt Hilmaa katsomassa Oulussa. Monta jännittävä vaihetta oli Hilman ensimmäisellä matkalla Suomeen. Huomattiin, että viisumi käy vanhaksi. Ami otti yhteyttä nimismieheen, joka antoi jatkoaikaa viisumiin. Monenlaista muutakin jännitystä matkalla oli!”

”Topenon koulu täytti 23.10.2009 110 vuotta. Koulu on järjestyksessä kuudes koulu Lopen historiassa. Koulun sota-aikaiset vaiheet ovat mielenkiintoinen. Aluksi Topenolle tuli sota-aikana ns. nostomiehiä HELMIKUUN LOPULLA 1940. Näiden miesten hermot eivät olleet kestäneet sotaa. Yksi sotilaista istui maassa kivijalkaa vasten ja itki. Hän pelkäsi joutuvansa rintamalle. Miehet lähtivät maaliskuun alussa. Huhtikuussa tuli uusia sotilaita. Maaliskuussa 1944 tuli koululle Helsingistä tyttöjä koulua käymään. He majoittuivat koulun käsityöluokkaan. Siellä he nukkuivat sotilaitten pukkisängyissä, joita oli jäänyt sinne. Omat oppilaat kävivät koulua aamupäivisin ja nämä tytöt iltaisin. Tytöt olivat tulleet pakoon viimeisiä Helsingin kovia pommituksia. Pommitukset olivat erikoisen kovia 6.2, 16.2, 26.2. Partiomajalle Laakasaloon tuli vähän vanhempia koululaisia.

Väinö Linna oli alokkaana Topenon koululla talvisodan loputtua v 1940. Sieltä hän kulki Launosten ja Ryttylän kautta rintamalle. Löysin tämän tiedon urjalalaisten miesten muisteluista Väiski- nimisestä kirjasta. Koulut ja työväentalot olivat siihen aikaan armeijan käytössä.” Elina muistelee tapaamiaan ihmisiä. Erikoisesti hän tahtoo muistaa Tuomisen Olgaa. Tämä nainen hoiti yksin viittä lasta, pesi pyykkiä ja siivosi koulua. Hän jos kuka olisi ansainnut äitienpäivä mitalin. Paljon on asioita muistissa tällä henkisesti virkeällä ja viisaalla naisella. Mutta aina on myös lähdettävä. Minun on aika palata kotiin. Juomme yhdessä vielä kahvit. Elina antaa minulle lahjaksi hauskan kirjan Jäämeren maisemista. Se on täynnä Lapin ihmisten elämää. Mieheni saa hengellisen laulukirjan. Olen iloinen, että pääsin tutustumaan tähän hauraaseen ja hentoon, mutta kuitenkin vahvaan naiseen, joka oli silmissäni kuin sadun hahmo vanhassa talossaan suurten puiden siimeksessä. Nyt hän on saanut lihaa ja verta ylleen. Tiedän hänestä jo paljon enemmän. Paljon sain kuulla – Lopen historiaa ja kuvauksia sen asukkaista, tavallisista ihmisistä elämän iloissa ja suruissa. Paljon jäi kertomatta, paljon historiaa ja elävää elämää. Ehkä saan vielä kuulla jonain päivänä lisää tarinoita.

Elina elää omaa elämäänsä. Siihen kuuluvat muistot, läheiset rakkaat. On ollut raskasta luopua siskosta. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Yhtäkkiä tuli viesti, että rakkain ja läheisin sisareni Leena on kuollut äkillisesti – aivan liian varhain. Luopuminen – se on meidän kaikkien osa tässä elämässä. Lopulta on luovuttava itse elämästä täällä maan päällä. Mutta vahvana sykkii meissä elämän kipinä - viimeiseen asti. Se kipinä on hämmästyttävä voima niin heikoissa ja sairaissa kuin iäkkäissä ja terveissäkin ihmisissä.

”Mutta kukaan meistä ei tiedä, milloin tulee lähtö. Se voi tulla yllättäen nuorelle ja terveellekin ihmiselle!” Sanoo Elina. Samalla ihmettelemme Lopella tapahtuneita monia äkillisiä lähtöjä. Ne järkyttävät ja saavat meidät ajattelemaan elämän arvoa ja lahjaa entistä syvällisemmin.

”Kaikki mennyt elää yhä minussa, lapsuuden valoisat päivät, nuoruuden usko ja toivo, elämän kivut ja pettymykset. Rakkaat ihmiseni! Tässä on elämäni! Jumala, ota se käsiisi! Hoida minua!”

Tämän pienen runon haluaisin omistaa niin Elinalle kuin meille kaikille.

L E A   T O O M

Marjun ja Tapanin koti on Vändran kunnan Vöidulan kylässä. Parin kilometrin päässä on Vöidulan Möisa eli kartano. Kylässä on ollut lasitehdas aikoinaan. Kylän entinen nimi on Karolinenhof ja se mainitaan ensimmäisen kerran dokumenteissa vuonna 1822. Kartano rakennettiin vasta 50 v myöhemmin. Lasitehdas suljettiin 1920- luvun lopulla. Lasitehtaan johtaja asui kartanossa, jonka edelleen on käytössä. Siellä häärii emäntänä Marjun ystävä Lea. Lea tulee kylään ja kertoo elämästään.

”Olen syntynyt 17.04.1961 Pärnumaalla maaseudulla noin 20 km:n päässä Pärnusta. Olin vanhin lapsista ja minulla oli kaksi siskoa ja veli. Äiti elää vielä, mutta isä on kuollut vuonna 1985 eli n 27 v sitten.

Lapsena meillä oli lehmiä, lampaita, hevosia, kanoja ja koiria. Rakastin erikoisesti hevosia ja koiria. Olin puuhakas ja kekseliäs lapsi. Joskus isä oli harmissaan, kunotin itselleni liian paljon työtä ja harrastuksia. Muistan, että jo kuusivuotiaana tiesin, että haluan lastentarhaopettajaksi. Näin televisiossa kuvia lastentarhasta ja silloin tiesin, että semmoiseen minäkin haluan töihin. Unohdin myöhemmin koko asian, mutta kerran kouluumme tuli ihmisiä kertomaan, millaisia ammatteja voimme valita. Silloin joku kertoi lastentarhan opettajan ammatista. Heti muistin asian ja päätin hakea siihen ammattiin. Tallinnassa oli opettajakorkeakoulu, jonne pääsin. Lopetin opiskelut vuonna 1980. Tallinnasta menin Pärnuun. Olen olut lastentarhaopettajana 25 vuotta.

Harrastin kansantanssia ja semmoisessa ryhmässä tapasin tulevan mieheni. Hän johti sitä ryhmää. Hänen nimensä oli Arvet Toom. Meillä on kolme lasta – kaksi tyttöä ja yksi poika. Nyt he ovat 27, 26 ja 25 v tällä hetkellä. Nuorin asuu Pärnussa, vanhin Vändrassa. Poika asuu Tallinnassa. Arvetin koti oli vuonna 1984 Vöidulassa. Hänen äitinsä oli kunnantoimistossa sihteerinä. Arvit on käynyt Vöidulan koulussa 1-4 luokat. Koulun hän suoritti loppuun Pärnjoen koulussa ja meni sitten Viljandin kulttuuriopistoon. Hän suoritti kulttuurijohtajan tutkinnon sekä lisäksi lavastuksen arvosanan. Hän oli kauan kansantanssien vetäjä. Hän ehti olla kansantanssin opettajana lähes 30 vuotta. Lisäksi hän sai palkkaa eri kerhoista, joita veti.

Muuten hänellä oli aika pieni palkka niin kuin oli lastentarhanopettajallakin. Palkkani oli silloin kun menin töihin 75 ruplaa ja kun rahan arvo vielä laski, se nousi 85 ruplaan. Silloin oli traktorin kuljettajan palkka 300 ruplaa. Kolmannesta lapsesta sai pientä rahaa, mutta en edes hakenut sitä, se tuntui niin tyhjältä ja paperisota liian hankalalta. Synnytykseen sai avustusta, mutta sekin oli aika pientä. Arvetin vanhemmat auttoivat paljon. Hän oli perheen ainoa lapsi. Isäni kuoli, kun meidän ensimmäinen lapsemme oli viisi kuukautta vanha.

Asuimme jo kesät Vöidulassa. Aloimme käydä Möisassa vuosina 84-91. Möisan toisella puolen oli kirjasto, toisen puolen huoneet olivat tyhjiä. Aloimme järjestää juhlia siellä. Esimerkiksi Vöidulan koulun juhla oli siellä vuonna 1985. Isäni kuoli samana päivänä. Arvet ja minä teimme omasta vapaasta tahdostamme töitä siellä. Lainasimme Vändran kulttuuritalosta aina sen, mitä tarvitsimme. Pesin pöytäliinoja omassa kodissamme. Muutimme Vöidulaan vuonna 1991 omaan asuntoon.

