default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: ANNA-LIISA KUPARINEN

On lempeä syksyinen sää. Lehtipuut ovat pukeutuneet kirkkaisiin syksyn väreihin. Haapa havisuttaa uskomattoman keltaisia lehtiään. Aurinkokin paistaa, kun astelen hiljalleen kohti Kotokujaa, jossa asustelee pirteä karjalainen vanhus - Anna-Liisa Kuparinen.

Anna-Liisa on niitä karjalaisia Antreaan pitäjän evakkoja, joita sijoitettiin sodan jälkeen Lopelle. Ja Lopella hän on elänytkin siitä lähtien koko ikänsä. Aviopuoliso Lauri Kuparinen löytyi kyllä jo sieltä kotipuolesta Natreasta, mutta häät pidettiin Hämeessä heti sodan jälkeen.

"Elämässä on ollut niin paljon ja monenlaista! Monenlaista asiaa on saanut tehdä ja nähdä." puhelee iloinen Anna-Liisa. Niin, mistä aloittaisimme? Ainakin aivan heti täytyy ihastella tätä uskomattoman kaunista kotia. Joka paikassa näkyy emännän kädenjälki.

On pitsiverhoa, omin käsin kudottuja pellavaverhoja, ryijyä ja raanua. Yhdellä seinällä komeilee Uurainen-niminen suuri ryijy ja toisella kansanomainen suuri kirjontatyö. On kauniita valkoiselle pohjalle kirjailtuja kukkatyynyjä - Etelä-Karjalan kylmänkukka ja Hämeen sinivuokot. Suuri on se käsitöiden määrä, joka näiden käsien kautta on iloksemme syntynyt.

Osansa ovat saaneet lapset ja lapsenlapset ja varmastikin monet tuttavat. Onpa Anna-Liisa Kuparisen käsityöt olleet näytteilläkin Lopen kirjastossa. Ja näyttää niitä kannattaakin!

Tyypilliseen suomalaiseen tapaan Anna-Liisa ei suurta meteliä pidä taidoistaan, mutta osaa kuitenkin olla kiitollinen tästä lahjasta, jonka on Luojalta saanut. Jo pikku tyttösenä Karjalassa tehtiin käsitöitä. Aikuiset kehräsivät lankaa vokilla (vokki on rukkia vastaava työväline). Jos ei muuta niin patalappu piti ainakin tehdä.

Ei ollut televisiota eikä muitakaan houkutuksia. Illat tehtiin yhdessä kaikenlaista. Aikuisilla oli omat tarinansa, mutta Anna-Liisa aherteli käsitöiden parissa ja piirteli mielellään.ˆ Anna-Liisan koti on suuri maalaistalo Vuoksen varrella vastapäätä Jaakonsarta. Lapsia oli viisi, 4 tyttöä ja yksi poika. Kylä oli nimeltään Meskala, mutta sitä haukuttiin Rupolaksi, koska siellä asui niin paljon Ruposia. Vuoksesta erkani sivujoki kylän kohdalla ja siellä oli kolme pienempää kylää - Jaakonsaari, Kekinniemi ja Salonkekkilä. Vuoksi oli mahtava virta ja kylmäkin, mutta kyllä siinä uitiin ja melskattiin kaiken kesää, vaikka Anna-Liisa myöntääkin olleensa aika arka lapsi. Kesäisin kulki laivat jokea ylös ja alas ja veivät ihmisiä kirkonkylään tai ketä minnekin.

Anna-Liisan kodissa pidettiin jossain vaiheessa kansakouluakin isossa tuvassa. Opettajalla oli omat huoneet heidän kodissaan. Toisen opettajan huoneen yhteydessä oli ihana lasiveranta. Sitten oli toisessa päässä taloa vuokralaisena Kuparisen pariskunta. Heillä oli Helka-niminen tyttö, joka sitten kuoli kurkkumätään.

Siellä Anna-Liisa kävi kylässä monta kertaa päivässä. Vielä hän muistaa senkin päivän, kun kipeän jalan takia ei päässytkään kylään Kuparisille. Lapset toivoivat kovasti, että uusi koulu valmistuisi pian ja he pääsisivät isoon tupaan. Verhotkin tehtiin valmiiksi kangaspuissa tupaa varten.

Marjoja kerättiin ahkerasti ja myytiin huvila-asukkaille varsinkin Wegeliukselle. Marjatulot olivat hyvä lisä perheen elatukseen. Kodin rannassa oli Holmstedtin naisten huvila. Sinne johti pitkät portaat. Naiset olivat vanhojapiikoja, kunnes toinen nai leskeksi jääneen papin - Kaukolan rovastin.

