default_mobilelogo


KAISU RISSANEN: EINE LEHTINEN JA SAARA SAUKKOLA - KAKSI VIRKEÄÄ IKÄIHMISTÄ KARJALASTA

EINE LEHTINEN

Jatkan matkaani karjalaisia haastattelemaan. Aivan lähellä Anna-Liisa Kuparista asuvatkin seuraavat haastateltavat. - Molemmat ovat muuttaneet Lopen palvelutaloihin hiljattain. Eine Lehtinen Kormusta ja Saara Saukkola Ourajoelta. Molemmat tuntuvat tyytyväisiltä tähän järjestelyyn.Saara sanookin iskulauseensa olevan: "Me ei olla tultu tänne kiukuttelemaan, vaan viihtymään!" Niinpä niin! Sama iskulause saisi olla meillä kaikilla. Meillähän olisi loppujen lopuksi niin paljon aihetta kiittää. Monissa kehitysmaissa lesken asema on todella surkea. Kuulin juuri hiljattain, että eräissä Aasian maissa leski ei saa tulla edes häihin vieraaksi, sillä hänen läsnäolonsa ennustaisi jotain huonoa.

Mutta jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja jokainen elämä on arvokas. Voimme kuolla katkerana ja kiukkuisena tai elää loppuun asti tyytyväisenä ja kiitollisena.

Tänään kohtaan kaksi iloista ja kiitollista ihmistä. Elämä on ollut rikas! Onhan siihen tietenkin kuulunut pilvisiäkin päiviä ja monia itkuja, mutta myös naurua ja iloa. Nyt on hyvä tässä. Palvelut ovat lähellä. Eedilässä voi käydä syömässä. Ystävätkin ovat aivan lähellä. Mikäpä tässä siis olla ja elellä. Molemmat viettävät vilkasta seuraelämää.

Eine on syntynyt 28.02.1927 Viipurin maalaiskunnan Tammisuolla. Perhe muutti Antrean Syvälahteen vuonna 1930. Eine oli siis 12 vuotta vanha, kun sota syttyi. Silloin he eivät enää asuneet Karjalassa. Isä oli aavistanut sodan ja siirtänyt perheensä ja arvokkaimman omaisuutensa Jyväskylään. Kesällä 39 Eine oli paimentamassa Hannele Yrjö-Koskisen miehen mummolassa karjaa Antreassa ja olisi tahtoneet jäädä sinne vielä pitemmäksikin aikaa. Mutta isä vaati tiukasti, että tyttöjen on tultava sieltä pois. Pian sitten sota syttyikin.

Syvälahti oli 30 savun kylä kauniin samannimisen järven rannalla. Einen isän perhe oli tyypillinen maanviljelijäperhe. Saman katon alla asui suuri perhe - parhaimmillaan yli 20 henkeä, sillä talossa asusti kaksi veljestä vaimoineen ja isovanhemmat. Joskus miniät ottivat yhteen. Mummolla oli ohjakset tiukasti käsissään. Eine oli 8 vuotias, kun mummo kuoli. Muistelen lukeneeni kansatieteellistä kuvausta Kannaksen ihmisistä. Siinä kuvataan, että naiset ovat usein lihavia ja tarmokkaita, heillä on ohjakset käsissään. Miehet saattavat olla pieniä , eloisia ja taipuvaisia. Juuri näin oli omien isovanhempienikin laita. Molemmat olivat Uudeltakirkolta syntyisin. Miina oli se Niskavuoren Heta ja Paavo-ukki se, joka antoi periksi, katseli maailmaa herkin vaistoin.

Einen isä oli valtion työmaitten varastonhoitaja. Työ vei isää ja perhettä paikasta toiseen lähinnä kasarmilta kasarmille. Äiti piti kauppaa Syvälahdessa.