Vöidulan kartano (Möisa) kuului ennen kolhoosille. Kolhoosi lahjoitti talon Vändran kunnalle. Vändran kunta kysyi Arvetilta, mitä rakennuksen suhteen pitäisi tehdä. Arvet ehdotti, että siitä tehtäisiin kulttuuritalo, joka se oli jo aikaisemminkin ollut. Arvetista tehtiin johtaja. Johtajana hän sitten saikin tehdä lähes kaiken – remontit ja muut asiat. Niinpä minäkin oman työni jälkeen autoin häntä. Naapuritkin halusivat aina olla talkoilla auttamassa. Saimme kartanolle apua myös Ruotsista – jääkaappeja, vaatteita ja muuta tarpeellista. Jaoimme talkoolaisille tätä avustusta.

Arvet järjesti Möisassa kaikenlaista – mm tietokilpailuja. Arvet perusti myös lasten tanssiryhmän. Itsekin olin soittanut kansanmusiikkiyhtyeessä. Soitin puuhuilua. Erosin tanssiryhmästä, kun menin naimisiin. Musiikkiryhmässä kävin siihen asti, kunnes kolmas lapsemme syntyi. Lähdin töihin, kun nuorin lapsemme oli 1,5 vuotta vanha – samaan lastentarhaopettajan työhön. Tulin töihin Möisaan vuonna 2005. Tulin ensin emännäksi. Nyt olen johtaja.

Mieheni Arvet kuoli elokuussa 2006. Hänellä oli vahva luonne. Hän oli elänyt kylälle ja eli loppuun asti. Tein kotityöt ja pidin huolta perheemme taloudesta. Kartanon asioissa teimme tiivistä yhteistyötä mieheni kanssa. Kun hän kuoli, olin tottunut jo tekemään kaikkea. Arvet sairasti kotona. Välillä hän kävi sairaalassa tutkimuksissa. Sitten hän jäi sairaslomalle. Kävimme Tallinnassa syöpäsairaalassa. Lääkäri lähetti Arvetin Pärnuun syöpäleikkaukseen. Sappitiehyeet olivat ihan tukossa. Hän oli aivan keltainen. Leikkaus tehtiin ja sappi saatiin toimimaan, mutta hän eli enää pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Mitään ei voitu tehdä. Ensiapua käytiin antamassa kotonamme. Hän kuolikin kodissamme. Nukuimme olohuoneen lattialla vierekkäin. Lopuksi hän sai vain kipulääkkeitä. Sitä ennen minulla oli pitkä lista niistä lääkkeistä, joita tarvittiin. Kävimme myös yhden luontaisparantajan luona. Hän ehdotti, että olisimme siellä yhdessä eristyksessä 20 päivää. Hän antoi meille jotain sensitiivihoitoa, mutta mieheni päätti lähteä kotiin kolmea päivää ennen tuota määräaikaa. Mitään apua ei siitä hoidosta ollut.

Kun Arvet sitten lopullisesti lähti, päähäni tuli kaikki ne asiat, joita minun piti tehdä. Hukutin suruni paljoon tekemiseen. Jatkoin säkkipilliryhmässä, menin autokouluun. Minulla oli silloin jo lapsenlapsi – Markus. Markuksen äiti oli mennyt Suomeen töihin ja minä hoidin Markusta. Olin jälkeenpäin onnellinen, että tyttäremme oli jo seitsemäntoistavuotiaana saanut lapsen ja miehenikin sai tuntea, mitä on olla isoisä ennen kuolemaansa. Markuksesta tuli minulle hyvin tärkeä.

Ihmiset tukivat meitä monella tavalla. Eräs tukijoista oli Margus. Hän oli perheystävämme, joka oli tullut möisaan töihin jo vuonna 2004. Hänestä sain sitten vuosien perästä aikaa myöten uuden elämänkumppanin.”

Vöidulan möisassa järjestetään kaikenlaista. Olen ollut siellä ystävieni Marjun ja Tapanin häissä. Kesällä kartano osallistuu koko Eestiä käsittävään Kartanopäivät ohjelmaan.

Lydia Koidulan isä oli Vöidulan tehtaan saksankielisessä koulussa koulun kaksi ensimmäistä vuotta opettajana. Lydia kävi kaksi ensimmäistä kouluvuottaan samaa koulua. Lydia on Marjun sukua. Marju kirjoittaa runoja ja tekee paljon muutakin, maalaa silkkimaalauksia ja akvarellejä, valokuvaa. Nyt hän ohjaa näytelmää sosiaalihuollon hoivakodissa, jossa on töissä. Hän kirjoittaa itse näytelmät ja ohjaa. Huomenna saamme mennä katsomaan uusinta näytelmää. Marju vastaa möisan taidepuolesta kartanopäivien ajan.

Lea tahtoo kertoa vielä, että lapset ovat aina olleet hänelle hyvin tärkeitä.

”Kun olemme elämän alussa, emme tiedä, mitä edessämme on. Kun olimme nuoria, emme olleet rikkaita. Mutta meillä oli koti – isä ja äiti, ruokaa ruokapöydässä, terveyttä ja monia hyviä asioita. Puhuin siitä aina lapsillemme. Raha ei ole tärkeintä elämässä. Oma äitinikin sanoi aina: lapset ovat minun rikkauteni. Halusin itsekin jo aivan pienenä, että minulla olisi lapsia aikuisena.

Musiikki on minulle myös hyvin tärkeä. Pidän laulamisesta ja soittamista. Rakastan kaikenlaista musiikkia, uruilla soitetusta kirkkomusiikista, kansanmusiikista.

Nyt minulla on jo kolme lastenlasta. Olen saanut hyvän elämänkumppanin. Kaikki on hyvin. Musiikki periytyy suvusta. Meillä kotona laulettiin ja soitettiin. Meillä soivat niin pillit, kitarat kuin mandoliinit. Isäni sisko soitti ja lauloi vielä 80 v vanhana. Musikaalisuus tulee niin isän kuin äidin puolelta.”

Lea on yhä nuorekas ja energinen. Hän on käytökseltään hienostunut ja miellyttävä ihminen. Olen tuntenut hänet jo niistä ajoista, kun hänen Arvit miehensä oli juuri kuollut. Näin surun hänessä. Nyt näen, että elämä on sittenkin voittanut! Hän on tasapainoinen ja onnellinen ihminen.

Lea hukutti surunsa työhön ja tohinaan. Oli lapset ja lapsenlapsi. Piti jaksaa ja toimia. Lasten edessä ei voinut jäädä makaamaan ja itkemään, vaikka sydän oli haljeta surusta.

Aluksi ihmiset arvelivat, että kartanon toiminta lakkaa, kun tarmokas ja touhukas mies oli pois. Mutta Lea osasi jo valmiiksi kaiken tarpeellisen. Elämä voitti! Hän nousi rotkon pohjalta toimimaan ja on osoittautunut hyväksi johtajaksi. Ehkä säkkipilli soi aluksi surua ja ikävää, mutta nyt se soi jo kirkkaita ja elämänmyönteisiä, iloisia säveliä toistenkin iloksi ja lohduksi. Elämä murtaa, mutta Elämä ei hylkää murtunutta lastaan, vaan nostaa ja kantaa ja vahvistaa.

”Notkistin voita, tein taikinasta palloja, suodatin kahvia, riivin karpaloita suolta, marjoja puutarhasta, hedelmiä puista, tiskasin, lakaisin, luuttusin, hoidin lapset, syötin ja pesin pyykin, kuuntelin toisten tarinoita, pidin sylissä ja lohdutin.

Mutta unohdinko soittaa, tanssia, nauraa, ihmetellä, iloita ja nauraa?

Missä olen? Minne matkalla?

Ja sadut tulivat ja tekivät kepposia minussa, laulu syntyi sielussani, soitto nousi sydämeni syvyyksistä kirkkaana kuin kevätpuro. Olin oppinut ihmettelemään, iloitsemaan, nauramaan ja tanssimaan uusin kevein askelin!” (runoni Lealle)

IRMA KUMPULA

On palattava takaisin Suomeen. Helsingissä tapaan Irma Kumpulan. Olen tutustunut häneen Rengon seurakunnan naisten päivillä ja vasemman käden maalausterapiassa, jota Irma oli vetämässä. Vasemman käden sormilla maalaaminen avaa ihmisen tunnelukkoja. Niitä meillä on kaikilla - Irmallakin. Avoimesti hän on kertonut elämänsä kipupisteistä. Hän on kokenut, että on Jumalan tahto, että hän niistä kertoo ja näin auttaa muitakin avautumaan. Joskus kannamme vuosikymmeniä raskaita taakkoja kykenemättöminä avautumaan tai luopumaan niistä. Siksi tarvitsemme toista ihmistä, vertaistukea.