Huviloita oli vuoksen varrella paljon. Kuukaupilla asusteli kesäisin kirjailija Kerttu Bergroth, joka kirjoitti mm. Kuparsaaren Antista. Anna-Liisan sulhasta sanottiin leikillään Kuukaupin Antiksi, vaikka hän Lauri olikin. Anna-Liisakin näki usein kirjailijaa.

Ensimmäisen kerran Anna-Liisa näki Laurin kansakoulujen välisissä hiihtokilpailuissa. Lauri kuljetti sinne lapsia hevosella. Anna-Liisa sattui voittamaan sillä kertaa ja sen Lauri muisti hyvin. Lotat ja martat järjestivät iltamia ja niissä iltamissa sitten seuraavan kerran kohdattiin.

Seuraavassa vaiheessa he matkasivatkin sitten yhdessä polkupyörällä Antreaan kirkolle Talikkalan markkinoille.

Poliisina ollut Jussi Siltasen. Jussi meinasi sakottaa (ei olisi saanut ajaa pyörällä kaksistaan), mutta tunsikin, että poikahan olikin Salonpään Lauri. Siltasen Jussi antoi neuvon, että kävelisivät eivätkä enää ajaisi. Pyörä oli vanha miesten pyörä. Anna-Liisa sai oman pyörän rippilahjaksi. Kuukaupin lossille Lauri saatteli Anna-Liisan ja antoi 10 cm markkinoilta ostamastaan rinkelistä hänelle. Se oli rakkautta se!

Lauri kävi rippikoulua. Anna-Liisa meni laivalla kirkolle nähdäkseen Laurin, mutta poikaa ei näkynytkään missään. Hän oli saanut pahan angiinan. Lääkäri oli antanut jonkun pistoksen ja sanonut, että jos ei tämä auta, niin tauti on kuolemaksi. Henkiinpä jäi Anna-Liisan ja jälkipolvenkin onneksi. Sota-aikana Laurilta leikattiin nielurisat ja se auttoi kurkkuunkin.

Sota-aikana Anna-Liisa oli lottana Äänislinnassa. Välirauhan aikana hän tuli heinäntekoon kotiin. Tommolan sedän hautajaisissa, jossa Anna-Liisakin oli emäntänä ja tarjoilemassa Lampisen Antti tuli sanomaan hänelle, että pihalla on poika, joka haluaisi tavata hänet. Se poika oli Lauri.

Viimeiset treffit tehtiin Vuoksen jäälle. Sitten Lauri lähti sotaan ja alkoi kirjeenvaihto. Lauri joutui tosi vaikeisiin paikkoihin. Kerrankin olivat vähällä jäädä vangiksi, mutta pojat päättivät ottaa riskin ja karkasivat. Lauri tuli Anna-Liisan luokse. Seuraavana aamuna hän meni ilmoittautumaan ja kertoi karkaamisesta. Kovasti oli Lauri pelännyt rangaistusta, mutta eihän sitä tullut tietenkään. Eipähän joutunut ainakaan vangiksi Siperiaan.

Alkuun Lauri oli hevosmiehenä sodassa, sillä hän oli vielä alaikäinen. Kohtalo heitti ihmeellisesti Lauria, sillä kolme kertaa hän oli lähellä kuolemaa. Ensimmäisen kerran luoti meni hatusta läpi, eikä Laurille käynyt kuinkaan. Toisen kerran luoti osui sääreen lihakseen.

Kolmannen kerran Lauri oli ihmeellisesti väistänyt vaaran ja hypännyt 3 metriä sivuun paikasta, jossa olivat kaverinsa kanssa. Pian räjähti kranaatti, kaveri kuoli, mutta Lauri jäi henkeen. Muutamia pieniä sirpaleita sai Laurikin rintaansa. Tietenkin kaverin kuolema suretti kovasti!

Kun rauha tuli, tuli ihmeellinen hiljaisuus. Suomalaisilta loppuivat ammukset juuri ennen rauhaa. Juuri silloin venäläisetkin lopettivat jostain syystä ammuskelun. "Niin, kunpa sotaa ei enää tulisi", tuumii sodan surut ja kauhut kestänyt Anna-Liisa.

Tarkoitus oli pitää häät Karjalassa, mutta ne pidettiinkin sitten Viljakkalssa 10.04.1945.

Ihmettelen kovasti hääpäivää, sillä se on juuri sama kuin omien vanhempini hääpäivä. Siitä yhdeksän kuukautta ja minä synnyin maailmaan. Karjalainen äitini oli tavannut raumalaisen pojan Äänislinnassa, jossa äitini oli sairaanhoitaja ja isä sotilas. Niin Luoja meitä johdattelee! Kuinka usein nauroimmekaan tuota hääpäivää - aprilliä, aprilliä koko juttu. Anna-Liisan ja Laurin liitto kesti 60 vuotta ja päätti Laurin poisnukkumiseen. Äitini ja isäni liitto kesti 57 vuotta ja päättyi isäni poisnukkumiseen.