Eine on oma sukua Pullinen. Pullisia oli paljon Syvälahdella. Lapsia oli paljon. Leikkiseuraa ei puuttunut. Kesät olivat ihania siinä järven rannalla. Oli hiekkainen törmä, josta usein kierittiin veteen ja vedestä taas tultiinn rantaan keirimään. Saatin hieno "hiekkakuorrutus". Leikittiin piilosta ja kaikkea, mitä lapset silloin leikkivät. Talvella laskettiin mäkeä. Pääsiäinen oli erikoisen hauskaa aikaa. Käytiin virpomassa. Virpomispalkka haettiin vasta pääsiäispäivänä. Eine muistaa saaneensa pikkurillin pään kokoisen karamellin mummoltaan. Kuinka iloinen hän oli siitäkin hyvästä! Useimmiten saatiin piirakoita ja pullaa. Niitä mentiin syömään suureen kiikkuun. Se kiikku meni ihan ympärikin, mutta lapset eivät saaneet niin tehdä.

Syvälahti sai oman koulun vuonna 1937. Sitä ennen koulua käytiin vuorotellen eri taloissa. Eine muistaa, että eräät koulun joulujuhlat pidettiin isän talon suuressa tuvassa. Opettajana oli Martta Valjus. Hän myös johti kylän sekakuoroa.

Einen serkku oli käynyt pyhäkoulua ja oppinut monta laulua. Kerran hän halusi opettaa toisille lapsille jenkkaa. Peltipurkkiin lyötiin tahtia, mutta mitäpä laulettaisiin? Serkku muisti laulun: Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat..." Joku aikuinen kulki ohi ja ihmetteli lasten touhuja. "Jos pyhäkoulunopettaja nyt kulkisi ohi, niin suuttuisi varmaan". Mene ja tiedä. Ehkäpä ei. Myöhemmin joku näistä lapsista valmistui papiksi ja tuumi, että eihän se tanssi syntiä ole. Tanssittiinhan sitä Kaanaan häissäkin. 

Tavallista oli sekin, että lapset olivat paimenena kesäisin. Einen talosta maitoa ei viety meijeriin, vaan siitä tehtiin paistettua piimää. Kermaa myytiin venäläisille. Mummo jalosti maidon ja myi eteenpäin. Kirkonkylään oli kesällä 30 km ja talvella 29 km, kun päästiin oikaisemaan jään yli.

Kesällä Syvälahti muuttui vilkkaaksi kyläksi. Silloin saapuivat kesävieraat, etupäässä Viipurista. Talojen väki muutti aittoihin ja pikkukamareihin. Vieraille annettiin paremmat huoneet. Oli arkkitehti Uotilan komea kivihuvila, joka loisti auringossa kuin kirkas timantti. Siinä oli koristeena joitain erikoisia kiviä, jotka välkehtivät auringon valossa. Isä ajoi vieraita hevosella Viipurista. Hän saikin nuorena miehenä hankittua ensimmäisen oman puvun sillä kylällä. Se oli juhlaa!

Paistetusta piimästä tehtiin piimäpiirakkaa, jota jossain paikoissa sanotaan rahkapiirakaksi.Oli tavallisia karjalaisia ruokia. Einen perheeseen kuului 3 tyttöä ja 3 poikaa.

Sodan syttyessä väki alkoi liikehtiä, pois muutto oli mielessä. Einen toinen mummo tiedusteli poliisilta, koska olisi heidän vuoronsa. Poliisi vastasi, että ei ainakaan viikkoon. Mutta jo samana päivänä tuli sanoma, että nyt on lähdettävä ja kiireesti. Klo 6 illalla olisi lähtö. Siihen jäi mummon pullataikina ja kaikki muukin! Hätäpäissään hän puki päälleen kaikkein huonoimmat vaatteensa, eikä ehtinyt ottaa mukaansa juuri mitään. Myöhemmin sitten joku lähetti paremmat vaatteet perässä.

