default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: LOPEN KARJALAISIA, HELLIN MONONEN

Hellin Mononen (s. Kuparinen) on syntynyt syyskuun 19 päivä 1920 Antrean pitäjän Kuparsaaren kylässä. Hänen kotinsa oli iso maalaistalo keskellä kylää. Kouluunkin oli vain toista kilometriä. Maata oli 153 hehtaaria, iso karja.

Kun sota syttyi, piti karja ajaa hankeen ja lopettaa. Kyyneleet nousee Hellinin silmiin yhä vielä tätä muistellessa. Mukana oli kolme poikivaa hiehoakin. Hän muistaa lehmien nimiäkin - Muru, Mökäre, Siru ja Simare. Mökäre oli iso sonni.

Ensin alkoi kylään tulla paljon sotilaita. Heitä majoitettiin Hellinin kotiin. Helsinkiläispoikiakin oli 26 henkeä. He tekivät linnoitustöitä Kuparsaaressa.

"Maaliskuussa kun lähettiin, niin net tulliit taistelemmaan mein kyllään. Meil ei tult mittään käskyykää sottaa karkuun. 3 viikkoa ajettiin hevosen kanssa ennen kuin päästii junnaan Selänpään asemalla. Kaikkea mahollista oli matkalla, kovvaa pakkasta, usein yli 30 astetta. Pommituksia oli niin paljon, että kulettiin yöaikaan, päivät levättiin. Sotaväkkee tul vastaan kaikenaikaa. Sotaväkikii ihmettelliit, että olimme niin kauan olleet kotona. Niin paljon oli luntakii, suuria kinoksii! Sitt myö päästiin Forssaan. Yhtiö otti meit sinne. Sellaista se oli!"

"Oi hyvä ihme! Mihin päästiin yöksi, kenen pöyän alle evakkomatkalla! Toiset olliit vihasii: "Mitä työ pois läksitte!"

Helleninkin perhe tuli takaisin Karjalaan vuonna 1941 tehdäkseen ihan turhaa työtä. Kun saatiin viljat maahan, niin alkoikin kesäsota ja taas piti lähteä.

"Pieni hevonen veti kaks rekkii peräkkäin. Sitt piti ottaa lehmii keral joku. Kuka otti hyvin vastaan, kuka ei!"

Kun he tulivat Ruokolahdelle, tuli Hellin niin kovaan kuumeeseen, että ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Hän muistaa nukkuneensa talon verannalla. Tuli niin kova punatauti, että sitä kesti toista vuotta. Siitä huolimatta piti olla taloissa töissä.

"Se oli semmosta se evakon elämä! Myö tultiin Ikaalissiin sitte kesällä. Kauan kesti sekin matka. Äiti oli sairas ja joutui heti Ikaalisten sairaalaan. Sitt meiät otettiin Köntin talloon ja talon töihin. Se ei olt mukava reissu, ei!"

Hellinin mies oli kotoisin Muolaasta. Heillä piti sotilaat kortteeria. Hellin ei heitä katsellut siihen malliin, että heistä löytyisi aviomies. Mutta eräs poikapa alkoikin kirjoitella hänelle. Siitä syntyi romanssi, joka johti avioliittoon. Muolaan väki määrättiin Toijalaan Kalvolaan. Olivat jo aikeissa alkaa rakentaa omaa mökkiä sinne, kun saivatkin kuulla, että Hellinin vanhempien tilan vieressä Lopen Kormussa on tila myytävänä. He ostivat tilan Vuorioen Erkiltä. Siinä sitä sitten on tullut elettyä aina näihin päiviin asti.

Aviomies Onni Ensio kuoli jo 39 vuotta sitten. Se oli kova paikka. Hän jäi yksin viiden lapsen kanssa.

"Siinä on ollut tietämistä 5 lapsen kanssa”, huokaa Hellin. Mutta siitä hän on iloinen, että vanhin poika jatkaa viljelyä ja maatilalla on yhä eläimiä. On lampaita, sonni, lehmä, hevonen ja hevosen parhaana ystävänä musta päässi. Pässi on alkanut käydä niin mustasukkaiseksi hevoskaveristaan, että koittaa puskea niitä, jotka lähestyvät hevosta. Kissakin on. Hellin tuntuu olevan hyvillään näistä eläimistä.

Valkohapsinen, iloinen ja pirteä Hellin on jo odottanut, että saisi lausua kolme runoa, joita hän on saanut usein esittää erilaisissa tilaisuuksissa. Hän osaa ne vaikka unissaan.