Niinpä Irma haluaa nytkin kertoa elämästään minulle ja meille kirjan lukijoille.

Mutta aivan ensin on ihailtava upeaa näkymään Irman ikkunasta. Vaikka hän asuu Kontulassa, niin ikkunasta näkyy jopa monta keskustan kirkkoa, meri ja paljon muuta. Tunnen, että Irma on itsekin monessa mielessä näköalapaikalla. Herra on johdattanut hänet ahtaasta avaralle ja antanut uuden ilovirren hänen sydämeensä.

Irma os Silvennoinen on syntynyt Sortavalassa vuonna 1939 kolmilapsisen perheensä vanhimpana lapsena. Irma kuuluu Evakkolapset ry:hyn ja on yksi sen perustajajäsenistä.

Irma muistelee erästä neljän naisen kokoontumista hotellin Arturissa. Välillä kadulta kuului kova meteli. Joku heistä sanoi tuon metelin muistuttavan sota-ajan pommituksia. Sama pelottava tunne hiipi sydämiin. Kaikki olivat yhtä mieltä asiasta. Vasta silloin he huomasivat kaikki olevansa evakkolapsia. Irma sai sillä hetkellä oivan ajatuksen ja lausui ääneen sen: ”Uskokaa tai älkää, mutta muutaman vuoden päästä meillä on oma yhdistys evakkolapsille!” Viiden vuoden päästä tästä tapaamisesta yhdistys perustettiin. Se on juuri viettänyt 10 v. juhlaa ja julkaissut pienen kirjasen toiminnastaan. Monenlaisia asioita näihin vuosiin mahtuu. Nyt yhdistyksiä on kautta koko maan aina Petsamon ja Sallan evakkolapsia myöten. Irma on vastannut yhdistyksen hengellisestä toiminnasta. Paljon hän on matkoillaan saanut kuulla evakoiden usein hyvinkin raskaita tarinoita. Pieni lapsi kokee asiat niin eri tavalla kuin aikuinen, joka ymmärtää jo järjellään suojautua. Aikuinen tajuaa, mitä sota on. Lapselle koko sota käsitteenä voi olla täysi mysteeri.

Irmalla on paljon kauniita muistoja lapsuudestaan. Erikoisesti hän muistaa valoisat kesät ja mummolassa olot. ”Kun mummo pesi pyykkiä rannassa, niin me lapset uittelimme varpaitamme laiturille. Meillä oli eväätkin mukana. Se oli valoisa muisto.”

Mukavia muistoja Irmalla on myös kolmesta enostaan, jotka eivät olleet sodassa. ”Olin enojen tyttö. Pääsin usein enojeni kanssa Laatokalle kalaan. Muistan hyvin veneen, pressun, karpiidilampun. Minulla oli aina eväät mukana. Enot kävivät tuulastamassa. Olin hyvin ylpeä, että minua arvostettiin niin paljon, että otettiin mukaan.”

”Muistan kerran itkeneeni. Olin kaatunut ja polvet olivat ruvella. Mummo pyyhki kyyneleet ja puhalsi. Pipi parani. Tämmöiset muistot ovat hyvin tärkeitä!”

”Sitten on pelottaviakin muistoja. Serkkuni oli minua vuoden vanhempi. Yhdessä haettiin usein lehmät laitumelta. Kerran taas lähdimme lehmiä hakemaan, kun näimme ilmassa venäläisiä koneita, jotka olivat menossa pommittamaan kaupunkia. Lentokoneet alkoivat lentää hyvin matalalla. Eräs kone kallisteli aivan pääni päällä. Näin koneessa miehen kasvot. Alkoivat ampua lapsia ja vanhuksia, karjaa. Se oli karmiva hetki! Mummo juoksi metsän suojaan ja alkoi suurella äänellä rukoilla:

”Säästä Hyvä Jumala nämä lapset, jos et minnuu säästä!” Jumala kuuli mummon hätärukouksen. Kukaan ei kuollut siinä pommituksessa - ei lapsi eikä vanhus eikä yksikään eläin. Ihme se oli!

Se oli kauhea kokemus, josta näin painajaisunia koko elämäni. En ole voinut mennä edes lentokoneeseen. Potkurikoneen äänen tunnistan vieläkin. Lapsille sanottiin silloin, että pitää mennä maahan ja olla ihan hiljaa. Sitä teimme vielä pitkään sodan jälkeen.

Muistan harmaat huovat ikkunoissa ja pienen lampun palamassa. Kun kuului lentokoneen jylinä, työnsi äiti meidät pöydän alle piiloon. Niin kuin se olisi mitään auttanut!

Isä oli sodassa silloin. Evakkomääräyksen aikaan isä tuli lomalle. Emme tienneet, miksi hän tuli lomalle. Se oli vain kivaa. Muistan ajatelleeni sotaa usein. Mietin, mitenkä iso se sota on, kun sinne lähtee niin paljon miehiä. Onkohan se niin suuri kuin tuo vuori tuossa lähellä.

Tuli ilta. Isä tuli istumaan sänkyni laidalle. Minulla oli outo olo. Mietin, että mitähän tämä tarkoittaa - ei kai vain isä ole lähdössä sinne sotaan.

Isä puhui minulle: ” Pidä huolta pienemmistä, auta äitiä ja ole kiltti!” Olin silloin viisi vuotta vanha. Jotain juttelimme. Minulla oli aavistus, että jotakin on tapahtumassa. Tuli aamu. Menin katsomaan isää. Isän sänky oli tyhjä!

Se muisto itkettää vieläkin. Siitä alkoi pikku tytön yksinäinen tie täällä maailmassa. Jotenkin oli semmoinen olo, että suljin sydämeni sillä hetkellä. Sinne ei pääse enää kukaan satuttamaan minua. Suljin jotenkin myös rakkauden.

Kun lapsi sulkeutuu, on tapahtunut jokin suuri pettymys ja hylkäämisen kokemus. Lapsi alkaa rakentaa suojamuureja ympärilleen. Hän ei osaa luovuttaa eikä ottaa vastaan rakkautta. Hänestä alkaa kehittyä ”pärjäävä” ihminen.

Isä oli järjestänyt meille evakkomatkan. Pääsimme oikealla junalla. Junassa oli sairaanhoitajakin mukana. Me, koko perheemme, mummo ja serkukset lähdimme junalla kohti Keski-Suomea. Ensimmäiseksi yöksi pääsimme Jyväskylän maaseurakunnan Taulumäen kirkkoon. Oli paljon itkua. Naiset itkivät, äidit itkivät, vanhat ihmiset itkivät. Oi, se oli lohduton ilmapiiri!

Mummo otti meidät lapset, vei meidät alttarin eteen ja siunasi meidät. Se tuntui hyvältä. Jyväskylästä meidät vietiin Puuppolaan Heinälän taloon. Talon väki oli onneksemme uskovia ihmisiä. He kuuluivat vapaakirkkoon. Se oli ihana ”lottovoitto” meille. Pienestä kammarista aloimme. Myöhemmin pääsimme pieneen taloon. Ehkä se oli pehtorin talo. Sinne tuli isäkin sodasta.

Eräänä aamuna äiti sanoi, että isä on tulossa kotiin. Odottelimme sitä innolla. Minulle laitettiin pitkät letit ja rusetit. Lähdimme tielle isää vastaan. Tie kulki joen rantaa. Sieltä tulee mies. Minä hämmennyin ja mietin: ” Onko tuo minun isä. Miten isä on noin muuttunut?”

Seisoimme yhdessä pikku siskon kanssa siinä. En osannut sanoa mitään. Isä ottaa pikku siskon syliinsä ja sanoo:” Mitäs minun pikku tyttöni?” eikä huomaa minua ollenkaan. Siinä mennään peräkanaa sisälle. Äiti tulee vastaan ja on onnellinen, kun saa miehensä kotiin. Minä jäin miettimään sitä, mitä isälle on tapahtunut. En päässyt isän syliin. Todellisuudessa olin jo sulkenut kaikki ulos itsestäni. Tarkkailin ympäristöä. Isä oli haavoittunut, henkisesti riekaleina, pelottava!