Kymmenen kertaa Eine Lehtonen on käynyt kotiseudullaan Syvälahtiseuran matkoilla. Tarkoitus olisi taas lähteä ensi kesänä. Sinne se vaan vetää aina. Syvälahden kylä on tänäkin päivänä elinvoimainen kylä. Siellä on paljon uusia rakennuksia, oikein upeitakin uusrikkaitten asuntoja. Osa taloista on huviloita - datsoja. Osassa taas asutaan ympäri vuoden. Siellä asuu paljon entisestä Itä-Saksasta muuttaneita ihmisiä. Kymmenen vanhaa taloa on jäljellä Suomen ajoista. Ensi kesän matka kiertäisi Käkisalmen ja Valamon kautta Viipuriin ja Syvälahteen. Mukava olisi vielä päästä mukaan!

Jyväskylästä Eine muistaa erikoisen tapauksen. Se oli sitä sodan levotonta aikaa. Kerran koputti nainen oveen. Hän oli aivan uuvuksissa. Oli kulkenut jalkapatikassa 700 km Venäjältä Suomeen. Tietenkin hänet otettiin vastaan ja autettiin.

Isä pyysi aina jotakuta menemään Jyväskylän asemalle katsomaan, jos evakoiden joukossa olisi tuttuja. Ja löytyihän niitä sitten omia sukulaisiakin. Einellä on asemalta eräs voimakas muisto. Eikä se ole mikään mukava muisto. Junassa oli kuolleita hevosia, sikoja, lehmiä. Kuolleitten sorkat sojottivat ties mihin suuntaan. Se näky suorastaan järkytti tytön mieltä. Olivatko eläimet kuolleet matkalla, vai olivatko ne teuraskarjaa? Se asia jäi epäselväksi.

Erään kerran taas tuli kaupan eteen miehiä hevosineen. Pyysivät kauppiaalta lupaa juottaa hevosiaan. Tottakai kauppias luvan antoi. Isä pyysi miehiä heille yöksi. Miehet kertoivat, että edellisen talon isäntä ei ollut antanut lupaa juottaa hevosia. Pian paikalle saapui toinen kolonna miehiä hevosineen. He kertoivat ilmapommituksesta, jossa yksi talo oli syttynyt palamaan. Talo oli juuri sama, joka kieltäytyi antamasta hevosille juomavettä. Näin voi elämässä käydä.

Isä, isän veli ja sisar saivat evakoiden tapaan yhteisen siirtotilan Paiston kylältä Tervakoskelta. Välirauhan aikaan veli ja sisar palasivat Karjalaan. Mutta isä ei halunnut lähteä. Hän aavisti oikein. Vielä kerran on Karjalasta lähdettävä. Veli palasi sitten isän tilalle, mutta sisar sai oman tilan Ryttylästä myöhemmin. Veli oli erämies. Hän metsästeli ja kalasteli jo kotona Karjalassa. Riistan ja kalan hän vei Viipurin halliin myytäväksi. Tervakoskellakin hän jatkoi erämiehen hommiaan.

Miten on Eine sitten Lopelle joutunut? Evakoksi Pulliset tulivat Janakkalan Tervakoskelle. Avioliiton myötä 1948 muutti Eine miehensä kanssa Kormuun miniäksi maalaistaloon. Appiukko oli todella rakastettu mies. Hän tahtoi auttaa kaikkia ihmisiä ja virkansakin puolesta hoiteli sosiaaliasioita. Kun hän kuoli, moni jäi häntä kaipaamaan. Kuin jotain hyvin tärkeää olisi lähtenyt hänen mukanaan kylästä. Appi kuoli vuonna 1963. Kaiken kaikkiaan Eine sai olla miniänä 38 vuotta. Vuonna 1958 talo siirtyi heidän nimiinsä. Maa oli ostettu Paloheimolta 1926. Siihen aikaan Paloheimot myivätkin maitaan runsaasti - taisi olla joku kriisiaika. Mutta hehän omistivatkin maata niin paljon.