Myö ollaan evakkoi

Mie muistan, kun siellä ennen Karjalas
ol niin lustii ja lokosaa.
Sit soat suuret käi tääl maailmas.
Ne on nyt niinko pahhaa unta vaan.
Nyt et tiiä sie, enkä tiiä mie,
millast elämä siessään viel lie!
Myö ollaan evakkoi! Meit kova kohtalo tänne toi.
Jäi sinne rajojen taa
se kaunis Karjalan maa!
Se oli meistä kaikkein kallein maa.
Ei marjatkaan tääl yhtä makkeit oo,
kun ennen myö siel poimittiin.
Kylhä tääl linnut lauleloo,
mut ei ne laula niin sorjast kuin mein messis siel.
Siks meil miel ommaa kotiin tekis päästä viel,
Meil ei kottii oo, ei ommaa kartanoo.
Niin kipiäst se mieltä riipasoo,
mut unessa myö vaan ain männää Karjalaan.
Sitä onnii ei meiltä kukkaan ottaa saa.
Myö ollaan evakkoi!

Vieläkö kuuluu evakon ääni?

Sinne jäi Kannas ja Viipurin lääni.
Sinne jäi lammas, kissa ja kurre,
Säilyipa sentään Karjalan murre.
Huumorin lahjat meille on suotu,
voipurkin kannes tänne on tuotu.
Tavarat kulkee ympäri maata,
kukaan ei niitä perille saata.
Tahdon nyt vielä evakoita kiittää.
Eikö nää värssyt ala jo riittää!

Juhannusaaton saunaan lähtö

"Joks se sauna on tarpeeksi varv
paniks sie Jussa juskat jo kii?"
kysy kiireissään Kusti mar,
hääräs kuin hönttä tuvas siin.
"Sitt saa mennä vaikk ihan justiin
ja löylyykin tulloo piisaamaan,"
sano Jussa ja vilkas Kustii.
"Senkun aletaan laputtaa!"

Ja runojen perään Hellin nauraa makeasti. Ja niin nauran minäkin. Jotakin todella nostalgista tässä kaikessa on. Näkyjä, unikuvia ja heijastuksia, joista ei huumorikaan puutu.Olemme Lopen vanhainkodissa Eedilässä, jossa Hellin käy kerran viikossa saunomassa. Kotona on ulkosauna. Jalkavaivojen takia sinne on mahdotonta mennä.

Hellin kertoo, että hänellä oli uskovainen koti. Isoisä luki joka sunnuntaiaamu evankeliumeja ja sitten selitti lukemaansa. Ihan pienenä lapsena jo sitä piti kuunnella. Joskus olis nukuttanut niin makeasti.Isä risti kätensä joka kerta ruokapöydässä ja kiitti ruoasta Jumalaa. Se tuntui hyvältä. Kiitollinen hän on hengellisestä perinnöstä. Se on kaikkein kallein perintö.

Oli myös raskaita koettelemuksia. Heitä oli kolme tyttöä perheessä, mutta ennen tyttöjen syntymää heillä oli ollut kaksi veljeä. Sitten tapahtui kauhea onnettomuus. Varsa potkaisi neljä vuotiaan pojan otsaluuhun. Lääkäri ompeli heti haavan, mutta sisälle jäi monta pahaa luunsirua, jotka alkoivat märkiä. Peräti kuusitoista viikkoa poika kitui. Meni näkö ja kuulo. Lääkärikin sanoi, että oli parempi, että Antti kuoli. Sitten syntyi Erkki, jonka lähtö tuli 3 kk:n iässä. Kolme tyttöä jäi elämään, Hanna, Hellin ja Liisa, joista vain Hellin on enää elossa. Antin haudalle laitettiin risti ja siihen sanat:

Rakkauden suru, tuska nyt on päättynyt.
Hän kantoi kuorman Kristuksen
ja nukkui Herran nimeen.

Lapsetkin osallistuivat talon töihin sen ajan tavan mukaan. Hän muistaa heränneensä joskus kello 3 aamulla kirnuamaan.Joskus Hellin kirnusi kolmekin kirnullista peräkkäin. Maitoa oli niin paljon, että osasta tehtiin voita, jota isä kävi myymässä Viipurin torilla. Lisäksi myytiin lihaa. Hellin toimi hevosmiehenä Viipurin matkoilla ja muuallakin. Kerran hän muistaa ratsastaneensa pienen puron yli hevosen selässä. Puron takana oli heinämaa hevoselle.