Nämä asiat ovat niin syviä juttuja, että niistä on vaikea edes puhua. Pettymys oli suuri. En enää puhunut isälle ja äitikin alkoi tuntua etäiseltä.

Nämä olivat ne eväät, joista pienen tytön piti lähteä elämää rakentamaan. Piti tehdä paljon semmoista työtä, mikä ei olisi lapselle kuulunut. Isä alkoi rakentaa meille kotia Petäjävedelle. Hän oli kätevä käsistään ja ahkera. Välillä hän sai raivokohtauksia. Hän oli sodassa ruumiskasassa monta päivää. Sitten vasta toiset sotilaat huomasivat hänet ja auttoivat sieltä elämään.

Nyt ymmärrän isääni. Mutta lapsuus ei ollut sitä, mitä lapsen olisi kuulunut saada – turvaa ja rakkautta. Kuri sen sijaan oli tiukkaa. Sota vaurioitti isämme. En sitä yhtään ihmettele. Onhan ihan hirveää olla vihollisen maalitauluna päivästä toiseen ja vuodesta toiseen.

Kodissamme oli kuitenkin hyvä hengellinen ilmapiiri. Äiti ja mummo kulkivat kokouksissa ja me lapset kävimme pyhäkoulua. Olin iloinen, kun isä sanoi kerran tappeleville sisaruksilleni: ” Ottakaa Irmasta esimerkkiä. Irma on kiltti!”

Kiltti olinkin, sillä en muista eläneeni pahempaa murrosikääkään. Kävimme usein kirkossa ja seurakunnan nuorissa. Jumala on ollut turvamme ja ainoa, johon on voinut todella luottaa.

Elämä kuljetti eteenpäin. Menin naimisiin ja sain kolme lasta. Asuimme Kuopiossa, Savonlinnassa ja Varkaudessa. Sukulaiset sanoivat meistä: ” Nuo ovat niin onnellisia, että eivät eroa koskaan!”

Luulin olevani hyvä äiti ja hyvä vaimo. Luulin, että kaikki on hyvin, kunnes eräänä päivänä elämä oli kuin hajonnut palapeli! Mies tuli kotiin ja sanoi haluavansa ottaa avioeron. En edes aluksi ymmärtänyt, mitä mies puhuu. Kun asiaa alettiin selvittää, sain todellisen shokin. Siinä samassa rytäkässä hajosi kaksi perhettä!

Asia oli niin kipeä! Minut hyljättiin totaalisesti selittämättä mitään. Halusin huutaa sitä tuskaa, mikä minulla oli. Oli kevät. Kaikki oli kaunista ja aurinkoista. Mutta minä kuljin tummat lasit silmilläni ja itkin ja itkin. Tunsin olevani aivan yksin maailmassa. Se tuska yhdistyi siihen tuskaan, jota olin tuntenut, kun isäni lähti sotaan. Suljin taas kerran itseni. Olin päättänyt, että en tahdo enää ikinä kokea semmoista tuskaa! Kerran lapset olivat isän luona. Istuin yksin kotona särkyneen elämäni palapelin äärellä. Silloin päätin, että lähden kertomaan tästä tuskasta jollekin. Kävin perheneuvojalla ainakin kaksi ja puoli vuotta. Sain sieltä tukea ja apua. Sitten syntyi Suomeen Pertti Purhosen aloitteesta kriisipalvelu. Meidänkin paikkakunnalle tuli kriisiryhmä, johon liityin. Löysin lopulta oman arvoni ja omat vahvuuteni. Uskalsin puhua avoimesti asioista. Tulin autetuksi ja ehkä pystyin auttamaan muitakin. Se oli hyvin tärkeä vaihe elämässäni.

Meni kokonaista 13 vuotta, kunnes kesällä 1987 kohtasin Martin Heinävedellä. Olin Kansan Raamattuseuran järjestämällä sinkkujen lomaviikolla, jota Martti oli vetämässä. Hän tuli tervehtimään minua, piti kädestäni ja katsoi minua silmiin hyvin pitkään. Ihmettelin. Myöhemmin Martti kertoi, että oli pyytänyt Jumalalta merkkiä, kuka olisi hänen tuleva vaimonsa. Jumala sanoi nyt hänelle, että Irma on hänen tuleva vaimonsa. Ymmärsin ja tiesin silloin itsekin, että tässä oli Jumalan lähettämä ihminen elämääni. Saimme elää 18 onnellista ja ihanaa vuotta. Se oli ”vuosisadan rakkaustarina”!

Lapset pitivät ihan hirveästi Martista. He sanoivatkin häntä isukiksi. He saivat jakaa kaiken keskenään, yhteisen päämääränkin. Martti hoiti niitä haavoja, jota elämä oli minuun viiltänyt. Hän saattoi sanoa usein: ”Kyllä minä olen sinusta ylpeä!” Hän antoi minulle takaisin naisen arvoni ja hoiti minua hellästi ja viisaasti. Hän oli vaatimaton, mutta suuri persoona.”

Olen nähnyt Martin valokuvan Irman kirjahyllyssä ja tunnistanut miehen. Olimme olleet samoilla kristillisten kirjoittajien kursseilla joskus. Olin pitänyt kovasti Martista. Hän oli eläkkeellä oleva armeijan lentäjäeversti, tavattoman empaattinen ja rohkaiseva persoona. Minullekin hänellä oli annettavana monta rohkaisevaa sanaa, joita osasin kyllä arvostaa. Sota-aikana Martti oli suojannut lentokoneesta käsin evakoita vihollisen pommituksilta!

Katselen Irman ja Martin kaunista hääkuvaa. Irma säteilee kuin kuninkaallisen hovin morsian. Hän on todella kaunis, samoin sulhanen.

Sitten Martti sai äkillisen ja massiivisen aivoinfarktin. Kaksi viikkoa saimme vielä yhdessä kulkea elämän matkaa saattohoidossa. Sitten Martti siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Se suuri rakkaus kantoi surunkin yli ja antoi minulle voimaa.

Kerran lapseltani kysyttiin koulussa, ketä ihmistä hän arvostaa ja rakastaa eniten maailmassa. Lapsi kertoi arvostavansa Marttia. Martti osasi aina keskittyä juuri siihen ihmiseen, jonka kanssa hän keskusteli. Kaikki pitivät hänestä.

Martti kirjoitti Askel ja Sana lehtiin, oli hyvin aktiivinen vaikuttaja kristillisessä kentässä. Monet muistavat hänet yhä.

Juomme kahvia ja syömme. Kaiken kertominen vie voimia ja on joskus raskasta. Kipeät muistot kouraisevat sydäntä, kyynel nousee silmäkulmaan. Irma on hyvin syvästi tunteva ihminen. Hänenlaisiaan tapaa harvoin. En ihmettele, että hän on myös hyvä terapeutti, joka on voinut elämässään auttaa monia ihmisiä eteenpäin.

Hylkääminen on ihmiselle rankka kokemus. Raamattu sanoo, että itse Jumalakin vihaa hylkäämistä. Hän vihaa myös viattoman veren vuodattamista. Hänen nimensä on RAKKAUS ja Hänen hoidossaan me saamme parantua.

”Evakkolapsissa riittää työtä. Olen huomannut, että kaikissa valinnoissani olen hakeutunut semmoisiin asioihin, jotka ovat hoitaneet sisintä itseäni ja vahvistaneet minua. Olen kysellyt Jumalalta, mikä on Hänen suunnitelmansa kohdallani. Olen huomannut, että olen saanut kohdata ihmisiä, joilla on ollut vastaavia vaiheita elämässään.

Jeesus sanoo, että Hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon. Hän sanoo, että Minä olen tie, totuus ja elämä. Tähän olen ehdottomasti luottanut. Muuten en tässä olisi!

Tahdon rohkaista muitakin etsimään apua. Yksin ei kannata jäädä. Vertaistukiryhmät ovat parhaita. Niissä voi peilata omia tunteitaan.

ELÄMÄ ON OLLUT RIKASTA JA ANTOISAA. OLEN ELÄNYT TÄYSILLÄ. ELÄMÄ ON NYT! OLEN OPPINUT ARVOSTAMAAN JOKAISTA HETKEÄ!” Lopuksi tahdon kirjoittaa Martin kirjoittaman runon ystävänsä kesämökillä ystävän kuoltua. Ehkä runo sopii yhtä hyvin Martille kuin meille kaikille.