Eine on perinyt hyvän muistinsa isältään. Paljon enemmän hän vielä muistaisi kuin tämän vähän, mitä olen ylöskirjoittanut. Suhteellisen terveenä ja pirteänä hän on saanut elellä. Ilman autoa oli Kormussa kuitenkin vaikea elää. Maaseutu tyhjenee - kaupat ovat loppuneet, linja-autoyhteydet huonontuneet. Niinpä tämän vuoden ( 2007) helatorstaina hän sai mahdollisuuden muuttaa Kotokujalle Lopen kirkonkylään. Eine on tyytyväinen muuttonsa.

Suku pitää yhtä. Yksi sisaren poika on pappina Tanpereella ja hänen kummipoikansa Hyvinkäällä - Jukka Salminen, joka tekee lasten lauluja ja kaikenlaista. Kun Pulliset kokoontuvat yhteen, niin kyllä siinä pulinaa riittää! Naapurissa Kormussa asui toinen karjalaisperhe - Hutrit, joiden yksi poika on naimisissa Liisa Hutrin kanssa. He asuvat Tervakoskella. Liisan perhe on Einelle tärkeä ja rakas. Liisa toimii nykyisin Lopen yhdistyksemme hengellisen toimikunnan johtajana. Liisan luona minäkin olen Einen ensimmäisen kerran nähnyt.

Einellä on suuri ilo siitä, että syyskuun alussa syntyi toinen vauva jo neljättä polvea. Vielä hän ei ole nähnyt uutta tulokasta, mutta odottaa kovasti tapaamista.

Kysyn, miten murre on säilynyt Einen kielessä? Kyllä se on aika lailla hämäläistynyt, mutta aina, kun hän tapaa toisen karjalaisen, niin ihan ilman muuta murre vaihtuu karjalaksi. Onneksi näitä karjalaisia ystäviä on joka puolella ympärillä. Hyvä ystävä on nytkin kylässä - Saara Saukkola.

Karjalainen nainen on kova tekemään työtä niin pelloilla kuin navetassa. Kohvit keitetään vieraalle, vaikka tarjolla olisi vain hapanleipää. Syvälahtiseuran kokouksissa on mukava käydä. Siellä on jo monta 90-vuotiasta ja muut sitten nuorempia. Vanhin heistä tässä viimeksi hoputteli heitä: "Menkääs nyt lapset syömään siitä!" Hauskaa heillä on aina yhdessä.

Karjalassa sukunimet ovat tulleet käyttöön aikaisemmin kuin täällä Hämeessä. Lehtosen nimi on tullut sillä lailla, että opettaja oli kehottanut heitä muuttamaan ruotsinkielisen Sandbergin nimen suomalaiseksi esimerkiksi Lehtoseksi. Opettaja oli siihen aikaan suuri auktoriteetti. Niin nimi sitten muutettiin.

Suurin osa elämästä on kulunut maatalon töissä Lopen Kormun kylässä. Eine muistaa hauskan tokaisun, joka liittyy Kormun historiaan. Silloinen agronomi ei olisi päästänyt Kormun poikia Riihimäen las tehtaalle töihin. Riihimäkihän on lähellä Kormua. Kormussa oli siihen aikaan suuri kartano, jonne nuoria miehiä tarvittiin tilan töihin.

Lasitehdas houkutti, sillä palkat olivat paremmat. Kerran meni nuori mies kuitenkin työtä kysymään lasitehtaalta. Työhön ottaja kysyi sitten, että mistäpä poika on kotoisin. Poika tokaisi: "Kormusta p...le, vaikka en töitä saiskaa!" Siitä tuli lentävä lause tietenkin. Ja poika sai kuin saikin töitä! Toinen sanonta tulee mieleen: Yritä eres sano Koranteri muijaansa! Ukko oli käskenyt muijaansa kiipeämään seinää pitkin. Yrittää sitä ihmisen pitää joka tilanteessa tässä elämässä!

Eine on vilkas ja iloinen karjalainen. Elämä ei ole yksitoikkoista päivästä päivään vetelehtimistä, vaan jokaiseen päivään kuuluu jotain mielenkiintoista. Yhdessä Saaran kanssa he vierailevat viereisessä Salmelan hoitokodissa. Saara nauraa, että vierailevat siitäkin huolimatta, että monet potilaat eivät muista heitä ollenkaan, vaikka niin usein ovat siellä käyneet.