Anna-Liisa muistaa erikoisen hyvin pellavan valmistuksen juuri ennen sodan syttymistä. Pellavat pantiin likoon Vuokseen ja sinne ne sitten jäivätkin sodan syttyessä. Tyttö tuli kovin kipeäksi siinä touhussa, sillä hän ei ollut koskaan joutunut tekemään raskaita hommia, ainoastaan käsitöitä ja paimentamaan lehmiä. Samat pellavat tulivat jossain vaiheessa Lopelle.

Kauheaahan se oli - sota. Kunpa omien lasten, eikä lastenlasten tarvitsisi sitä koskaan kokea. Paras nuoruus jäi elämättä. Vanhin sisko jäi vielä lotaksi sodan alettua omalle kylälle. Anna-Liisakin tahtoi jäädä siskon seuraksi ja saikin jäädä pikkulottana kotikylälle.He saivat tehdä työtä lottakanttiinissa.

Kotiin oli matkaa 3 kilometriä. Kerran hän pelkäsi henkensä edestä, sillä tiellä näkyi iso musta möykky. Pimeässä hän ei saanut selvää, mikä se oli. Oli niin kylmä, paukkuva pakkanen, että eteenpäin oli vain mentävä - lämpimään kotiin. Onneksi se oli pelkkä kyydistä pudonnut heinäkuorma. Siinä pakkasessa kyllä sääret paleltuivat. Silloisissa asusteissa jäi sukkien ja liivien väliin paljasta pintaa, johon pakkasen oli helppo iskeä!

Isäkin asui silloin vielä kotona. Muu väki oli lähtenyt evakkoon. Välirauhan aikana palattiin, mutta koti oli kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Venäläiset sotilaat olivat asustelleet siellä ja muuttaneet ison tuvan neljäksi tilaksi, joista parissa pitivät lampaita ja kanoja. Lantaa oli kainaloihin asti. Ovetkin oli kuljetettu kauas pois.

Kun koti saatiin kuntoon ja elämä palasi lähes normaaliin, tulikin uusi lähtö. Tultiin Hämeen Viljakkalaan ensin eräälle syrjäiselle kylälle. Onneksi saatiin siirtyä kirkonkylään. Pullin talossa sitten pidettiin Laurin ja Anna-Liisan häät. Vieraita häissä oli aika paljon olosuhteet huomioon ottaen - yli 20 henkeä. Anna-Liisa tuli miniäksi Laurin kotiin. Suuri perhe se olikin Laurin lisäksi 4 tyttöä ja veli, vanhemmat ja isovanhemmat. Anopillakin oli anoppi siis talossa. Pian vanha mummo sitten nukkui pois. Sitten tultiin Lopelle. Anna-Liisa teki tˆitä Santaniemen kartanossa. Perhe sai Santamäen kartanon Mäkelän suon viljeltäväksi. Nyt talossa asuu enää yksi poika, Laurin veljen poika.

Ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1946, Markku. Anna-Liisa muistaa vieläkin, kuinka hankalaa oli pestä kylmällä vedellä vauvan vaatteita. Jotain sairauksiakin oli, mutta hyvin silti kaikki meni. Kolmen ja puolen vuoden perästä oli Riston vuoro putkahtaa maailmaan. Kiltti poika sieltä tulikin. Vielä yhden tyttären Leenan he saivat. Lapsenlapsia on tällä hetkellä kolme.

Viisi vuotta kului ensimmäisessä paikassa. Sitten he ostivat oman paikan Launosista Peltomäen papalta 2 hehtaarin tontin, jossa oli vanha mökki. He korjasivat sitä vähitellen iltaisin. Myöhemmin on tytär Leena rakentanut paikalle nätin omakotitalon. Laurilla oli kuorma-auto, jolla kuskasi tiiliä Santamäen tiilitehtaalta Paraisille. Usein hän lähti yöllä kahden aikaan eväitten kanssa matkaan.

Sitten Lauri kävi muurarikoulun. "Oi voi, kuinka paljon on Lauri muurannut Lopella uuneja, takkoja ja vaikka mitä. Niin paljon!" muistelee leskeksi jäänyt miestään kaiholla muistava Anna-Liisa.

"Lauri oli vilkas ja puhelias mies ja monessa mukana. En toki muistakaan, missä kaikissa kokouksissa hän kulki. Aina piti yhdessä saada lehmät navettaan, ennen kuin Lauri pääsi lähtemään. Paljon oli hänellä ystäviä!"