MUISTOJENI KUKKIVA PURSI

On kesäilta ties monesko, sitä muista en,
kun saunarantaan jälleen mä astelen.
Sieltä lämpimät muistot mieleen saa,
vie kuvani vuosien, vuosien taa.
Näen järven selällä tutun purren.
En kuitenkaan enää itkien, surren,
häntä rakkaiden muistojen kultaamaa.
vaan hymyten tähyän soutajaa,
Siinä tuhdolla istui hän, kalaa nous`
toinen perätuhdolla istuen
huopasi, sous`
Laski aurinko hiipuen metsän taa,
muistan verkkaista rantaan soudantaa.
Vaieten valkamaansa hän souti,
punainen pursikin maalle jouti.
tuo suloisten muistojen pursi.
kun sain tuhdolleen kukkia istuttaa.
Siinä silti se jatkaa kerrontaa,
Ennen se mieleni miltei mursi
Nyt tietäni jaksan taas vaeltaa,
kun muistojen kukista voimaa saan.

VIENO LINDGREN

Tunnen, että kirjani ei olisi täydellinen, jos en haastattelisi romaninaista. Tunnen heitä paljon. Suhteeni ovat pitkät ja lämpimät. Mutta ketä haastattelisin? Sitä rukoilen ja vastauksena rukoukseeni vanha ystäväni Vieno Lindgren Joutsasta soittaa minulle. Jostain hän on saanut puhelinnumeroni. Olen iloinen. Nyt tiedän, ketä minun on haastateltava. Henry Nyman Vantaalta sanoo, että en parempaa kohdetta olisi voinut valita. Herra itse teki valinnan ja osasi senkin asian paremmin kuin minä.

Olen ollut Joensuussa pitämässä taidenäyttelyä. Päätän paluumatkalla poiketa Joutsenoon. Vieno ottaa minut iloiten vastaan. Häntä on haastateltu ennenkin. Asia on tuttu ja sekin helpottaa työtä. Olen tavannut hänet ensimmäisen kerran romanien hengellisillä päivillä Kiteellä. Siitä on jo ainakin 20 vuotta.

Vieno tulee minua vastaan taksin kanssa. Hän asuu kerrostalossa aika lähellä asemaa. Samassa talossa asuu hänen pian 50 vuotta täyttävä tyttärensä Lilja ja valkolaisystävä Pirkko. Näillä kolmella naisella on tiivis yhteys keskenään. He jakavat elämänsä ja auttavat toinen toistaan. He rukoilevat yhdessä, lukevat raamattua ja käyvät kokouksissa yhdessä. Vienolla on ikää jo 83 vuotta. Hän tarvitsee nuorempien apua monissa asioissa, vaikka onkin hyvin pirteä ja reipas ihminen. Kodinhoitajat käyvät jakamassa lääkkeet, laittamassa silmätipat jne.

Mutta Vieno ei ole sairauksiensa vanki. Hänen iloinen naurunsa täyttää valoisat huoneet. Ompelukone surisee yhdessä huoneessa. Toinen kone on valmiina vieressä. Hän tekee edelleen lasten vaatteita, romaninaisten puseroita, liinoja ja muita pienempiä asioita. Ei ole kauan siitä, kun hän teki vielä koko romaninaisen vaatetuksen. Pussissa on Vienon kutomia sukkia lapsenlapsille. Kaikkialla näen Vienon taidokkaita virkkauksia. Monet lakanan pitsit ja pöytäliinat hän on ehtinyt elämässään virkata. Nyt hän ei enää jaksa virkata. Käsi on kipeä. Saan mukaani melkoisen määrän langantähteitä omiin virkkaustöihini. Yhden liinan hän ehkä vielä jaksaa virkata tyttärelleen. Mutta annetaanpa Vienon itsensä kertoa elämästään:

”Olen syntynyt Impilahden pitäjässä luovutetulla alueella, mutta olen kasvanut Ilomantsissa. Isä ja äiti olivat köyhiä, mutta hyviä ihmisiä – hiljaisia ja ahkeria. He kasvattivat viisi lasta. Äiti hoiti lapsensa hyvin.

Olin jo 14 v palvelijana. Olin sota-aikana seitsemän kuukautta palveluksessa erään valkolaistytön kanssa Säyneisen pitäjässä Nilsiässä. Hoidin viittä lehmää ja tein kaikkia maatalon töitä. Olimme evakossa Nilsiässä neljä vuotta. Sitten tulimme takaisin Ilomantsiin.

Kävin koulua, mutta kaikkea koulua en saanut käydyksi, kun piti käydä töissä leipänsä hankkimassa. Ensimmäisestä työstäni en saanut muuta palkkaa kuin hatun! Iloinen ja tyytyväinen olin siitä hatustakin!

Äiti opetti minulle kaiken; karstaamaan ja kehräämään villoja, neulomaan, kankaita kutomaan ja mattoja tekemään. Autoimme ihmisiä maatalon töissä, istutimme perunat ja nostimme ne syksyllä. Äiti opetti minulle aivan kaiken. Ja se, mikä oli edessä, se vain piti tehdä! Olen iloinen, että osaan tehdä monenlaista – lypsää lehmiä, hoitaa karjaa kaikella tavalla. Äiti piti minua aina mukanaan.

Muistan erään kuuman kesäpäivän, kun veimme karjan metsään laitumelle. Vihainen härkä ajoi meidät isolle kalliolle äidin kanssa. Se kynti etujaloillaan kokonaan sen kallion ympäri! Päästiin pois vasta viiden aikaan iltapäivällä, kun ihmiset tulivat hakemaan karjaa.

Jouduin jo nuorena lähtemään maailmalle. Se oli vielä sota-aikaa, kun lähdin maailmalle Ilomantsista. En ymmärtänyt, mitä maailma antaa. Jouduin pohjoiseen. Elin 18 vuotta Suomussalmella. En päässyt edes kotona käymään. Tuon ajan jälkeen tuli paljon harmia elämääni. Tapahtui ikäviä asioita. Mies joutui linnaan. Äitini kuoli kolarissa ja minun vanhinta poikaani toiset romanit puukottivat. Hän jäi onneksi henkiin. Eräs ihminen vei minulta viekkaudella pienen kotimökkimme. Nämä kaikki asiat painoivat minua raskaana. Jouduin köyhänä tielle lasteni kanssa. Ei ollut mitään muuta kuin tie edessä ja keppi kädessä.”

Näen ystäväni olemuksesta, että tuota aikaa on vaikea muistella. Vieläkin tahtoo tulla kyynel silmään. Laulut ovat tuoneet lohtua Vienon elämään. Vieno osaa ja on itsekin tehnyt monta kaunista laulua. Jotkut ovat vanhoja romanilauluja. Moni laulu kuvaa Vienon omaa elämää. ”Tummat pilvet taivaan sinen peittää, tuuli voimistuu ja viilenee. Vesipisaroita alas heittää, se sadetta ennustaa.

Polte auringon, jos taipaleella kaiken vihreyden kuivattaa, Jeesuksessa väsynyt saa suojan. Kuiva maa, kun virvoitusta odottaa, niin sitä taivas tarjoaa – ajallaan, lahjanaan.”

Ja niin Vienokin tässä kuivuneessa polttavassa erämaassa löytää lopulta suojan – Jumalan armahtavan rakkauden. Hän oli ostanut hevosen itselleen ja kulki viiden lapsensa kanssa maataloissa auttamassa. Ihmiset ymmärsivät hänen tukalan tilanteensa ja tahtoivat auttaa. Lopulta Vieno pääsee siskonsa Hannan luo asumaan Sulkavalle. Sieltä hän joutui Moision mielisairaalaan Mikkeliin.

”Moisiossa olin neljä kuukautta. Olin syvästi masentunut. Vuosi oli 1968. Mutta Taivaan Isä paransi minut! Moisiossa menin aina ison kallion taakse rukoilemaan. Herra antoi silloin minulle uudet sanat lauluun ”Mustalaiseks olen syntynyt”. Jumala pelasti minut niiden sanojen ja rukousteni kautta.

Taivaan lapseks olen syntynyt,
enkä koditonna kulje nyt
synnit vapaana mä olla saan.
minut Jeesus maksoi verellään
Kiertäen maailman turua
usein tunsin tuskaa, surua.
Hartain rukouksin yksinäin
käännyn puoleesi Sä Ylhäinen.
etten joutuis kerran vaivahan.
Minut johdat tielle taivahan,
luonasi rauhan, lohdun minä saan.
Auta lastasi maailma hylkimään
Kiitos, että kuulit minua.
Nyt mä kiitän Jeesus sinua,
kun sä minut kurjan pelastit
kun käy vihollinen kiusaamaan.
Uutta voimaa minä sulta saan,
ristin kuolemalla lunastit.
Heikoimmankin vaellukseni
ymmärrät Sä Vapahtajani.
Kerran luoksesi minä tulla saan
harppuani riemuin soittamaan.
Silloin juhla on jo alkanut
kurja lapsi kotiin saapunut.