Muistan jutun 95-vuotiaasta vanhuksesta, jolta kysyttiin, kuinka hän saa aikansa kulumaan. Sanoi käyvänsä katsomassa vanhuksia vanhainkodissa. Niin se aika kuluu.

Myöhemmin tapaan Einen serkun Sirkka Vuorisen. Vietämme Eedilässä - Lopen vanhainkodissa - itsenäisyysjuhlaa jo hieman etukäteen. Sirkka muistelee äitiään. Kun tämä sitkeä , iloinen ja tarmokas nainen täytti 90 vuotta, niin koolla oli 101 ihmistä. Hän itse oli se sadasensimmäinen. Estar Ahvonen istui koko päivän ruiskaunokkiseppele päässään, vaaleansinisessä mekossaan juhlakansan keskellä. Kaikki osanottajat olivat omia lähisukulaisia, alenevaa polvea. Lapsia oli 6, lapsenlapsia 21 ja neljättä polveakin 38 lasta.

Ester oli sanonut, että sitten hän joutaisi kuolla, kun viides sukupolvi syntyy. Ja kun sitten viides sukupolvi syntyi, niin 9 päivän päästä hän todellakin kuoli 92 vuoden iässä. Hän oli ollut leskenä 50 vuotta. Sirkan isä osallistui sotaan Summan taisteluihin, Lapin sotaankin. Hän säilyi hengissä, rakensi perheelleen uuden kodin Ryttylään Riihimäen lähelle, mutta kuoli pian sen jälkeen, kun talo oli valmistunut. Vuosi oli 1950 ja isä oli 50 vuotta vanha.

Sirkka muistaa, kuinka he lähtivät härkävaunulla evakkoon talvisotaa pakoon. Äidillä oli ihan pieni vauva mukanaan. Kylmässä täpötäydessä vaunussa hän piti vauvaansa ( pissa ja kakkavaipoissa) mekon alla aivan rintaansa vasten, että lapsi ei vain vilustuisi ja kuolisi. Seuraava lapsi oli vasta hieman yli vuoden vanha. Se oli kova paikka - järkyttävä kohtalo. Kun he palasivat kotiin Karjalaan välirauhan aikaan, syntyi taas uusi lapsi.

Molemmilla serkuksilla on aivan mahdottoman hyvä muisti. Se tuntuu olevan sukuvika. Einen mieskin kysyi aina puhelinnumerot vaimoltaan. Aina tuli varma vastaus. Sirkka on samanlainen. Sirkka on ollut leskenä parisen vuotta.

"Ehdimme viettää 60 vuotista kihlajaispäivää, mutta hääjuhlista - timanttihäistä - mies kehtasi livistää!" nauraa Sirkka iloisesti. Heidän kihlajaisiaan vietettiin joulukuussa 1945. Juuri silloin minä synnyin maailmaan. Kuuntelen silmät kyynelissä näitä iloisia karjalan murretta haastavia naisia. Iäkkäitä he ovat, mutta ei heitä oikein vanhuksiksi voi sanoa. Sielussani läikähtää monia kuvia - härkävaunut, paukkuva pakkanen, itkuiset lapset, hätäinen äiti, sodan jyske, suuren perheen yhteinen elämä, taakse jäänyt kaunis syntymäpaikka - koko kaunis Karjala. Elämä on mennyt työtä paiskiessa ja muita hoitaessa. Nyt on aika rientää, iloita ja nauraa! Vanhuus on ihanaa aikaa. Saa olla oma itsensä, turha tärkeily on pois. Voi lopultakin olla oma itsensä.