Käsitöitä tehtiin ja kangaspuilla kudottiin heidänkin kotona, mutta niihin hän ei juuri innostunut. Kinnaslapasia oppi kuitenkin tekemään ja joskus tekee vieläkin.

Hellinin kaikki omat lapset ovat syntyneet kotona. Eikä ne kotisynnytykset yhtään häntä pelottaneet. Kun hänen miehensä kuoli, vanhin poika oli seuraavana syksynä menossa armeijaan, kaksi nuorinta ei ollut vielä käynyt rippikoulua. Pojista tuli apu, mutta vanhin poika on itsekin sairas monet leikkaukset läpikäynyt mies. Elämä on ollut välillä hyvinkin raskasta, mutta voimaa on saatu ylhäältä. Helli näyttää ristiin laitettuja käsiään. Ne ovat hänen kännykkänsä. Niillä saa suoran yhteyden Taivaan Isään. Joka ilta hän rukoilee kaksi lempi rukoustaan " Levolle laske Luojani" ja " Tule kanssani, Herra Jeesus!"

Hellinin 85-vuotispäivllä oli peräti kolme rovastia. Yksi heistä oli hänen serkkunsa, joka oli ennen eläkkeelle pääsyään Seinäjoen rovasti Erkki Kuparinen, serkun poika Jukka Kuparinen, joka on Suolahden seurakunnan kirkkoherra ja sitten Lopen kirkkoherra Raimo Nisonen.

"Ai hyvä ihme elukkain kanssa! Siin on ollut tietämistä. Ennen oli 4 hevostakin, nyt enää yksi. Kissakin on. Olen mie päässyt isomummoksikin, poika tulee pian 2 vuotiaaksi. Se on niin mukava! Mie ain häntä oottelen. Äitinsä käy Helsingissä töissä. Omien lasteni nimet ovat Markku, Terttu, Hannu, Erkki ja Seija”, puhelee iloinen Hellin huokaillen välillä mennen elämän taakkoja.

Kysyn vielä, uskooko hän, että Karjala saadaan takaisin ja että ihmiset muuttaisivat sinne takaisin. Sitä hän ei jaksa uskoa. Nuoret eivät enää lähtisi, eikä vanhoista enää ole lähtijäksi. Sitten hänen äänensä murtuu ja hän sanoo jotain, joka on totisinta totta hänen elämässään.

"Ei tässä iässä enää haaveile Karjalasta, vaan pyrkii sinne Taivaan kottiin! Se on meidän oikea kotimaa."

Jätän Hellinin samalla kun uskon, että tapamme vielä monta kertaa. Olen tavannut yhden voimakkaan persoonallisuuden, perin juurin karjalaisen naisen. Olen iloinen siitä.

Vierailemme vielä Hellinin ja hänen poikansa Markun kodissa Kormussa. Alkutalven kipakka tuuli puhaltelee yli laajojen peltomaisemien. On pieniä mäkiä ja mäkien kupeessa monta maalaistaloa. Toinen poika asuu aivan lähellä. Hän jakaa kylän postin. Naapurin isäntä on yllättäen kuollut aika nuorena. Se tuottaa surua.

Vanhan maalaistalon tupa on lämmin. Uunia on lämmitetty ja pian Hellin nostaakin pöytään hyvää uunipuuroa. Punakirjava kissa kiertää emäntänsä jaloissa. Seinällä lyö vanha kello tasatunnein hitaasti ja verkkaisesti niinkuin elämäkin täällä kulkee verkkaiseen tahtiin. Kello on tuotu Karjalasta. Se on kallis muisto.

Navetassa makaa suuri ja lihava sonni ja pari pienempää. Omassa karsinassaan lampaat. Tulee mieleen joulun talli ja seimen eläimet. Joulun ihmettä tulivat eläimetkin katsomaan. Ne ymmärsivät ensimmäisenä, mitä suurta on tapahtunut. Paimenille ilmoitettiin sitten. Lopuksi seimen ääreen tulivat myös itämaiden viisaat miehet. Pian on joulu ja kaikkialla maailmassa syttyy jouluvalot ja kuuluu joulunkellojen kalke. Ne valot sykkivät Herran omien sydämissä jokainen päivä ja hetki. Sydän lyö kiitollisuuden säveltä."Kiitos kaikesta Herra, myös näistä syksyn synkän hetkistä!" Kiitos Hellin hetkistä luonasi!