Seuraavakin laulu kuvaa myös Vienon elämää:

”Kun mieron tietä tumma kansa kulki ja koditonna tietään taivalsi, moni heiltä ovensa nyt sulki ja tunnotonna tietä osoitti. Niin Herran puoleen monen huuto nousi: ”Oi Taivaan Isä, meitä armahda!”

Kun öisen taivaan halki kuukin sousi, se näki tumman äidin polveillaan, kun mieron tietä tumma kansa kulki, ei ollut minne päänsä kallistaa. Kun moni heiltä ovensa nyt sulki, niin Taivaan ovi pysyi avoinna! Sai sisaremme katseen sinne nostaa ja sieltä kuului Armon sanoma ja sisar pyysi: ” Älä Herra kosta, vaan armossasi heitä armahda!”

Ei enää mieron tietä sisar kulje. On koti, minne Vieno mennä saa. Ei enää kansa oviansa sulje, nyt tumma kansa tuntee armonsa. On tumman kansan rukoukset kuultu, on moni heistä lapsi Jumalan. On sisaremme rukoukset kuultu ja yhdessä me saamme iloita. Nyt yhdessä me tänään iloitsemme ja kiittelemme pelastuksesta. Kun elon iltaan saavut sisaremme, on turva sulla Herran armossa. Nyt lastesikin eestä rukoilemme: Herra auta sekä pelasta! Oi, kiitos Jeesus, että nyt me saamme yhdessä, sisartemme siunata. ( Sävel :”Vain Sinun luonasi kallis Vapahtaja …)

Laulun sanat ja sävel ovat niin haikeita, että kyynel nousee sieluni syvyydestä. Aivan kuin näkisin tumman kansan vaeltamassa pohjoisen karuilla teillä ja meidät valkolaiset kodeissamme sulkemassa oviamme heidän hätänsä edessä. Laulu muistuttaa itkuvirttä. Kuitenkin siinä on toivon sanoma. Herra avaa ovet ja rakastaa! Niin moni tumman kansan jäsen on tänä päivänä Jumalan lapsi. Herrassa me olemme myös sisaria ja veljiä keskenämme – samaa perhekuntaa!

”Olin 10 vuotta uskossa, mutta kun mies tuli linnasta, niin kaikki muuttui niin vaikeaksi, että maailma vietteli minut puolelleen ja jouduin kylmälle paikalle. Oli vuosi 1978, kun päätimme sisareni Hannan kanssa mennä Niilo Ylivainion telttakokoukseen Lappeenrannassa. Istuimme siellä penkillä, kun yhtäkkiä Niilo osoittaa minua sormellaan ja sanoo: ” Sinä nuori romanirouva, sinulla on kovat kutsumukset. Tulepas tänne!” Menin sinne ja uudistuin! Siitä asti olen ollut uskossa. Herra on ollut hyvä!”

Avioliittomme hajosi. Mies oli minulle oikein paha. Sanoin silloin miehelleni, että minä rakastan Jeesusta enempi kuin häntä. Annan rakkauteni Jumalalle ja lapsilleni ennemmin kuin hänelle. Olimme erossa 18 vuotta ennen kuin mieheni kuoli. Rukoilin kuitenkin koko ajan paljon mieheni puolesta.

Nuorin poikani muutti Kuhmoon. Hänellä oli siellä Kebab - ravintola. Poikani tahtoi minut sinne lapsia hoitamaan. Hän oli hankkinut minulle oman kodinkin. Mieheni asui siihen aikaan myös Kuhmossa. Päätin lähteä.

Mies halvaantui ja joutui sairaalaan. Menin sairaalaan ja kysyin hoitajilta sekä entiseltä mieheltäni lupaa vierailla hänen luonaan. Kun avasin oven, mies pyysi minua heti istumaan viereensä. Hän itki kuin pieni lapsi ja katui kaikkea pahaa, mitä oli minulle tehnyt. Hän oli uskonut valheita ja ajatellut minusta monenlaista pahaa. Saimme tehdä sovinnon ja antaa anteeksi toinen toisillemme. Se oli hieno hetki elämässäni.

”Viivyin Kuhmossa seitsemän vuotta. Kävin lähes joka päivä mieheni luona lukemassa hänelle raamattua ja rukoilemassa hänen puolestaan ja sitten hänen kanssaan. Mies tuli uskoon. Kiitos Jumalalle!

Kerran poikani meni isäänsä katsomaan, kun hän kuuli äänekästä puhetta huoneesta. Ei isän luona kuitenkaan ollut ketään. Hän rukoili ääneen Jumalaa. Niin sai poikanikin tietää isänsä todella tulleen uskoon.

Kun hän kuoli, sain pukea hänet kuolinvaatteisiin. Olihan hän lasteni isä!” sanoo Vieno painokkaasti.

”Jeesus on ovi ikuisuuteen. Meitä ei pelasta mikään yksittäinen kirkko tai lahko, vaan yksin Jeesus!” sanoo Vieno painokkaasti.

Tunnen suurta kunnioitusta naista kohtaan, joka kaiken kärsimänsä jälkeen jaksaa rukoilla miehensä puolesta, istua seitsemän vuotta hänen sairasvuoteensa vieressä! Sen tekee mahdolliseksi vain Jumalan suuri armo ja anteeksiantamus! On oikein, että äiti antaa arvon lastensa isälle ja kantaa hänestä huolta, vaikka avioliitto olisikin hajonnut.

Ymmärrän selvääkin selvemmin ANTEEKSIANNON suuren merkityksen. Kuinka tärkeää olisi opettaa jo pienille lapsille taito antaa anteeksi. Usein me sen sijaan lietsomme katkeruutta ja jopa vihaa toisia ihmisiä kohtaan. Anteeksianto voi kestää, mutta sen hedelmä on todellakin hyvä elämää suojaava voima!

Vieno muistelee lämmöllä Kainuun kansaa. Ihmiset olivat hyviä ja ymmärtäväisiä häntä ja hänen lapsiansa kohtaan. Samoin hänet otettiin hyvin Sulkavalla ja Etelä-Karjalassa. Vieno kertoo hoitaneensa lapsiaan kuin kissa emo poikasiaan. Hetkeksikään hän ei päästänyt heitä silmistään. Ei olisi tullut mieleenkään antaa lapsia pois. Viiden oman lapsen lisäksi hän on hoitanut neljää lastenlasta.

Vieno kertoo rukoilevansa paljon ihmisten puolesta. Lopulta näistä rukouskohteista tulee hyviä ystäviä. Ehkä miehen sairasvuoteen vierellä istuminen oli osasyy siihen, että hän tuntee suurta rakkautta vanhoja ja sairaita ihmisiä kohtaan. Monet ihmiset hän on saanut saatella sisälle taivastielle juuri sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Niin moni kaipaa Jumalaa ja etsii ihmistä, joille voisi asiansa kertoa ja jonka kanssa voisi yhdessä rukoilla. Ne ovat olleet tähtihetkiä Vienon elämässä.

”Herra sanoi minulle, että ei pidä laittaa kynttilää vakan alle, vaan sen valon, jonka olen Herralta saanut, tulee loistaa toisille ihmisille. Kerran lähdin yksin autollani Leningradiin. Otin huoneen Moskova-hotellista kolmeksi päiväksi. Jo aamuvarhaisella otin ison kassini ja lähdin Nevski Prospektille jakamaan Jumalan sanaa töihin kiirehtiville ihmisille. Kyllä sanan kelpasi. Moni palasi takaisin hakemaan lisääkin traktaatteja ja raamattuja. Se jano oli silloin kova ihmisillä. Oli vuosi 1990.

Kuljin Nuijamaalla. Sielläkin tuli ihmisiä uskoon. Erikoisesti muistan Bertan, joka joutui syöpäsairaalaan. Hänen lapsensa pyysivät minua äitinsä hautajaisiinkin, hakivat oikein autolla sinne. Kävin myös Ylämaalla, Vaalimalla ja Imatralla. Ne olivat ihania aikoja. Siunasin aina vanhan halvan autoni ja se ei pettänytkään minua koskaan. Selvisin kunnialla katsastuksistakin, sillä hoidin autoni hyvin. Monet muutkin rukoilivat minun ja autoni puolesta, sillä kyyditsin paljon ihmisiä kokouksiin ja milloin minnekin. Vaikka rahavarani ovat aina olleet vaatimattomat, on Herra siunannut, että aina minulla on ollut ruokaa ja ihan kaikkea, mitä olen ikinä tarvinnut. Taivaan Isä on ollut minulle hyvä! Ai että!”