SAARA SAUKKOLA

Saara on Koiviston evakkoja. Sieltä nykyisestä Venäjän öljysatamasta meren rannalta hän on kotoisin. Hieman erilaista murretta siellä puhuttiin kuin Antreassa. Saaran perheessäkin oli paljon lapsia - 7. Hän oli vanhin lapsista. Nuorimmat syntyivätkin evakossa Perniössä. Härkävaunuissa sitä lähdettiin.Ei se lapsesta niin kauheaa ollut. Seikkailun makua sinä paremminkin oli. Pelottavampaa oli Suomessa koetut ilmapommitukset. Ensin perhe joutui Kuhmoisiin eräällä syrjäkylälle. Mutta pitkään ei isä viihtynyt siellä kaukana kaikesta. Pitkä matka oli kirkonkyläänkin. Sitten he pääsivät Kangasalalle, jossa viihtyivät oikein hyvin. Onhan kylä kauneimpia Suomessa ja vettäkin ympärillä riittämiin.

Monet koivistolaiset saivat evakkopaikan Perniöstä ja Kemiön saarelta. Samoille seuduille on sijoitettu myös uuskirkkolaisia. Varsinkin kalastajia asutettiin rannikolle. Saaran perhe oli maanviljelijäperhe.

Kolme kertaa Saara on käynyt kotiseudulla. Kotipaikka kyllä löytyi. Tällä hetkellä Koivistoa ei voi entiseksi tunnistaa, sillä kaikki on niin ränsistynyttä ja maisemaa halkoo suuret tiet ja radat. Paikasta on tullut merkittävä öljysatama. Laivat ovat jo niin suuria, että eivät pääse enää satamassa kääntymään, vaan ne kääntyvät avomerellä lähellä Terijokea. Ihme on se, että suurempia öljyonnettomuuksia ei ole vielä tapahtunut.

Kesällä 2006 kävin uusikirkkolaisten matkassa Koivistolla. Vierailimme mielenkiintoisessa museossa, joka oli sijoitettu kirkon toiselle puolen. Kirkko on ihan samaa mallia kuin Terijoen luterilainen kirkko. Museossa oli paljon suomalaistenkin historiaa kansallispukuineen ja esineineen. Se tuntui mukavalta.

Saara tuli Lopelle kotitalousneuvojana. Täällä hän sitten "joutui" naimisiin. Lapsia tuli neljä. Tääällä se elämä on sitten kulkenut eteenpäin Ourajoella. Monet muistavat tämän ystävällisen emännän, jolla oli aina jotain hyvää kulkumiehillekin tarjottavana - hernesoppaa ja muuta hyvää kotiruokaa. Saara vähättelee palvelustyötään, mutta yhä monet muistavat, kuinka hän kestitsi rallimiehiä ja kaikkia muitakin taloon tulijoita.

"Monet talossa asuvista rallimiehistä kieltäytyi ensin syömästä, mutta kyllä päivän päätteeksi jopa yöllä ruoka sitten maistui!" muistelee hän entistä elämäänsä. Saara on yhä edelleen erittäin vieraanvarainen emäntä. Pian tulee lapsenlapsi mummolaan. Hän on työharjoittelusa hevostalleilla. Tyttö käy Ypäjän hevostalouskoulua ja siihen kuuluu aina kahden viikon harjoittelujaksot. Nyt hän harjoittelee Lopella. Saaralla on tapana tarjota ruokaa tytölle. Tämä on selvästikin Saaran palvelustyötä. Saarankin kodissa - mummolassa - oli poni ja hevonen! Liekö hevosrakkauskin periytyvää.

Nyt Saaran kotitilalla isännöi poika ja pojan vaimo. Rallihommat pyörivät yhä ja talossa voi myös pitää perhejuhlia ja tilata ruokaa. Miniäkin ihmettelee sitä, että anoppi ruokki omana aikanaan ihmisiä ihan ilmaiseksi. Nyt saatetaan tanssia häitä entisen navetan ylisillä. Elämä soljuu eteenpäin ja uudet sukupolvet täyttävät omaa tehtäväänsä. Saara ei ole jäänyt laakereillaan lepäämään, vaan osallistuu monella tavalla. Hän käy seurakunnan kerhossa Vojakkalassa. Kerho kokoontuu muutaman kerran vuodessa. Kirkossa ja Kesijärvellä hän käy myös, mikäli ehtii. Kirkonkylä on nyt lähellä ja ystäviä ympärillä. Hoidettuaan pitkään sairasta miestään pääsi Saarakin muuttamaan Kotokujalle. Kymmenen vuotta mies ehti sairastaa ja niistä 3 viimeistä vuotta Eedilässä. Saara kävi syöttämässä miestään säännöllisesti.