Sitten tuli luusyöpä. Lauria hoitaessa Anna-Liisakin sairastui ja Laurin kuoleman jälkeen joutui itsekin sairaalaan. 01.04.2005 60-vuotishääpäivää vietti Lauri jo sairaalassa Tampereella. Viimeisen kerran hän näki miestään 24.04.2016. Anna-Liisa näyttää kuvia Lauristaan, hautajaispäivästä. Monta mitalia on Laurin kuvan edessä muistotilaisuudessa.

"Pääsin Lopen terveyskeskukseen lopulta ja aloin virkistyä. Sieltä käsin sain tämän asunnon Kotokujalta. Nyt olen tyytyväinen elämiseen tässä. On lyhyt matka niin Eedilään kuin kirkonkylälle. Yksin ei tarvitse olla. Tytär Leena käy katsomassa lähes joka päivä. Hän on opettajana viereisessä kouluss", juttelee Anna-Liisa.

Ihastelen vielä käsitöitä. Harvoin saa nähdä jotain näin kaunista ja taidokasta. Katoaako tämä arvokas käsityötaito näiden vanhusten lähdettyä? Toivottavasti ei.

"Lauri haki minulle uudet kangaspuutkin Keski-Suomesta. Niihin ehdittiin laittaa vain kahdet kankaat. Sitten tuli loppu. Lauri oli syntynyt tyttöjen keskelle ja oli tottunut auttamaan sisariaan kankaiden laitossa jo kotonaan. Hänestä oli suuri apu minullekin. Nyt virkkailen näitä pieniä liinoja. Enempää ei jaksa. Mutta käsityö on niin mukavaa ja vie ajatuksetkin turhista asioista."

Monet ystävät Antreasta muuttivat Pilpalaan. Siellä hekin vierailivat usein. Kerran Lauri kuuli, että olisi tila myytävänä Punelian rannalla. Heti tehtiin kaupat. Rantalasta tuli niin rakas paikka. Rantalasta lohkaistiin molemmille pojille rantatontti. Markku asuu päätalossa. Omat huoneet siellä olisi Anna-Liisallakin vielä käytettävänään, mutta terveys ei sitä enää salli. Ikävä sinne on! Onneksi hän voi vierailla siellä aika usein. Punelia on niin kaunis järvi. Vettä kaipaa ihminen, joka on lapsuutensa saanut elää veden äärellä.

Anna-Liisa on käynyt 10 kertaa kotiseudullaan. Enää ei tee mieli, eikä enää jaksa uskoa, että sinne joskus voisi muuttaa takaisin. Ensimmäinen vierailu jäi pysyvästi mieleen. Oli kaunis kevätpäivä, kun he nousivat joen rinnettä kotia kohti. Korkeimmalla mäellä oli ollut sauna. Se oli rakennettu sinne, koska lähellä oli hyvä lähde. Siihen laitettiin kaivo. He löysivät kuin löysivätkin sen kaivon ja saivat juoda puhdasta ja kirkasta vettä. Kyyneleet siinä tuli silmiin. Se oli voimakas kokemus! Kotia ei tietenkään enää ollut. Suomalaiset sotilaat polttivat kaiken perääntymisvaiheessa. Lauri kävi vain pari kertaa Karjalassa.

Anna-Liisa odottelee vanhusten kirkkopyhää, joka on pian. Kirkossa hän on käynyt koko ikänsä. Sängyn päällä on kaunis kuva Hyvästä Paimenestamme, joka on hoitanut ja varjellut Anna-Liisankin elämän kaikissa mutkissa ja hoitaa yhä edelleen.

Anna-Liisa tuntee olevansa kuin kotonaan kotokujalla. Hän on saanut tuoda sinne kaikki rakkaimman huonekalunsa, valokuvansa ja ennen kaikkea taidokkaat käsityönsä seinille, verhoiksi ja pöytäliinoiksi. Valoisa ja kaunis hänen kotinsa onkin - kuin mestariteos.

Hyvä on painaa ovi kiinni hiljaa perässään ja jatkaa matkaa. Olen saanut kurkistaa kauniiseen ihmissieluun ja hyvään elämään. Olen kiitollinen tästä. Uskon, että muisto hänestä säilyy vielä pitkään sukulaisten ja ystävien parissa. Pitkää ikää toivon hänelle ja armorikkaita vuosia vielä. Harvoin näkee niin tyytyväistä ihmistä, jonka sydämessä ei tunnu elävän minkäänlaista katkeruutta. "Tyytyväinen mieli on kuin alituiset pidot", sanoo Iso Kirjakin. Siihen on hyvä pyrkiä meidän muidenkin.

Kaisu Rissanen 10.10.2007 Lopella