Semmoinen ilo ja rakkaus ja valo loistaa Vienon kauniista silmistä, että ymmärrän, että hänen puheensa ovat totisinta totta. Vähän väliä hän kiittää Herra, rukoilee. Nukun hänen lähellään kaksi yötä ja kuulen ystäväni yölläkin huokailevan Herran puoleen. Aamulla on ensimmäinen asia kiittää Herraa ja illalla viimeinen asia. Kiitollinen mieli on avain Isän sydämelle. Ja kun ihminen totisesta sydämestä pyytää tehtäviä Jumalalta, hän niitä aivan varmasti saa. Kerran taivaassa ne, jotka saattavat toisia Jumalan yhteyteen ja uskoon, tulevat loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet! Vienossa on jo tätä tulevan ajan loistoa ja kirkkautta!

Vieno on antelias. Hän ostaa itse ja ottaa vastaan vaatelahjoituksia ja välittää niitä tarvitseville. Kerran hän pääsi mukaan Kostamukseen lastenkotiin viemään lahjoituksia. Siitä matkasta tuli hyvä mieli. Vaikka hän ei voikaan aina lähteä itse mukaan, kerää hän toisille vietävää. Lukuisat ovat ne ihmiset, jotka ovat saaneet avun elämäänsä tämän energisen ja hyväsydämisen Jumalan ihmisen kautta.

Olen saanut viettää kaksi hyvin merkityksellistä päivää Vienon kodissa. Lähden onnellisena jatkamaan matkaani. Tunnen, että tämän valkohapsisen romanivanhuksen rukoukset saattelevat minua vielä pitkään. Sain myös monia hohtavia helmiä elämäni helminauhaan – runoja ja lauluja. Vieno itsekin laulaa minulle syvältä koskettavia lauluja. Paljon hän on saanut elämässään laulaa - vanhoja romanilauluja nuoruudessaan ja myöhemmin puhuttelevia hengellisiä lauluja. Joihinkin lauluihin hän on saanut Herralta uudet hengelliset sanat. Ne sanat ovat lohduttaneet häntä elämän kivikkoisella tiellä. Sillä tiellä on ollut niin kyyneleitä, kyynelvirtoja toisinaan, kipua ja tuskaa, mutta myös suunnatonta iloa. Suunnaton suru oli kahden lapsen menettäminen syöpäsairauteen ja kolmen lapsenlapsen menetykset. Siinä oli surua melkein enemmän kuin jaksoi kestää.

Vienon makuuhuoneen seinällä on suuri Jeesuksen kuva. Vapahtajan silmät tuntuvat katsovan suoraan katsojaan. Ne silmät ovat täynnä rakkautta. Sen taulun lähetti hänelle tytär hieman ennen kuolemaansa. Myös poika sai vastaanottaa pelastuksen ennen lähtöään. Elossa olevat lapset ovat kaikki raittiita ja ahkeria kunnon ihmisiä.

Viimeiset 40 vuotta ovat olleet onnellisia ja valoisia yhdessä Herran kanssa. Vieno tuntee oman heimonsa ja oma heimo arvostaa häntä. Hän on saanut kunniakirjoja niin romanikielen eteenpäin viemisestä kuin käsitöistään. Häntä arvostavat kaikki. Hänelle itselleen on kuitenkin tärkeintä, että Jeesus rakastaa ja pitää huolta hänestä. Kaikki on lahjaa ja Jumalan suurta armoa. Kunnia hyvistä asioista ei kuulu ihmiselle vaan yksin Jumalalle.

Toivon, että Vienon elämän esimerkki opettaisi meitä luottamaan elämään. Jumala on voimallinen antamaan meille takaisin ne ikävät vuodet, jotka syöjäsirkka on meiltä vienyt. Kärsimykset hiovat arvokkaita ”timantteja”. Vieno on yksi näistä todellisista timanteista.

Tässä muutama laulu ja runo, joita löysin Vienon sinisestä vihkosta.

ÄITI

Jumala ei ole luvannut, että taivas olisi aina pilvetön eikä polkua, jota kukat reunustavat. Jumala ei luvannut aurinkoa ilman sadetta, iloa ilman surua, rauhaa ilman kipua. Mutta Hän on luvannut voimaa ylhäältä, pettämätöntä rakkautta teille, minulle, meille. Pelastus on muuri ympärillämme, kiitos sen portti.

Pitäkää puhdas sydän. Varjelkaa, ettei vihollinen pääse portista. Ylistäkää Herraa, sillä sitä vihollinen pelkää.

(tuntemattoman kirjoittajan runo äidille)

VANHA RUNO ÄIDILLE

Jos kykenisit muuttamaan muita ihmisiä, niin he kykenisivät myös muuttamaan sinua. Silloin joutuisit vaikeuksiin, sillä jokaisella ihmisellä, johon törmäät, on oma näkemyksensä siitä, miten sinut tulisi muuttaa, mutta kuinka muut voisivat sinua muuttaa, kun hädin tuskin pystyt siihen itse.

Vain Jeesuksella on valta ja voima tämmöiseen asiaan. Vain Hänellä on valta muuttaa meitä. (tekijä tuntematon)

RUKOUS VANHUUDESSA

Sinä Herra tiedät paremmin kuin minä itse, että eräänä päivänä minä olen vanha. Varjele minua siltä kohtalokkaalta ajatukselta, että minun olisi joka tilanteessa sanottava jotakin joka asiasta. Vapahda minut halusta järjestää kaikkien muiden asiat. Tee minusta ajatteleva, mutta ei pahantuulinen, avulias, mutta ei määräävä. Kun minulla on niin suuri varasto viisautta, on kyllä kovin sääli jättää osa siitä käyttämättä, mutta Sinä Herra tiedät, että minä elämäni lopullakin tarvitsen muutamia ystäviä. Pidä minut vapaana loputtomien yksityiskohtien kertomisesta. Anna minulle siivet, joilla pääsen suoraan asiaan. En rohkene pyytää enempää muistia, vaan enenevää nöyryyttä ja vähenevää itsevarmuutta, kun muistini näyttää joutuvan ristiriitaan toisten muistien kanssa. Opeta minulle se kunniakas läksy, että silloin tällöin olen väärässä.

Suo minulle taito nähdä hyvää, säilytä minut herttaisena tuntemattomienkin ihmisten seurassa ja anna minulle oi, Jumala, armo myös sanoa se hyvä heille. Aamen.

Missä synti on suureksi tullut, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi!

HYLJÄTTY ÄITI

Vanha äiti yksin mökissään kutoo, parsii, katsoo illan hämärään. Lapset maailmalle jo kauan sitten lähteneet, yksin pieneen mökkiin ovat hänet jättäneet. On yksinäistä kulku öinen tää, lapsia ei koskaan luonaan nää. He ovat hyljänneet äiti vanhuksen. Se heidän teillään tie on turhuuden. Ei kukaan auta vanhaa kärsivää, sydämen tuskaa ei puhdista yksikään. Vain illoin hiljaa hän siellä rukoilee, lapsiaan hän niissä aina muistelee. Niin vähän lapset vanhusta aattelee. Hän yksin istuu ja ihmettä oottelee. Sen äiti tietää ja varttuu kuolemaa. On siellä autuus, kun pääsee Tuonelaan!

MONET ÄIDIT

Monet äidit lapsineen on tiellä, missä synti heitä turmelee. Nyt mä pyydän, käykää ristin tielle isät, äidit, tulkaa lapsineen! Mieti äiti, ootko tiellä taivaan, voitko lapset sinne johdattaa? Pyydän, kylvä siemen lapsen sieluun, joka kerran kantaa hedelmää. On tuskaa – äiti lapsen vuoksi alla ristin lipun taistelee, että kerran Saalemissa taivaan käydä laulavien joukkoon saa.

Muista äiti, laiva lähtee kerran rantaan, johon pelastetut saa. Ota lippu ilmaiseksi vastaan, anna sinetöidä sydämesi. Monta tuskaa äiti, varmaan sulta sekä lapsiltasi riisutaan, ristin alla Herraa saatte kiittää – veren kautta oomme vapaat vaan. Sitten kerran taivaskotona me näemme Isän kasvot rakkaat – uusin kielin äiti, lapsi kiittää tähtemme kärsinyttä Karitsaa!

HARMIN PAIKKA

Onpas nyt harmin paikka, tukka harmaa ennestään vaikka, taitaa se muuttua yhä valkeammaksi. Kun lapsenlapsia ei vain kaksi, vaan kun niitä on kaksikymmentäkaksi! Ei enää ole neulojaksi, näkökin käy yhä hatarammaksi. Eikä nuo pennitkään enää riitä – eläke on pieni, ota nyt siitä!