"Heleniuksen Olli auttoi usein näissä hommissa. Aviopuolison sairastuminen oli kyllä raskas asia! Se koskettaa koko perhettä”, muistelee Saara. Kyyneleet kihahtavat silmään sitä muistellessa. Mutta hyvä on se, että mies pääsi pois eikä hänen tarvinnut maata vuosikausia avuttomana vanhainkodissa. Siitä Saara on Jumalalle kiitollinen.

Ourajoen kylässä elämä oli hyvinkin vilkasta. Ompeluseuroja pidettiin vuoroin diakoniatyön ja vuoroin pienviljelijäyhdistyksen hyväksi. Kun seurakunta järjesti tilaisuuksia Ourajoella, niin niihin tuli väkeä todella paljon. Sanottiinkin, että Ourajoella oli seurakunnan tilaisuuksissa eniten ihmisiä Lopen kylistä ja vielä pari vuotta sitten, kun pidettiin lukuset Ourajoella, niissäkin oli enemmän väkeä kuin muissa kylissä. Kiitos siitä kuuluu paljon Heleniuksen Ollille. Saaran sydäntä lähellä on aina ollut sekä lähetystyö että diakoniatyö. Uskon asiat ovat olleet hänelle tärkeitä jo nuoruudesta lähtien.

Maailma on muuttunut kovasti. Hyvä, että perässä pysyy. Vanhoista ajoista Saara kaipaa tupailtoja ja naapureissa käyntiä. Televisioko se korvasi nämä ihmisten väliset hyvät yhteydet? Niin moni epäilee.

Elämä oli lehmiä ja työntekoa. Joskus Saara kutoi mattoja saadakseen vaihtelua. Kesän jälkeen oli aina ihana kokoontua yhteen ompeluseuroihin. Kaikilla oli niin paljon kerrottavaa. Kesä meni työn merkeissä aina siitä asti, kun lehmät laskettiin laitumille.

Eine ja Saara muistelevat, että Karjalassa vieteettiin OLJAMIA. Silloin tyttäret ( aviossakin olevat) palasivat viikoksi kotiin äidin luokse. Se oli latautumisen aikaa! Ihana viikko! Muistan kuulleeni radiosta inkeriläisten tavoista sen, että ennen lehmien laitumille laskua emännän kokoontuivat johonkin taloon ja sulkivat ovet perässäään ja viettivät siellä yhteistä aikaa monta päivää syöden, juoden ja laulaen. Silloin vuodatettiin ilmoille kaikki ilot ja surut. Sitten alkoi puuhakas kesä. Ehkäpä tämmöisistä tavoista olisi hyötyä ja iloa nykyisinkin?

"Kiukuttelemaan hän ei ole tänne tullut, vaan viihtymään". Kyllä se on niin itsestä kiinni. Saara on omaa sukua Tikka.

Saaran lapset perheineen asuvat Hämeenlinna-Riihimäki -akselilla. Lähellä kaikki. Lapsenlapsia on viisi.

Olen kiitollinen, että olen saanut tutustua tähän tarmokkaaseen ja hyväsydämiseen ihmiseen.

Lopuksi Saara muistuttaa, että on erityisen kiitollinen siitä, että hänellä on aina ollut hyvät naapurit niin Ourajoella kuin täälläkin Kotokujalla. Voin vakuuttaa, että naapurit ovat saaneet myös omistaa erinomaisen lähimmäisen Saarassa.