On tätä luokkaa mummon huolet, kun meinaa mennä tuloista puolet. Lapsenlapset sanoo: Mitähän mummolle ostettaisi, että hänkin hymyä huuleen saisi? Mummo ei kaikesta välitä, sitä pitää harkita keritä. Voisi raamattu, virsikirja passata, nehän hänelle olisi ihan parasta, mutta johan mummo ne omistaa, ihan eniten niitä rakastaa. Jospa neuloisi pehmeät töppöset että vanhat varpaat olisi lämpöiset.

Näin lapsi hiljaa aprikoi ja katseen lankakoriin loi.

ITKEVÄ SYDÄN

Pyydän ihminen ota huostaasi sä Herra taivainen. Sinä teidät tuskien tummat yöt, sinä näet, sinä lohdutat, sinä lyöt. Sinä näet tämän astian siruisen, sinä tunnet ja ymmärrät ainehen. Se kestävi koossa kotvan vain, taas särkyy se huoaten huonouttaan. Sinä lyöt, Sinä särjet ja talletat murut sen. Syy suinkaan ei ole yhtään Sun. Minä itse itkevä ihminen, olen syy, olen särkijä sydämen. Olen ainainen arvoitus itsellein. Olen taakkana toisille, tiedän sen. Kuni kummana kysymysmerkkinä vain pyrin tietäsi tulla mä taapertain.

Ota Jeesus, Jeesus sä näet mun. Oi sulje sun armosi suojeluhun. Ota mestari, tee mitä tahdot vain. JA MÄ KIITÄN VIELÄ, KUN SÄRKYÄ SAIN!

Ehkä laulujen ja runojen sanat eivät ole aivan kohdallaan, mutta pääasia lienee niiden sisältö. Epätäydellisinäkin me voimme kertoa täydellisestä rakkaudesta!

On aika tulla ja aika lähteä ja jatkaa elämän matkaa. Olen onnellinen, että elämä on tuonut eteeni niin monenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Voimme oppia toinen toisistamme, voimme rukoilla toinen toistemme puolesta, kulkea yhdessä tätä useinkin harmaata ja kivistä polkua. Kaiken yllä paistaa armon aurinko!

Idän mystikot odottavat äärimmäisintä ja korkeinta sulautumista jumaluuteen, joka on kuin vesipisaran sulautuminen mereen. Kristittyinä tiedämme, että Jumalan tarkoitus ei ole hävittää omaa persoonallisuuttamme ja yksilöllisyyttämme, jonka Hän itse on luonut, vaan että löydämme itsemme. Jumala ei valtaa väkisin reviiriämme, vaan Hän seisoo sydäntemme ovella ja odottaa, että avaisimme oven ja antaisimme hänelle luvan astua sisään.

Mystiikkaa valtaa alaa. Ihmiset ovat valmiita maksamaan rahaa saadakseen jännitystä elämäänsä - eksotiikkaa ja salaperäisiä kokemuksia. Kaikenmaailman ennustajat ja ihmismielen manipuloijat menestyvät.

Romanivanhusten leirillä tutustuin Ainoon. Hänkin oli ollut menestyvätennustaja, jolle ihmiset soittivat ympäri Suomea ja ulkomaita myöten. Sitten hän kohtasi Kristuksen ja ennustukset jäivät. Aino ymmärsi, että hänen uudella Kuninkaallaan on tiedossa niin nykyiset kuin menneet samoin kuin tulevat asiat niin yksityisten ihmisten kuin koko ihmiskunnan elämässä ja historiassa. Aino sai tarjouksia Lapin matkailukeskuksesta. Hänelle tarjottiin parhainta loma-asuntoa ja näkyvintä paikkaa, jos vain olisi tullut ennustamaan. Mutta eihän Aino enää sitä voinut tehdä – ei mistään rahasta. Kun ihminen löytää totuuden ja oman paikkansa Jumalan perheessä, hänen elämänsä muuttuu. Yö vaihtuu päiväksi ja valhe totuudeksi.

Me saamme katsoa menneisyyteen kiitollisena ja tulevaisuutta odottavaisin mielin. Me katsomme myös laajemmin ja näemme menneisyydessä Jeesuksen syntymisen ihmiseksi ja hänen tehtävänsä ihmiskunnan syntien sovittajana. Kun katsomme tulevaisuuteen, niin näemme Jeesuksen tulevan toisen kerran – hallitsemaan maailmaamme.

Jatketaan elämän suurta seikkailua hymy huulilla!

ELÄMÄLLE KIITOS!

Linnut muuttavat talveksi etelään ja kevään tulleen palaavat. Matkalla minäkin olen ja me kaikki - murtunein siivin, särkynein sydämin, haavoitettuina tai vahvoina ja voimakkaina, ehjinä ja onnellisina. Miten vain, mutta kotiin me tulemme kerran – sinne seitsemän meren ja seitsemän taivaan taakse, jossa elämä on toisenlaista ja jossa rakkaus on ilma, jota kaikki saavat hengittää.

Meillä naisilla on monta ammattia. Olemme äitejä, isoäitejä, apulaisia, keittäjiä leipureita, ompelijoita, karjanhoitajia, siivoojia, rakastajattaria, esirukoilijoita ja kaikkea mahdollista muuta. Se on rikkautemme. Yltää ja ehtiä niin moneksi!

Elämäni aikana olen tavannut paljon erilaisia naisia erilaisissa kulttuureissa ja olosuhteissa. Ihmettelen yhä uudestaan sitä valtavaa voimaa, joka saa naiset ja äidit jaksamaan ja kuljettamaan elämää eteenpäin.

Olen nähnyt monenlaisia arjen sankareita, maan hiljaisia, jotka omassa hiljaisuudessa tekevät käsitöitä, leipovat leipää yhteiseksi hyväksi, rukoilevat päivät pitkät, käyvät katsomassa sairaita, kantavat huolta lähimmäisistään. Olen myös nähnyt katkeria ja vihaisia, elämään ja itseensä pettyneitä onnettomia ihmisiä. Jumala asettuu hyvien valintojen puolelle ja auttaa meitä niissä. Hän tietää, että rauhaan pyrkiminen ja anteeksi anto ovat ihmisille vaikeita valintoja. Itsensä voittaminen ja hyväksyminen voivat olla todella vaikeita asioita.

Olen nähnyt kansanmurhan jäljet, maanjäristyksen tuhot, sotien haavat, nälän, rasismin raakuuden, kateuden ja katkeruuden karvaat kasvot, itsesäälin ja inhon, itsekkyyden ja välinpitämättömyyden kurjan sadon.

Mutta olen nähnyt myös hyvyyttä ja kauneutta tarpeeksi. Olen nähnyt ihmisen hyvyyden – Rakkauden mykistävän voiman. Olen sulkenut suuni ja ollut aivan hiljaa.

Olen saanut itkeä itseni kuiviin ja saanut parantua Jumalan sylissä. Kaikkea olen nähnyt ja kaikesta kiitän Häntä, jolta elämäni olen lahjaksi saanut.

LOPPULAUSE

Olen saattanut unohtaa haastatteluista jotain tärkeää, tehdä virheitä. Toivon, että ne annetaan minulle anteeksi. Tarkoitukseni on ollut rohkaista meitä elämään ja näkemään, että meillä kaikilla on omat haasteemme, kipumme ja surumme. Kukaan ei selviä elämästä kivuitta. Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei voi vaatia meiltä täydellisyyttä. Jokainen meistä on erilainen. Juuri se on suuri rikkaus.

Kiitän kaikkia naisia, joita olen saanut haastatella. Olette antaneet minulle paljon. Olen saanut olla suurella elämän oppitunnilla teidän kanssanne. Toivotan teille kaikille armorikkaita, hyviä ja antoisia vuosia tuovatpa ne sitten mitä tahansa tullessaan. Elämä on lahja! ELÄMÄLLE KIITOS!

Kirjassani ei ole kuvia. Jos haluat katsoa kuvia, niin löydät niitä julkiselta kuvasivustoltani www.jasmi.kuvat.fi ja sieltä voit vielä etsiä parhaat kuvani kansion, jossa on satoja kuva-albumeja. Saman sivuston blogissa on myös kirjoituksia sekä kuvakollaaseja. Sieltä löytyvät myös nämä haastattelut jokainen erikseen.

Jatketaan matkaa iloiten! Muistetaan hymyillä toisillemme ja elämälle!

This email address is being protected from spambots. You need JavaScript enabled to view it.